2004-02-12

Epämuodollistettu kurjuus
Modernin tavarantuotannon ja epämuodollisen sektorin yhteydestä

Norbert Trenkle

Kääntänyt: Timo Ahonen

Maailmantalouden epämuodollistumisen trendi tulee nykyisestä vielä valtavasti intensiivisemmäksi ja käsittämään myös kapitalistiset metropolit huomattavasti laajemmassa mitassa kuin tänään. Pintapuolisesti tarkastellen tämä saattaa näyttää kuin paluulta varhaiskapitalismiin. Tosiasiassa esille on kuitenkin murtautumassa paljon perustavanlaatuisempi kriisi.

Työ- ja elinolot globaalin etelän, idän ja lisääntyvissä määrin myös lännen maatilkuilla, ruuvimeisselitehtaissa ja slummihökkeleissä, rappeutuneissa vuokrakasarmeissa muistuttavat fenomenologisesti tarkastellen monissa suhteissa varhaisen 1800-luvun ja sen keskivaiheen oloja Euroopassa: työajat ovat lähes kellon ympäri, kaikkialla törmää äärimmäiseen riistoon, työtä tehdään terveydelle haitallisilla ja vaarallisilla ehdoilla, nälkäpalkalla tai jopa suoranaisena orjatyönä, suuri osuus työstä tehdään kotona yhdistyneenä mitä erilaisimpiin omavaraistalouden toimiin, asumisolot ovat sanoin kuvaamattoman surkeat jne. Yleisemmällä tasolla voisi kuitenkin sanoa, ettei kaikessa tässä ole mitään uutta kapitalistisen auringon alla. Periferiassa suurimittainen kurjuus on vallinnut aina, ja metropoleissakin se onnistuttiin tilapäisesti pitämään loitolla vain pari fordismin ja "kylmän sodan" vuosikymmentä. Kapitalismi palaa metropoleissakin takaisin rakenteellisen riistonsa "normaaliuteen".

Niin oikein kuin tosin onkin sanoa, ettei kapitalismi koskaan ole taannut hyvinvointia kuin ainoastaan pienelle osalle maailman väestöstä, samalla sysäten tai jättäen suurimman osan sietämättömään kurjuuteen, ja että myöskin epämuodollinen sektori on aina ollut kapitalistisen järjestelmäkokonaisuuden määrätty ja pysyvä osa, niin tällä yleisellä lausumalla voidaan kuitenkin vain vähän selittää kattavasti kapitalismin aktuaalista kehitystä. Ratkaiseva ero häviää: sikäli kun esikapitalistinen kurjuus Euroopassa ja eurooppalaisissa siirtokunnissa muodosti kapitalistisen yhteiskunnan nousu- ja läpäisyprosessin momentin, nykyinen globalisoitu laajamittainen kurjuus sitä vastoin on tämän yhteiskuntamuodostuman maallisen rappeutumis- ja purkautumisprosessin tulosta, yhteiskuntamuodostuman joka purkautuessaan vielä kerran vapauttaa kaiken sisältämänsä tuhopotentiaalin.

Romahtanut integraatio

Tämän kriisiprosessin ytimen muodostaa modernin tavarantuotannon perustavanlaatuisen sisäisen ristiriidan kärjistyminen. Toisaalta moderni talousjärjestelmä on riippuvainen siitä, että se panee liikkeeseen mahdollisimman paljon ihmistyövoimaa tuottamaan lisää arvoa sijoitetulle pääomalle. Toisaalta sillä on jatkuva paine kasvattaa tuotantovoimia, mikä tarkoittaa viime kädessä elävän työn syrjäyttämistä. Tätä dilemmaa on yritetty jo miltei kahdensadan vuoden ajan ratkoa alati nopeutuvalla laajentumisella. Mikroelektronisen vallankumouksen myötä kuitenkin liiketaloudellisen rationalisoinnin tempo on helpottunut niin suuresti, että maailmanmarkkinatuotannon ydinsektoreilla tarvitaan koko ajan vähemmän työvoimaa huolimatta tuotetuista lisääntyvistä tavaramääristä. Tuotantovoimien kehitys on siten saavuttanut pisteen, jossa se jokaisena ajanjaksona tekee absoluuttisesti enemmän työvoimaa ylimääräiseksi kuin mitä tuotannon laajentaminen sitä lisää.

Kapitalististen ehtojen vallitessa tuotantovoimien kasvua ei voida käyttää siihen, että kaikille maailman ihmisille mahdollistettaisiin hyvä elämä. Ennemminkin tämä kehitys johtaa juuri arvomassan poissulamiseen ja heikentää siten arvonlisäysprosessin toimintakykyisyyttä. Seurauksena ei ole pelkkä taloudellinen kriisi suppeassa merkityksessä, vaan perustavanlaatuisempi, tavarantuotantojärjestelmän toimintakriisi, jonka johdosta kokonaiset maailmanalueet ja kasvavat yhteiskunnalliset sektorit metropoleissa suljetaan pois yhteiskunnallisten resurssien ja ylipäätään sosiaalisen tunnustamisen piiristä. Heistä tulee pelkkä repression kohde ja heidät jätetään muuten omaan kurjuuteensa.

Poissulkemistendenssissä sinällään ei ole mitään uutta. Globaali perustendenssi ei kuitenkaan enää ole osittainen - tarkoittaen käytännössä tiettyjen väestöryhmien etenevää kapitalistista mukaanottoa samalla sulkien toisia pois - vaan nykyään kyseessä on joukkomittainen poissulkemisen prosessi, joka maailmanlaajuisesti käsittää ne yhteiskunnalliset segmentit, jotka fordistisessa yhteiskunnassa sisällytettiin mukaan; ja tätä prosessia ei enää kapitalismin tarjoamien keinojen puitteissa saada kääntymään, vaan se vauhdittuu koko ajan. Toisin sanoen: integroitumista massatyöhön ja massakulutukseen, mikä tilapäisesti onnistui maailmanmarkkinakeskuksissa ja mihin myös "kolmannen maailman" "myöhäisen modernisoimisen" konseptit orientoituivat, ei enää ole olemassa, eikä tämä mahdollisuus myöskään tule uusiutumaan.

Arvonluonnin rajat

Näennäisen ristiriidan luo se, ettei maailmanlaajuisesti koskaan aiemmin ole niin monen ihmisen toimeentulo ollut riippuvainen markkinoita tai tavarantuotantoa palvelevista toiminnoista. Tilastollisesti tarkastellen historiassa ei koskaan ole ollut niin montaa taloudellista subjektia laajimmassa merkityksessä, läntisistä tietokoneasiantuntijoista faveloiden katumyyjiin. Miten tämä voidaan yhdistää esitettyyn kriisidiagnoosiin?

Ensimmäiseksi: Kapitalistisen arvonluontiprosessin törmätessä absoluuttisiin rajoihinsa sen on tällöin onnistunut historiallisessa läpäisyprosessissaan muuttaa suurin osa maailmanväestöä raha-tavara -subjektien muotoon. Tämä merkitsee sitä, että he ovat pakotettuja tavalla tai toisella ansaitsemaan rahaa (vaikkakin sitten vain muutaman sentin päivässä), sillä toisenlaatuisten uusintamistapojen (esimerkiksi agraarinen subsistenssitalous) perustat on miltei täydellisesti tuhottu. Elementtejä näistä on säilynyt slummien ja faveloiden naapuriavun muotoon organisoidussa itseavussa, ja osittain joitain vanhoja muotoja ja käytäntöjä on koetettu palauttaa takaisin. Näin jokapäiväistä uusintamista voidaan turvata kuitenkin vain hyvin puutteellisesti, jo siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että elintarvikkeita voidaan kaupungeissa tuottaa vain hyvin pieninä määrinä. Kun ihmiset myyvät kadulla kolapakkauksia tai purukumia tai tarjoavat halpoja "palveluja" (siivouksesta laitteiden korjaukseen ja aina prostituutioon), kyseessä on tosin raha-tavara -kierto, mutta siinä ei kuitenkaan tapahdu pääoman arvonlisäystä eikä siten pääomankasautumista. Kyseessä ovat toisen tai kolmannen järjestyksen kierrot, jotka ovat osittain riippuvaisia siitä, että globaali maailmanmarkkinatuotanto vielä jossain määrin toimii; ne ovat sidoksissa tähän globaaliin tuotantoon erilaisin välitystasoin ja ovat riippuvaisia saatavasta tavara- ja rahavirrasta. Nämä raha-tavara -kierrot häviävät tavallisesti täysin, kun maa tai alue joutuu maailmanmarkkinoilta ulossuljetuksi, kuten tilanne on tänään suuressa osassa Afrikkaa. Silloin selviytymisminimissä kamppailu muuttuu helposti joukkomittaiseksi nälänhädäksi tai nälkäkuolemaksi, kun markkinataloudellisen olemassaoloperustan viimeisetkin rippeet murtuvat.

Toiseksi: viime kädessä ei saa unohtaa sitä, että pääoman arvonlisäysprosessi ei 1970-luvun kriisin esiinmurtautumisen - fordismin lopun - jälkeen enää ole kyennyt toimimaan itse itseään kannattelevan kasautumisdynamiikan perustalta, vaan sitä on keinotekoisesti elvytetty "fiktiivisen pääoman" (spekulaatio ja luotto) kasvavalla virralla. Ainoastaan tällä tavoin on toistaiseksi kyetty estämään kriisin täysi läpilyönti arvonluonnin ydinsektoreille ja metropoleihin. Tämän takia suurin osa tavarantuotantoa tapahtuu siellä missä se muodoltaan on arvoa tuottavaa, mikä merkitsee todellisuudessa katteetonta vaihtoa tulevaisuuden arvonluontiin, jota ei koskaan reaalisesti tule tapahtumaan. Valtava painopisteen siirtymä tertiäärisektorille on ollut mahdollinen vain tältä perustalta, mitä pinnallisen sosiologisesti on juhlittu siirtymänä teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Todellisuudessa siirtymä ei ole muuta kuin finanssimarkkinoiden paisuttamisella luotu kapitalistisen kriisisysäyksen sekundäärinen tuote. Myös epämuodollinen sektori riippuu - sikäli kun se on riippuvainen muodollisen sektorin raha- ja tavaravirrasta - suoraan tai epäsuoraan finanssikuplan pisarasta.

Vain suhteellisen pieni osa "fiktiivistä pääomaa" (nimittäin osa vuodesta 1996 lähtien tapahtunutta fiktiivistä arvokasautumista) on tuhoutunut tähän mennessä, mutta jo tämä on riittänyt ravisuttamaan rajusti maailmantaloutta. 1970-luvulta kasautuneen luotto- ja spekulaatiovuoren arvonromahdusta ei kuitenkaan ole tapahtunut, koska läntiset hallitukset ja keskuspankit pumppaavat valtavat määrät katteetonta maksukykyä finanssimarkkinoille, pelastaakseen tilanteen vielä kertaalleen. Keskuspankin rahaa on ollut jaossa USA:ssa käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi, kuten myös Japanissa vuodesta 1991 lähtien. Tällainen pörssikeynesiläinen järjestys ei kuitenkaan pitkän päälle ole kestävä ratkaisu, ajatellen jo pelkästään räjähtäviä valtion alijäämiä. Finanssikuplan puhkeaminen ei tarkoita vain pitkään lykkäytyneen kriisipotentiaalin iskua reaalitalouteen, kotitalouksiin, sosiaalijärjestelmiin ja siten ihmisten elämään metropoleissa, vaan nämä kehityskulut kohtelevat periferiaa vielä ankarammin, samoin kuin epävirallisen sektorin toisen tai kolmannen järjestyksen tavara-raha -kiertoja ja siten lukemattomia miljoonia ihmisiä, jotka ovat kurjuustasolla edelleen epäsuorasti riippuvaisia maailmantaloudesta.

Kolmanneksi: Millään tavalla ristiriitaista tämän kriisidiagnoosin kanssa ei ole se, että maailmanlaajuisesti monet miljoonat ihmiset työskentelevät suoraan tai epäsuorasti ylikansallisille yrityksille nälkäpalkkatyöläisinä tai aliurakoitsijoina. Pitää täysin paikkansa, että heillä on kiistämättömän merkittävä rooli brutaaleissa liiketaloudellisissa kustannustenalennusstrategioissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että halvalla massatyöllä olisi tänään sama rooli pääoman arvonlisäysprosessille kuin mitä sillä oli tavarantuotantojärjestelmän nousuvaiheessa, siis 1800-luvun teollisen vallankumouksen aikana. Tuolloisella kaiken kaikkiaan hyvin matalalla tuotantovoimien kehitystasolla pääoman kasautuminen suuressa mitassa oli mahdollista vain sillä edellytyksellä, että työajat olivat ylipitkät ja palkat äärimmäisen pienet. Kuten tunnettua Marx nimesi tämän aikakauden "absoluuttisen lisäarvontuotannon" aikakaudeksi. Toinen ihmistyövoiman käytön muoto tunkee kuitenkin etusijalle tuotantovoimien kehityksen myötä: "suhteellinen lisäarvontuotanto". Työajat lyhenivät, mutta työ sen sijaan muuttui intensiivisemmäksi. Palkan osuus (tai tarkemmin sanoen: vaihtelevan pääoman osuus) tuotetun arvomassan kokonaisuudesta tosin laski suhteellisesti, mikä kääntäen tarkoitti, että lisäarvo kasvoi suhteellisesti; koska kuitenkin samanaikaisesti työn tuottavuus kasvoi (tavaroita tuotettiin enemmän aikayksikköä kohti) saattoivat työläiset tällä palkalla ostaa saman verran tai jopa suuremman määrän tavaroita.

High tech -kurjuus

Nykyinen tilanne on kuitenkin täysin toinen. Äärimmäisen huonopalkkaisen ja epämuodollistetun kurjuustyön valtava paljous ei enää kuitenkaan ilmaise suhteellisen niukkaa yhteiskunnallista tuotantovoimaa, vaan se on pikemmin pitkälle tieteellistetyn tuotannon kääntöpuoli. High tech ja epävarmistettu massatyö täydentävät toisaalta toisiaan globalisoituneiden yritysstrategioiden puitteissa, dynamiikan ollessa tosin täysin tuotantovoimakehityksen puolella. Kuilu molempien segmenttien välillä kasvaa tästä syystä koko ajan ja tuottavuusstandardi kohoaa jatkuvasti, kun taas arvo, jota tunti työtä edustaa, laskee alati. Siinä missä esimerkiksi pitkälle automatisoitu eurooppalainen vaatetehdas suoltaa ulos useita tuhansia valmiita paitoja tunnissa, kykenee kurjalistofavelan ompelija saamaan valmiiksi kenties vain kolme tai neljä kappaletta päivässä, ylittäen reilusti high tech -tehtaan asettaman yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan normin. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että hänen työtuntinsa mitattuna vallitsevalla tuottavuusstandardilla edustaa häviävän pientä arvomäärää. Epävarmistetun työvoiman ylipitkät työtunnit eivät siten lainkaan edusta suurta arvomäärää, eivätkä siten myöskään kykene muodostamaan perustaa uudelle itseään ylläpitävälle pääomakasautumisen boomille - huolimatta siitä, että ne luonnollisesti kasaavat voittoja tietyille yksityisyrittäjille ja kauppaketjuille. Ne eivät kompensoi työvoimaa, jota pääoma syrjäyttää maailmanmarkkinatuotannon pitkälle kehittyneimmillä segmenteillä, vaan ovat pelkästään vain toinen muoto, jonka tämä syrjäyttämisprosessi saa. Tämänkaltaisen riistomekanismin kautta ja täysin uusliberaalin teorian hengessä kallista pääomaa korvataan halvalla työllä. Tämäkään ei kuitenkaan aikaansaa intensiivisemmäksi tulevaa pääoman arvonlisäysprosessia kokonaisyhteiskunnallisella tasolla, mutta kylläkin vaikuttaa maalliseen kriisiprosessiin, jonka perustana on arvoperustan sulaminen globaalissa mittakaavassa. Kyseinen vaikutus ei kuitenkaan ole kriisiprosessin vastainen, vaan pelkästään yksi sen ilmenemismuodoista.

Vaikka kurjalistolle ja riistetyille pätkätyöläisille itselleen tämä asiantila saattaa vaikuttaakin lähinnä irrelevantilta, sillä on kuitenkin ratkaisevia seurauksia heidän työ- ja elämännäkymilleen, samoin kuin sosiaalisten kamppailujenkin suuntaamiselle. Nälkäpalkkatyöläisille se merkitsee lähinnä sitä, että he kohtaavat alati koventuvan paineen joutua pakotetuksi työhön alati huononevilla työehdoilla ja pienemmällä palkalla. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että kilpailu kovenee maailmanlaajuisesti, vaan ennen kaikkea siitä, että tämä on yritysten ainut mahdollisuus olla mukana edes ajoittain tuotannon high tech -segmenttien globaalissa kilpailussa. Nykyinen tuotantovoimien kehitys synnyttää kuitenkin paineen, joka on täysin vastakkainen tavarantuotantojärjestelmän nousukaudella 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla läntisissä metropoleissa vallinneelle. Kun tuolloin työväenliikkeen onnistui taistella merkittäviä parannuksia laajojen kansankerrosten materiaalisiin elinehtoihin - mikä välttämättä piti sisällään yhteiskunnallisten suhteiden muodollistamisen (työoikeus, sosiaalivaltio, kansalaisoikeudet jne.) - se ei johtunut vähiten siitä, että heillä oli tietyssä mitassa tukenaan taloudellinen myötätuuli. Heidän kamppailunsa sijoittuivat historiallisesti koskaan kertautumattoman rajun tuottavuuden kehityksen ja samanaikaisen kapitalistisen tuotantotavan laajenemisen kaksoisliikkeen kontekstiin.

2000-luvun alun sosiaalisen emansipaatioliikkeen täytyy kuitenkin lähteä liikkeelle täysin toisista edellytyksistä. Se ei voi perustua joukkomittaiseen integroitumiseen (siinäkään tapauksessa, että se tätä haluaisi) tavarantuotannollisen maailmanjärjestelmän muodolliselle sektorille. Tällä sektorilla ei ole enää kauan tarjottavanaan edes vaatimattomia työeläimille suunnattuja sosiaalivaltiollisia ja oikeudellisia vakuutuksia, vaan luvassa on enää pelkkää etenevää rappeutumista ja ihmisten ja alueiden kasvavaa ulossulkemista. Jo tästä syystä nykypäivän sosiaaliset kamppailut, silloinkin kun ne lähinnä tavoittelevat "vain" yksinkertaisten materiaalisten ja sivistyksellisten vaatimusten läpiajamista tai säilyttämistä, voivat luoda todellista perspektiiviä ainoastaan silloin, kun ne suuntautuvat tavarayhteiskuntaa ja sen instituutioita vastaan.

Ilmestynyt alunperin: iz3w-lehti, nr. 267, maaliskuu 2003