2004-01-13

Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa

Maurizio Lazzarato

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Elämä ja elävä

Mikäli etätoiminnan teknologioista tulee keskeisiä välineitä moneuden kiinniottamiseksi avoimessa tilassa ja mikäli julkinen mielipide on sen ensimmäinen ja uusi instituutio, mitä ovat uudet voimat, jotka tässä valtasuhteessa näyttäytyvät? Vasta sen jälkeen kun olemme määritelleet nämä voimat ja niiden luonteenpiirteet, voimme palata (Deleuzen) modulaation käsitteeseen. Jotta ymmärrettäisiin kaikki tähän käsitteeseen sisältyvät implikaatiot, on tutkittava elämän ja elävän käsitteitä, koska juuri elämä ja elävä ovat viime kädessä modulaation kohteina.

Biovaltaan sisältyvä elämän käsite viittaa elävään olentoon laji-ihmisenä; se viittaa elämään sairauden, työttömyyden, vanhuuden ja kuoleman koskettamana, siis elämään väestön uusintamisena. Minusta näyttää, että kontrolliyhteiskunnat panevat peliin ja yrittävät hallita elämän ja elävän käsitettä, joka on tuntuvasti erilainen kuin se, jonka Foucault tarjoaa.

Sen ymmärtämiseksi on palattava Nietzscheen, Foucault'n vallankumouksellisen valtateorian todelliseen innoittajaan.

Myös Nietzsche, kuten Tarde, käyttää usein aikakautensa biologian ja fysiologian tutkimustuloksia kritikoidessaan subjektiteorioita. Molekulaaribiologia antaa mahdollisuuden, lähtiessään elävästä ruumiista ja sen fysiologiasta, asettaa kyseenalaiseksi filosofien minän ykseyden, itsenäisyyden ja autonomian. Nietzsche, kuten Tarde, löytää molekulaaribiologiasta, ruumiin konstituoivien olevien (kaikki haluavia, tuntevia ja ajattelevia) moneuden äärettömästä määrästä, niiden suhteista ja niiden "poliittisesta" organisaatiomuodosta, subjektiivisuuden käsitteen, joka eroaa kantilaisesta "minästä" ja sen toiminnan modaliteeteista.

Ja ainoastaan lähtemällä liikkeelle biologiasta Nietzsche voi sanoa, että "elävä on oleva" ja että "ei ole muuta olevaa kuin elävä". Mutta voidaanko tämä hyvin yleinen elävän käsite johtaa XIX vuosisadan jälkimmäisen puoliskon biologisista tutkimuksista? Muisti (ja sen voimat aktualisoida ja toteuttaa virtuaalinen) on palautumaton ominaisuus, jonka Nietzsche ja Tarde, eri tavoilla, asettavat omien elämän määritelmiensä perustaksi. Niin Tarde kuin Nietzschekin löytävät tämän elävän käsitteen aikakautensa tieteellisistä tutkimuksista ja erityisesti Haeckelin teoksesta Essai de psychologie cellulaire.

Saksalaiselle biologille kaikilla jonkin kappaleen äärettömän pienillä (taipuisuuksilla) elementeillä, orgaanisilla monadeilla on muisti, ja tämä ominaisuus (tai taipumus) puuttuu kaikilta muilta molekyyleiltä.

Tarde tulkitsee molekulaaribiologian oman moneuden teoriansa valossa. Hänen mukaan Haeckel antaa "evoluutiokäsitykselle erittäin tyylikkään leibnizilaisen, monadologisen tulkinnan".

Tämä elävän määrittely muistina on yksi biologian ja fysiologian vakioita. Nykyaikaisen molekulaaribiologian määritelmä ei olennaisesti eroa Haeckelin määritelmästä: "Elävän olemus on muisti, menneen fyysistä säilyttämistä nykyisyydessä. Reprodusoitumalla elävän muodot sitovat menneen nykyisyyteen ja nauhoittavat viestejä tulevalle." (L. Margulys)

Tardelle, ilman muistia, ilman tätä voimaa, kestoa, joka säilyttää - ilman tätä hedelmällistä peräkkäisyyttä, joka supistaa aiemman jälkeen tulevaan - ei olisi olemassa aistimellista, ei elämää, ei aikaa, ei kasautumista eikä siis kasvua ja lisääntymistä. Bergsonille, ilman tätä kestoa, maailma olisi pakko alkaa joka hetki alusta. Maailma olisi loputtomiin toistuvaa nykyisyyttä ja aina identtistä itsensä kanssa. Edes materia ei olisi mahdollista ilman tätä kestoa. Aistimellisen luominen ja toteuttaminen edellyttää muistin ja huomiokyvyn toimintaa sekä niiden toiston ja aktualisoimisen voimia.

Jokainen aistimus ja sen kehittyminen ajassa vaatii voimaa, joka säilyttää sen, mikä ei ole enää siinä, mikä se on; kesto, joka säilyttää kuoleman elävässä, Tarden luonnehdinnan mukaan. Ilman tätä kaikki aistimukset supistuvat pelkäksi yksinkertaiseksi jännitteeksi. Aivojen välisen yhteistoiminnan liikkeelle panemat ja uusien instituutioiden (julkinen mielipide) kiinni ottamat voimat ovat siis muistin ja huomiokyvyn voimia. Jälkimmäisen Bergson määrittelee "älylliseksi yritykseksi" ja Tarde antaa sille nimen "aivoconatus".

Eron filosofia käyttää ensimmäisenä hyväkseen uuden molekulaaribiologian ja aivotutkimuksen tuloksia. Bergsonin työ käsittelee elävää, ei yksin siksi, että hän on suoraan kiinnostunut biologiasta ja evoluutioteoriasta, vaan myös ja ennen muuta hänen muistia, aikaa ja sen toiminnan modaliteetteja, virtuaalista ja aktuaalista, koskevan tutkimuksensa takia. Muisti Bergsonilla on kaikkien virtuaalisten muistojen samanaikaista yhdessäoloa (Matière et mémoire -teoksen kuuluisa nurinpäin oleva kartio, joka muodostuu loputtomasta määrästä kehiä, jotka liikkuvat kohti ylös ääretöntä, virtuaalista, ja jotka alhaalla, aktuaalisessa, ovat liikkumattomia). Jonkin asian muistaminen ei ole sitä, että mennään etsimään muistoa muistista ikään kuin pöytälaatikosta. Jonkun asian mieleen palauttaminen, ja yleisemmin kaikki henkinen toiminta, on virtuaalisen aktualisointia, ja tämä aktualisointi on luomista, individuaatiota eikä yksinkertaista reproduktiota. Tämä prosessi vaatii älyllistä yritystä ja sitä Bergson kuvaa "älylliseksi työksi".

"Ilman huomiokykyä ei ole aistimusta...Sillä mitä on huomiokyky? Voidaan vastata, että se on nähtävissä oleva yritys tarkentaa syntyvää aistimusta. Mutta on huomattava, että yritys, puhtaalta ja abstraktilta psykologiselta puoleltaan ja irrallaan sitä vastaavasta lihastoiminnasta, on halua." (Tarde)

Muisti, huomiokyky ja suhteet, joiden kautta ne aktualisoituvat, muuttuvat taloudellisiksi ja yhteiskunnallisiksi voimiksi, jotka on otettava kiinni tapahtuman kontrolloimiseksi ja hyväksikäyttämiseksi, toiston ja eron järjestyksen kontrolloimiseksi ja hyväksikäyttämiseksi.

Deleuze pysyy uskollisena tälle perinteelle sanoessaan, että "elämä ei sisällä mitään muuta kuin virtuaalisuuksia".

Nyt voidaan palata modulaatioon. Hengen etätoiminnan toiseen henkeen kiinni ottaminen, kontrollointi ja sääntely, tapahtuvat moduloimalla haluvirtoja, uskomusvirtoja ja voimia (muistia ja huomiokykyä), jotka saavat ne liikkumaan aivojen välisessä yhteistoiminnassa.

Modulaatiossa, kuten vallan harjoittamisen modaliteeteissa, on aina kysymys ruumiista, mutta nyt pelissä on pikemminkin niiden aineeton ulottuvuus. Kontrolliyhteiskunnat investoivat henkiseen muistiin pikemmin kuin ruumiilliseen muistiin (toisin kuin kuriyhteiskunnat). Henki-ihminen, joka, Foucault'n mukaan, ei ollut biovallan kohteena kuin rajatapauksena, on nykyään tärkeimmällä sijalla.

Kontrolliyhteiskunta harjoittaa valtaansa kuvan, äänen ja sanotun etätoimintojen avulla; ne toimivat modulointikoneina, kristallisoivat aaltoja ja sähkömagneettista värähtelyä (radio, televisio), tai moduloimalla ja kristallisoimalla bittipaketteja (tietokoneet ja digitaaliset verkot). Nämä epäorgaaniset aallot jäljentävät aorgaanisia aaltoja, joiden avulla monadit vaikuttavat toisiinsa.

Löydämme merkkejä tästä jo XIX vuosisadan lopulta. Itse asiassa, Tardelle, etätoiminta, hengen vaikutus toiseen henkeen, säilyy kahdella tapaa. Ensinnäkin jokainen vaikutus ("impressio") säilyy ja toistuu muistissa. Toiseksi, jokainen vaikutus ilmaisee "jokaista sielun aaltoa, toisin sanoen, jatkuu loputtomasti, epämääräisesti kehittyvänä aaltoiluna". Nämä aaltoilut näyttäytyvät tiettyjen sääntöjen ja tiettyjen lakien mukaisesti. Teknologisten dispositiivien aallot toimivat näillä säännöillä ja laeilla.

Jos muisti ja huomiokyky ovat eläviä moottoreita, jotka toimivat aorgaanisella energialla, siis virtuaalisella, etätoiminnan teknologiat ovat keinotekoisia moottoreita, keinotekoisia muisteja, jotka toimivat edellä mainittujen kanssa sekaantuen muistin toimintaan.

Aikaa moduloivat ja kristallisoivat koneet ovat dispositiiveja, jotka kykenevät sekaantumaan tapahtumaan, aivojen väliseen yhteistoimintaan, moduloimalla siihen kuuluvia voimia. Tällä tavoin ne tulevat minkä tahansa subjektiivisuuden muodostumisen ehdoiksi, mistä seuraa aaltojen harmonisaatio, äänten polyfonia (Bahtin).

On erotettava elämä ja elävä virtuaalisena voimana tai muistivoimana sekä elämä ja elävä ihmislajin biologisina luonteenpiirteinä (kuolema, syntymä, sairaus jne.), on siis eroteltava biovaltaan sisältyvä bios muistiin sisältyvästä bioksesta. Jotta ei nimitettäisi eri asioita samalla sanalla, voitaisiin uudet valtasuhteet, jotka ottavat kohteekseen muistin ja sen conatuksen (huomiokyvyn), paremman puutteessa määritellä noo-politiikaksi. Noo-politiikkaa harjoitetaan aivoihin ja se edellyttää ennen kaikkea huomiokykyä, jotta voitaisiin kontrolloida muistia ja sen virtuaalista voimaa. Muistin modulaatio on noo-politiikan kaikkein tärkein tehtävä.

Mikäli kuri muovaa ruumista rakentamalla sille tapoja ensisijaisesti ruumiilliseen muistiin, kontrolliyhteiskunnat moduloivat aivoja ja rakentavat tapoja pääasiassa henkiseen muistiin.

On siis olemassa kurin takaamia ruumiiden muotteja (vankila, koulu, tehdas jne.), biovallan organisoimaa elämän hallinnointia (hyvinvointivaltio) ja noo-politiikan sääntelemää muistin ja sen virtuaalisten voimien modulaatiota (audiovisuaalisia ja telemaattisia verkkoja, julkisen mielipiteen, kollektiivisten aistimusten ja ymmärryksen muodostusta). Sosiologisesti meillä on tämä järjestys: työväenluokka (yhtenä eristämisen/sisään sulkemisen modaliteettina), väestö ja yleisöt.

Näiden dispositiivien yhdistelmä muodostaa kontrolliyhteiskunnan.

Nämä kolme eri valtadispositiivia syntyvät eri aikakausina ja niillä on erilaiset päämäärät, ne eivät korvaa toinen toistaan, vaan järjestyvät toinen toisensa kanssa. Yhdysvallat edustaa nykyään kaikkein kehittyneintä mallia siitä, miten kontrolliyhteiskunnat integroivat nämä kolme eri valtadispositiivia. Eristämisen kuridispositiivit ovat kehittyneet erityisesti vankiloissa. Kaksi miljoonaa vankia amerikkalaisissa vankiloissa edustaa koko väestöstä sellaista prosenttiosuutta, jota mikään kuriyhteiskunta ei tähän mennessä ole onnistunut saavuttamaan. Myöskään elämän hallinnoinnin biopoliittiset dispositiivit eivät katoa, vaan päinvastoin laajenevat ja muuttuvat syvällisesti: Welfare muuttuu Workfareksi, turvasta yhteiskunnallisia riskejä vastaan (työttömyys, eläke, sairaus) interventioiksi yksilön elämään pakottaakseen tämän alistumaan työhön. Noo-politiikan uudet dispositiivit (ensimmäiset ovat kuitenkin jo peräisin XIX vuosisadan lopulta) ovat kehittyneet ennennäkemättömästi, kiitos informatiikan ja telematiikan. Dispositiivien ero on deterritorialisaation asteissa. Voidaan sanoa, että noo-politiika komentaa ja uudelleen organisoi muita valtasuhteita, koska se toimii tasolla, joka on kaikkein deterritorialisoiduin (aivojen keskinäisen toiminnan virtuaalisuus).

On kuitenkin totta, että maailman mitassa olemme tekemisissä kuri-instituutioiden kehityksen kanssa. Tehdas ja työ siinä mielessä kuin Marx ja taloustieteilijät ne määrittelevät, eivät vähene, vaan lisääntyvät. Maailman työjärjestö (ILO) on muistuttanut, että 246 miljoonaa 5-17-vuotiasta lasta tekee työtä. Samalla tavoin, länsimaissa, palkkatyö on laajentumassa suhteessa fordismin aikakauteen. Mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että paradigma, jonka sisällä nämä asiat tapahtuvat, on radikaalisti muuttunut. Subjekti-työ -paradigmasta lähtöisin oleva kyvyttömyys ymmärtää tätä muutosta on vielä selvempi politiikan ja teorian tasolla. Teollisuustyö ei ole enää arvonmuodostuksen keskus eikä sosiaalisesti ja poliittisesti toimiva subjektiivisuuden malli yhteiskunnallisten voimien kokonaisuudelle eikä yksinomainen voima, joka kontrolliyhteiskunnissa kykenee instituutioiden tuottamiseen ja politisoimiseen. Länsimaissa palkkatyöläisyys säilyy hallitsevana muotona, jonka avulla kapitalismi riistää minkä tahansa subjektiviteetin yhteistyötä ja keksimisen voimaa, mutta se on hajonnut toimintojen ja säädösten moninaisuudeksi ja ne ilmaisevat odotusten ja subjektiivisuuksien moneutta, jota ei voida palauttaa perinteisiin työn ja luokan käsitteisiin.

Mutta ongelma on vielä paljon radikaalimpi. Vielä senkin jälkeen, kun on tehty yhteenveto kaikista uusista toiminnoista, sen jälkeen, kun olemme ymmärtäneet, että kielet, affektit, tiedot ja elämä kokonaisuudessaan tulevat reproduktiiviseen työhön yhdistettynä "tuottaviksi", meiltä puuttuu edelleen muoto, jonka kautta tämä luominen ja riisto tehdään: ero ja toisto. Subjekti-työ -paradigma estää sen näkemisen.

Työväenliike ja kuriyhteiskunnat

Foucault'n kuriyhteiskuntia koskevien tutkimusten täydentämiseksi olisi tutkittava, mikä suhde niillä on ollut työväenliikkeen instituutioihin. Työväenliikkeen instituutiot syntyivät ja kehittyivät XIX vuosisadan lopulta lähtien kurin logiikkaa vastaan, mutta niistä on tullut XX vuosisadalla eristämisen paradigman perustava koneisto. XX vuosisata oli sosialismin ja kapitalismin konvergenssin näyttämö, erityisesti suunnittelupolitiikassa, joka edustaa kuriyhteiskuntien huippua ja toisintamisen logiikan täyttymistä. Ennakoimaton, epävarma, variaation mahdollisuus, joita eron toistoon kytkeminen edellyttää, on jäykästi kodifioitu ja neutralisoitu sekä taloudellisella että sosiaalisella tasolla. "Ennalta asetettu harmonia" inkarnoituu kylmän sodan aikana ilman yhtään perustavaa eroa sosialistisen ja kapitalistisen suunnittelupolitiikan välillä.

On turha muistuttaa, että kapitalistinen suunnittelupolitiikka on sosialistinen ja leninistinen ajatus, jonka Rathenau kopioi Weimarin tasavallan aikana ja josta tulee jokaisen valtion korkeimpien virkamiesten "dada" toisen maailmansodan jälkeen.

Jos suunnittelulla on erityisasema suhteessa XVII ja XVIII vuosisadan kuriyhteiskuntiin, on se sen roolissa ja tehtävässä, joka on tekemisissä työn kanssa, työn, joka on samanaikaisesti suunnittelun substanssi ja mitta. Työstä tulee yhteiskunnan kokonaisuuden sääntelyn tehokkain väline. Tehtaissa kuri estää sekä uuden työläisluokan näyttäytymisen moneutena että palkkatyön kritiikin. Työväenliikkeen poliittiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeen instituutiot taistelevat aina 1970-luvulle ja Ranskassa aina 1980-luvulle asti massatyöläistä vastaan, massatyöläistä (joka ei ollut enää Marxin työväenluokkaa) vastaan poliittisena ja ammattiyhdistyssubjektina, ja sen työstä kieltäytymistä vastaan.

Suunnitteluyhteiskunnassa naisten, lasten ja vanhusten oikeus uusiin sosiaalisiin oikeuksiin (Welfare) kulkee työläisen palkkatyön kautta. Jopa heteroseksuaalisuuden normin tuotanto ja uusintaminen kulkevat työn kautta. Työ, joka kytkee yhteen kurin ja biovallan, eristämisen ja elämän hallinnoinnin, ja hahmottaa yhteiskunnasta rautahäkin (Weberin muotoilun mukaan), läpäisee ja uudelleen hahmottaa täydellisesti suunnitteluinstituutiot. Työstä tulee myös fasismin tappion jälkeen syntyneiden tasavaltojen perustuslaillinen voima (esimerkiksi Italian tasavalta, kuten sen perustuslaki sanoo, perustuu työlle).

Oliko Foucault siis väärässä ja marxismi oikeassa? Onko työ kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden ja kaikkien valtasuhteiden perusta?

Tähän kysymykseen vastaamiseksi on huomattava tärkeä ero suunnitteluyhteiskuntien ja ennen ensimmäistä maailmansotaa olemassa olleiden kuriyhteiskuntien välillä. Nykyään työ ei ole enää "spontaani" maailmaa rakentava ontologinen voima siinä mielessä kuin Marx siitä puhui. Fordismissa työn voima ja sen kyky sääntelyyn ovat pikemminkin sidoksissa poliittiseen logiikkaan, joka on tehnyt työstä yhteiskunnan mitan ja substanssin. Mielessäni on tässä yhteiskunnallinen ja poliittinen kompromissi ammattiyhdistysten, isäntien ja valtion välillä. Tai maailman geopoliittista jakoa ja sitä kuinka se tukee työkeskeistä dynamiikkaa, joka tähtää toiston ja eron kytkemisen kaiken dynamiikan neutralointiin ja reproduktioon integroimalla työväenliikkeen instituutiot vallan uusintamisen logiikkaan. Taloudellinen uusintaminen ja poliittinen uusintaminen käyvät yksiin työn kautta. XX vuosisataa voidaan pitää työn ja subjektin pitkän ja peruuttamattoman kriisin näyttämönä sikäli kuin ne ovat minän ja maailman konstituoivia voimia. Jos subjekti/työ-paradigma on näyttänyt toimivan hyvin toisen maailmansodan jälkeen, on se tehnyt niin vain politiikan ylimääräämänä.

Konstituution prosessilla ymmärrettynä praksiksen kautta on XX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla ollut konservatiivinen ja korkeintaan valtasuhteita säätelevä rooli. Jos Marxin teorialla oli vallankumouksellisia vaikutuksia edellisen vuosisadan taitteessa, vuosisata myöhemmin se toimii voimakkaan integraation välineenä.

Vuoden 1968 liikkeet eivät ottaneet tyhjän päiten maalitaulukseen kaikkia eron ja toiston sommitelmien neutraloinnin (kapitalistisia ja sosialistisia) kannattajia. Suunnitteluyhteiskunnan (sosialistiset ja kapitalistiset) byrokraatit voidaan hyvin identifioida rautahäkin vartijoiksi ja dualismien pakottajiksi. Pitäytyäksemme esimerkeissä, joita olemme edellä kehitelleet, 1968 oli nimenomaan katkoskohta ja pakoa luokan ja heteroseksuaalisen normin logiikasta.

Nykyään monet ovat unohtaneet työväenliikkeen historiasta tämän vähemmän kunniakkaan osan. He ylistävät jälkikäteen fordismia ja sen "varmuuksia", mikä on selvää historian väärentämistä.

Työväenliikkeen instituutiot ovat jatkaneet elämäänsä poliittisessa kompromississa, jossa työ muodostaa sääntelyvoiman vielä pitkään sen jälkeenkin kun kapitalistit ja valtio ovat hylänneet sen yhteiskunnan kurinpidon välineenä. Ongelma on, että työväenliikkeellä ei ole mitä se voisi asettaa praksiksen tilalle. Se ei kykene kuvittelemaan maailman ja minän rakentumisen prosessia, joka ei ole enää keskittynyt työn ympärille.

Ainoa vaihtoehto, jonka se on onnistunut kuvittelemaan, on "toimihenkilö" (emploi). Siirtymä työstä toimeen muodostaa toisen surullisen luvun työväenliikkeen rappiossa. Jos työstä oli tullut kuriyhteiskuntien komennon keskus niiden lopun aikakaudella (fordismi), toimi on yksi kontrolliyhteiskuntien sääntelyn tärkeimpiä muotoja.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.