2004-01-13

Elämän ja elävän käsite kontrolliyhteiskunnissa

Maurizio Lazzarato

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Maurizio Lazzarato on Pariisissa asuva ja työskentelevä filosofi ja sosiologi, joka on tutkinut sekä empiirisesti että teoreettisesti talouden ja työn muutoksia, erityisesti aineetonta työtä, ajan aistimisen ja mittaamisen ongelmaa nykyaikaisessa työssä, yrityksen uutta yhteiskunnallista roolia ja luovuuden asemaa uudessa työssä. Lazzarato vierailee Helsingissä 22.-23.1.2004 (ohjelma: http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/ohjelma.htm). Megafoni julkaisee Lazzaraton luennon suomennoksen.

Foucault ja Deleuze ovat hieman eri tavoin hahmotelleet siirtymää kuriyhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin. He ovat jättäneet meille eron ja toiston dynamiikasta lähtevän moderniteetin konstituoitumisprosessin historiallisen rekonstruktion ja avanneet uusia tulkintoja kapitalismin synnystä ja kehityksestä. Yksi tärkeimmistä koskee politiikan määrittelyä. Foucault'lla ja Deleuzella se samaistuu kysymykseksi moneudesta (multiplisiteetista). Yksilöt ja luokat ovat vain moneuden sitomista, yhdistymistä ja eriytymistä (differentaatiota).

Minua ei kiinnosta pelkästään kuriyhteiskuntien kontrolliyhteiskunniksi kehittymisen fenomenologinen kuvaus, vaan myös niissä käytetty metodologia. Deleuzella kapitalististen instituutioiden ja moneuden konstitutiivinen prosessi perustuu virtuaaliselle sekä sen aktualisoitumisen ja toteutumisen muodoille (modaliteeteille).

Kuriyhteiskunnat erottuvat kontrolliyhteiskunnista:
- eri tavoissa ottaa kiinni ja riistää eron ja toiston sommitelmaa (agencement), minkä tahansa subjektiivisuuden yhteistyön kanssa-luomisessa ja kanssa-toteutumisessa.
- eri tavoissa kodifioida ilmaisusommitelmia ja konesommitelmia
- moneudelle pakottamissaan subjektivikaation eri muodoissa.

Marxistit hyväksyvät yleisellä tasolla foucault'laisen määritelmän kuriyhteiskunnista sillä ehdolla, että sitä pidetään vain marxilaisen kapitalistista tuotantotapaa koskevan analyysin täydentäjänä. Nyt, jos Foucault tunnusti velkansa Marxille (hänen teoriaansa kurista inspiroi varmasti marxilainen kuvaus tehtaan tilasta ja ajasta), työläisten "eristäminen" toimii hänellä toisella logiikalla.

Tehdas ei Foucault'lla ole kuin yksi eristämisen (enfermement) aktualisoitumisen (tai toteutumisen) muodoista. Työ/pääoma-suhde ei ole perustava yhteiskunnallinen suhde, joka määrittää kaikkien muiden suhteiden kokonaisuutta. Yhtäältä tehdas ja koulu, vankila, sairaala (mutta myös oikeus, tiede, kieli: kaikki se mitä määritellään termillä enoncable) eivät ole suhteessa toisiinsa perustan ja päällysrakenteen toimintatapojen mukaisesti.

Marxilainen teoria keskittyy yksinomaan riistoon. Muut valtasuhteet (miehet-naiset, lääkärit-sairaat, opettajat-oppilaat jne.), muut vallan harjoittamisen tavat (hallinta, alistaminen, orjuuttaminen) kielletään syistä, jotka ovat tekemissä itse työn ontologisen kategorian kanssa. Siihen taas sisältyy sekä teoreettinen että poliittinen dialektiikan totalisaatiovoima, jota voidaan hyvin kritikoida samalla tavoin kuin Tarde kritikoi Hegeliä: on tarpeen "depolarisoida dialektiikka" ymmärtämällä multiplisiteetti.

Kapitalismissa ei ole - pääoman (Marx) tai absoluuttisen hengen (Hegel) - "yhtä ainoaa draamaa", vaan "yhteiskunnallisten draamojen moneus", joka on otettava lukuun, eikä enää voida viitata dialektiikan "valtaisiin, ulkoisiin ja ylempiin" voimiin (Herra/orja tai pääoma/työ), vaan "äärettömän moninaisiin, loputtomiin ja sisäisiin" voimiin sen dynamiikan ymmärtämiseksi. Ristiriidan, "yhden ainoan draaman" liikuttajan logiikka on liian köyhä ja reduktiivinen. Tämä Foucault'n käsitys on suunnattu marxilaista valtakäsitystä vastaan, valtakäsitystä, joka on aina riippuvainen syvemmästä taloudellisesta rakenteesta ja sitä konstituoivista dualismeista.

Foucault'lainen vallan mikrofysiikka korvaa sen, mikä marxilaisessa käsitteellistämisessä oli pyramidin kaltaista, immanenssilla, jossa enfermats ("eriöt": tehdas, koulu sairaala jne.) ja eri kuritekniikat artikuloituvat toinen toisissaan. Tämän suhteen Deleuze huomauttaa, että talous ja tehdas edellyttävät kurimekanismeja jo toimimassa sieluissa ja ruumiissa pikemmin kuin päinvastoin. Muita voimia ja muunlaista dynamiikkaa voidaan siis käyttää kapitalismin kehityksen kuvaamiseen. Nämä voimat ja dynamiikka sisältävät ilmiselvästi työ-pääoma -suhteen, mutta myös ylittävät sen.

Kyse ei ole siitä, että kiellettäisiin marxismi tai marxilaisen työ/pääoma-analyysin pätevyys, vaan siitä, että kielletään sen vaatimus supistaa yhteiskunta ja sen muodostavien valtasuhteiden moneus pelkkään tehtaassa tai yleisemmin taloudellisessa suhteessa harjoitettavaan käsky- ja kuuliaisuussuhteeseen. Analyysi täytyy päinvastoin yhdistää laajempaan kuriyhteiskunnan ja niiden kaksinaiseen valtatekniikan - kurin ja biovallan - kehykseen.

Samalla tavoin käyttäytymisen pakottaminen ja ruumiiden alistaminen eivät ole selitettävissä pelkästään taloudellisten pakkojen avulla. Merkkijärjestelmät, ilmaisukoneet, enunsikaation kollektiiviset sommitelmat/ketjustot (oikeus, tiedot, kielet, julkinen mielipide) toimivat sommitelmien/ketjustojen osina, samoin kuin koneelliset sommitelmat/ketjustot (tehdas, vankila, koulu). Marxismi keskittyy vain yhteen valtasuhteen ulottuvuuteen (riistooon), se jättää ilmaisukoneet ideologialle. Yksi foucault'laisen kuriyhteiskuntia koskevan työn tavoitteista on päästä irti ekonomismista ja dualismien dialektisesta kulttuurista.

Singulaarisuuksien moneus, niiden luomisvoima, kanssa-tuotanto ja yhdessäolo läpäisevät koko moderniteetin, eivätkä ne ole syntyneet postfordismin myötä. Kuriyhteiskuntien valta (kyse on eristämistekniikoista ja biopoliittisiksi kutsutuista tekniikoista) kohdistuu aina moneuteen. Dialektiset dualismit on ajateltava moneuden kiinni ottamisena.

Eristämisen tekniikat pakottavat mihin tahansa tehtävään tai käyttäytymiseen tuottaakseen hyödyllisiä tuloksia, edellyttäen, että moneus on vähälukuinen ja tila hyvin määritelty ja rajattu. Ne toimivat jakamalla ja osittelemalla moneuden (rajaamalla, sulkemalla, asettamalla peräkkäin), järjestämällä sen ajassa (hajottamalla eleet, jakamalla osarytmeihin, suunnittelemalla teot), yhteen kokoamalla sen tilassa ja ajassa puristaakseen siitä hyödyllisiä tuloksia kasvattamalla sen muodostavien voimien tehokkuutta.

Biopoliittiset tekniikat toimivat minkä tahansa moneuden elämän hallinnoinnin tekniikoina. Tässä, toisin kuin kuri-instituutioiden tapauksessa, moneus on lukuisa (väestö kokonaisuudessaan) ja tila on avoin (väestön rajat määrittää kansakunta).

Deleuzelainen Foucault-tulkinta (riippumatta uskollisuuden ongelmasta Foucault'n työtä kohtaan) on erittäin hyödyllinen tehdessään näkyväksi toiston ja eron dynamiikan toiminnan.

Foucault erottaa valtasuhteet ja instituutiot. Valta on voimien välinen suhde, kun taas instituutiot ovat voimien integraation ja kerrostuman tekijöitä/toimijoita. Instituutiot kiinnittävät voimat ja niiden suhteet määrättyihin muotoihin ja niillä on reproduktiivinen (eikä produktiivinen) tehtävä. Valtio, Pääoma ja eri instituutiot eivät ole valtasuhteiden lähde, vaan niiden johdannaisia.

Foucault'lla ja Deleuzella valtadispositiivit toimivat yhdistymisen (integraatio) ja eriytymisen (diffrentaatio) modaliteettien mukaisesti, eivät subjekti-työ -paradigman modaliteettien mukaan.

Valtasuhteet ovat virtuaalisia, epästabiileja, ne eivät ole paikannettavissa, ne ovat molekulaarisia, ne eivät ole kerrostuneita, ne ovat potentiaalisia ja määrittävät yksinomaan vuorovaikutuksen mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä. Valtasuhteet ovat differentiaalisia suhteita, jotka määrittävät singulariteetteja. Näiden differentiaalisten suhteiden toteutuminen, näiden singulaarisuuksien, joita organisoivat niitä stabilisoivat, kerrostavat ja ne peruuttamattomiksi tekevät instituutiot (Valtio, Pääoma jne.), on samanaikaisesti yhdistymisen (kiinni ottamisen) ja eriytymisen prosessi.

Yhdistyminen merkitsee singulariteettien yhteen kokoamista, niiden homogenisoitumista ja niiden alistamista yhteiselle päämäärälle singulariteetteina. Yhdistyminen on operaatio, joka muodostuu voimat läpäisevän ja ne muotoihin tai instituutioihin kiinnittävän yleisen voimalinjan vetämisestä erillisille voimille. Yhdistyminen (integraatio) ei toimi abstraktion, yleistämisen tai yhteen sulattavan yhdistämisen tai subsumption (käyttääksemme hegeliläis-marxilaista kieltä) avulla. Voimasuhteiden aktualisaatio tapahtuu asteittain, "kivi kiveltä", kuten Tarde sanoi. Se on kokoelma integraatioita, jotka ovat ensin paikallisia ja sitten globaaleja. Tässä Deleuze kuvaa integraation networkien ja patchworkien, virtausten ja kideryhmien yhdessä pitämiseksi.

Myös Tarde käyttää termiä "integraatio" välttääkseen sosiaalisten kvantiteettien, (taloudellisten tai ei) arvojen rakentumisen ymmärtämistä totalisaationa tai yksinkertaisena yleistyksenä tai abstraktiona. Sosiaalinen tyyppi tai instituutio ymmärretään pienten erojen, pienten variaatioiden integraationa integraalisen kalkyylin mallissa.

Valtasuhteiden aktualisaatio ei ole yksinomaan integraatiota, vaan myös differentaatiota. Kapitalismissa tämä jälkimmäinen, eron differentaation ja moneuden auki levittämisen sijaan, on dualismien luomista ja reproduktiota. Näistä kaikkein tärkeimpiä ovat luokkadualismit ja mies/nainen-dualismit.

Binaariyhdistelmien, kuten sukupuolten ja luokkien, on otettava kiinni, kodifioitava ja säänneltävä virtuaalisuuksia, molekulaaristen sommitelmien mahdollisia variaatioita ja neo-monadologisen yhteistyön vuorovaikutuksen todennäköisyyksiä. Luokat toimivat supistamalla moneuden ja minkä tahansa subjektiivisuuden toiminnan dualismeiksi ja totalisoivan kollektiivin ykseydeksi, joka yhdistää yhteen käymättömät singulariteetit (markkinat). Työväenluokan käsite päätyy puolestaan kollektiiviseksi kokonaisuudeksi eikä monikolliseksi kokonaisuudeksi.

Sukupuolten dualismit toimivat myös monien molekulaaristen yhdistelmien kiinni ottamisen ja kodifioinnin dispositiivina. Nämä molekulaariset yhdistelmät panevat peliin maskuliinisen ja feminiinisen lisäksi myös "tuhannet pienet sukupuolet", tuhannet pienet seksuaalisuuden mahdolliset muutokset. Ja nämä tuhannet sukupuolet on laitettava kuriin ja kodifioitava, jotta ne johdettaisiin mies/nainen-dualismeihin. Luokat on leikattu toimintojen moneuteen ja ne kristallisoivat mahdollisia ja virtuaalisia interaktioita dualismissa, samalla tavoin kuin vastakohta mies/nainen on leikattu tuhansien sukupuolten mahdolliseksi tulemiseen ja se kristallisoi dualismissa heteroseksuaalisuuden normin.

Moneuden subjektivikaatio luokaksi, kuten tuhansien seksuaalisuuksien subjektivikaatio heteroseksuaalisuudeksi, toimii moneuden tyyppien ja repression konstituoijana, normin konstituoijana ja kodifioijana sekä muiden muutosten/tuloksien virtuaalisuuksien neutralisoijana. Kaksi vallankäytön modaliteettia (repressio ja konstituutio) ovat kaikkea muuta kuin ristiriitaisia.

Foucault'n ja Deleuzen näkemysero repression tehokkuudesta ja toiminnasta on siinä, että Deleuze, toisin kuin Foucault, piti halusommitelmia ensisijaisina valtasommitelmien sijaan.

Hahmottaakseen työväenliikkeen dualismien ja ekonomismin mahdollista kohtaloa, Foucault toteaa, että yhteiskuntaa ei määritä sen tuotantotapa, vaan sitä ilmaisevat énoncés ja sen aikaansaamat visibilités.

Deleuze ja Guattari assimiloivat foucault'laisen "lausuttavan ja nähtävissä olevan" suhteen itse luomaansa ilmaisukoneiden ja ruumiillisten sommitelmien suhteeseen. Tämä suhde lausuttavissa olevan ja nähtävissä olevan, kuten ruumiillisten sommitelmien ja ilmaisukoneiden suhde, ei viittaa sen enempää perusta/päällysrakenne-suhteeseen (marxismi) kuin signifiant/signifié-suhteeseenkaan (strukturalismi).

Vankila on näkyvyyden tila, joka saa näkymään, joka saa ilmaantumaan ruumiiden sekoituksen, ruumiillisen sommitelman (vangit). Rikosoikeus ilmaisukoneena määrittää sanottavuuden kentän (rikollisuutta koskevat lausumat), joka saa aikaan aineettomia muutoksia ruumiissa. Oikeuden päätökset muuttavat tutkittavat hetkessä tuomituiksi. Konesommitelmalla on muotonsa (vankila) ja substanssinsa (vangit). Ilmaisukoneella on muotonsa (rikoslaki) ja substanssinsa (rikollisuus).

Nähtävissä olevan ja sanottavissa olevan suhdetta ei voida ajatella sen enempää perustan/päällysrakenteen muodossa kuin signifiant/signifié-muodossa, koska kyseessä on epä-suhde, joka viittaa epämuodolliseen ulkopuoleen, virtuaaliseen.

Se mikä on suljettu, on ulkopuoli

Deleuze antaa toisen hyvin tärkeän osoittimen kuriyhteiskuntien määrittelemiseksi. Tiedämme, että koulu, tehdas, sairaala ja kasarmi ovat dispositiiveja moneuden sisään sulkemiseksi. Mutta vielä syvemmin, sanoo Deleuze, se mikä on "suljettu, on ulkopuoli". Se, mikä on suljettu, on virtuaalinen, metamorfoosin voima, muutos. Hypoteesimme mukaan, vallan tavoite on saada kiinni kaksinainen konstituutioprosessi, joka ketjuttaa toiston eron kanssa. Kuriyhteiskunnat käyttävät valtaansa neutralisoimalla eron ja toiston sekä niiden voiman variaatioihin (eron, joka tekee eron) alistaen ne reproduktiolle, pelkälle toisintamiselle.

Kuri-instituutiot ovat varmasti tuottavia. Ne eivät rajoitu vain tukahduttamaan; ne rakentavat ruumiita, lausumia, sukupuolia jne. Mutta samanaikaisesti on tunnustettava, ohi Foucault'n, että ne saavat aikaan syvemmän repression, eivät siksi, että ne kieltävät jo valmiiksi annetun ihmisluonnon, vaan siksi, että kurit ja biovalta erottavat ulkoisuuden voimat virtuaalisesta, ne erottavat voimat eroja tekevän eron dynamiikasta.

Kurit ja biovalta ovat subjektiivisuuden tuotantotapoja, mutta vain sen jälkeen, kun sieluun (virtuaalisesti) kätkeytyvä ääretön hirviömäisyys (muuttuminen hirviöksi) on alistettu dualismien (mies/nainen, isäntä/työläinen) reproduktiolle.

Ulkoisuuden sulkeminen, virtuaalisen sulkeminen merkitsee keksimisen voiman neutralisointia ja toiston kodifiointia, jotta siitä irrotettaisiin kaikki variaation voima ja se supistettaisiin yksinkertaiseksi reproduktioksi. Kuriyhteiskunnissa instituutiot, jotka ovat joko vallan tai työväenliikkeen instituutioita, eivät tunne muutosta. Ne ovat instituutioita, joilla on menneisyys (perinteet), nykyisyys (valtasuhteiden hoito tässä ja nyt) ja tulevaisuus (edistys ja sen sosialistinen versio), mutta niiltä puuttuvat muutokset. Ne toimivat tasapainolla (poliittinen talous), integraatiolla (Durkheim), reproduktiolla (Bourdieu) tai ristiriidalla (marxismi), eloonjäämistaistelulla (Darwinismi) tai kilpailulla, mutta ne kieltävät muutoksen.

Ne organisoivat ja pakottavat kellon ajallisuuden, kronologisen ajan, mutta eivät tunne tapahtuman aikaa, joka tarkoittaa niille neutralisoitavaa poikkeusta, vältettävää vaaraa tai erityistä tietämisen arvoista tilaisuutta (vallankumousta). Tapahtuman aika, keksimisen aika, mahdollisen luomisen aika on rajattava ja suljettava tiukasti asetettuihin ja jaksotettuihin proseduureihin. Antonio Negri on osoittanut kuinka poliittiselle filosofialle konstituoiva valta (rakentava voima) on anomalia, poikkeus, joka on alistettava konstituoidun vallan proseduureille. Tarde on näyttänyt, miksi talous- ja yhteiskuntatieteet sulkevat ulos kaiken luomisen ja keksimisen teorian ja kuinka ne rakentuvat toisintamisen (reproduktion) teorioina, kuten on asianlaita edelleen Bourdieun tapauksessa.

Kerrataan hypoteesimme mahdollisten maailmojen runsaudesta ajankohtaisen olemassaolomme ontologiana. Kuriyhteiskunnat toimivat kuin Leibnizin Jumala. Ne sallivat vain yhden ainoan maailman toteutua. Tästä näkökulmasta niitä voidaan pitää tuottavina, koska ne muodostavat monadeja kuriyhteiskunnille ja tämä maailma on biopolitiikan ja sisään sulkemisen tekniikoiden avulla sisäistetty jokaiseen monadiin. Mutta ne estävät raivokkaasti sen, että mahdollisten maailmojen äärettömyys tulee todelliseksi. Ne estävät ja kontrolloivat muutosta ja eroa.

Tasapainoteorioilla (poliittinen talous ja sosiologia) ja ristiriitateorioilla (hegeliläisyys ja marxismi) on yhteinen horisontti: yksi ainoa mahdollinen maailma. Vallan toisintaminen (reproduktio) ja vallan ottaminen, tasapaino ja ristiriita, vastaavat paradoksaalisesti samaan ongelmaan: ei ole kuin yksi ainoa mahdollinen maailma.

Nämä käytännöt, jotka sulkevat pois muutoksen ja ulkoisen, käyvät yksiin 1900-luvulla suunnittelupolitiikassa, siis tapahtuman, uuden luomisen ja luovuuden logiikan neutralisaatiossa yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Voidaan puhua toisintamisen erosta saamasta voitosta niin kapitalismissa kuin sosialismissa. Mutta tämä voitto ei voi kestää kuin hetken. Tarden sosiologia ja filosofia alkaa nähdä jo 1800-luvun lopulla, että tämä ulkoisen sisään sulkemisen tahto, tahto päästää äärettömien mahdollisten maailmojen joukosta olemassaoloon kurien maailma, on epäonnistunut. Weberiläinen rautahäkki on rikkoutunut, monadit ovat paenneet kurijärjestelmistä keksien siihen sopimattomia maailmoja, jotka aktualisoituvat tässä samassa maailmassa. Monadien muodostamat sarjat eivät yhdisty kohti samaa kurimaailmaa, vaan eroavat siitä tässä ja nyt. Maailmasta on tullut todella ero, haarautumien haarauma, kuten Borgesin tarinoissa, joissa kaikki mahdollisuudet ovat rinnakkain olemassa.

Toistetaan aiemmin mainitut esimerkit; luokat eivät kykene sisällyttämään moneutta, kuten normit eivät kykene sisällyttämään tuhansia seksuaalisuuksia. Hirviö subjektiivisuuden modaliteettina toimii tässä ja nyt. Tässä tuotetaan vallan organisaatiomuotojen ja sen harjoittamisen tapojen radikaali muutos.

Vallalle ongelma ei ole enää ulkoisen sisään sulkemisessa ja minkä tahansa subjektiivisuuden kurittamisessa (sen jälkeen kun se on erottanut ne virtuaalisesta, luovuudesta). Ulkoisuus ja eron moninkertaistumisen voima ovat rikkoneet sisään sulkemisen järjestelmän. Ollessaan toiminnassa tässä ja nyt niitä on moduloitava (ja kontrolloitava). Ei enää niiden kurittamista suljetussa tilassa, vaan niiden modulointia avoimessa tilassa.

Tapahtuman, keksimisen ja mahdollisuuksien luomisen aikaa ei voi enää pitää poikkeuksena, vaan se on otettava kiinni ja sitä on säänneltävä jatkuvasti. Eron ja toiston sommitelmaa/ketjustoa ei voi enää neutralisoida, vaan sitä on kontrolloitava sellaisena kuin se on.

Tämä uusi todellisuus tulee toimivaksi vuoden 1968 vaiheilla, vaikka se onkin ollut olemassa jo pitkään ja sillä on ollut erilaisia ilmauksia (taiteessa, poliittisissa ja kulttuurisissa liikkeissä).

Mutta mitä on modulaatio vallan harjoittamisen modaliteettina? Mitä ovat modulaation kontrolloimat ja kiinni ottamat voimat?

Deleuzelainen modulaation käsite näyttäisi sisältävän merkittäviä heuristisia välineitä, joita haluamme tutkia lähemmin. Erotuksena sille, mitä tapahtuu kuriyhteiskunnissa, joissa siirrytään lineaarisesti ja progressiivisesti yhdestä eriöstä (enfermat) toiseen (koulusta armeijaan, armeijasta tehtaaseen), Deleuze näyttää kuinka kontrolliyhteiskunnissa ei koskaan lopeteta mitään. Koulusta siirrytään yritykseen ja yrityksestä palataan kouluun jne.

Haluaisin laajentaa tätä sosiologista näkemystä modulaatiosta subjektiivisuuden ja tuotannon joustavuuden paradigmana, ottamalla mukaan uuden elämän ja elävän käsitteen, jonka tämä vallan toiminnan modaliteetti implikoi. On siis aluksi siirryttävä valtaan, jota harjoitetaan elämään (biovaltaa) ja jonka avulla Foucault määritteli kuriyhteiskunnat.

Kuriyhteiskunta: kurit+biovalta

Kuriyhteiskuntia luonnehtivat biovallan ja kurivallan sommitelmat/ketjustot. Tästä seikasta Foucault on absoluuttisen formaali: kuritekniikat syntyvät XVII vuosisadan lopulla ja biopoliittiset tekniikat 50 vuotta myöhemmin, XVIII vuosisadan toisella puoliskolla. Siksi kontrolliyhteiskuntien luonnehtiminen biopoliittisten suhteiden avulla on järjetöntä.

Mutta mitä Foucault tarkoittaa biovallalla? Kyse on toiminnan modaliteetista, jota, kuten kuria, sovelletaan mihin tahansa moneuteen. Kuritekniikoiden muuttaessa ruumiita biopoliittiset tekniikat suuntautuvat moneuteen sellaisena kuin se muodostaa globaalin massan, johon kohdistuvat elämälle erityiset kokonaisprosessit, kuten syntymä, kuolema, tuotanto, sairaus. Kuritekniikat tuntevat ainoastaan ruumiita ja yksilöitä, kun taas biopolitiikka näkee väestön, laji-ihmisen ja, rajatapauksena, kuten Foucault eräällä luennollaan sanoo, henki-ihmisen (l'homme esprit). Biopolitiikka "asettaa ruumiit biologisten prosessien kokonaisuuden sisään".

Mikäli seuraamme Foucault'n kuvauksia, on helppo identifioida nämä tekniikat hyvinvointivaltion politiikkaan. Biopolitiikan kohteena on lajin hedelmällisyys (perhepolitiikka, syntyvyyden säännöstely jne.), mutta myös tietyn väestön tärkeimpien sairauksien laajuus, määrää ja intensiivisyys (terveyspolitiikka). Teollistumisen kehityksen myötä biopolitiikka avaa uusia intervention alueita: työsuojelu, työpaikan menettämiseen kuuluvat riskit (työttömyys), vanheneminen (eläkkeet) jne. Foucault'n viimeisenä mainitsema intervention alue on territorion hallinnointi: maantieteelliset ja ilmastovaikutukset, vesivarojen käyttö jne.

Foucault'n mukaan kyse ei ole siitä, että keksitään apuinstituutioita jo olemassa oleville, vaan siitä, että asetetaan tilalle erilaisia ja tehokkaampia dispositiiveja kuin olivat erityisesti kirkon XVII vuosisadan toiseen puoliskoon mennessä takaamat: vakuutuksen, yksityisen ja kollektiivisen säästämisen, sosiaaliturvan dispositiiveja. Biovallan kohteena on elämän hallinnointi, mutta tietyn väestön olemassaolon ehtojen reproduktion mielessä.

Sekä kuritekniikat että biopoliittiset tekniikat saavuttavat kehityksensä huipun toisen maailmansodan jälkeen taylorismissa ja hyvinvointivaltiossa. Tätä kulminaatiota vastaa eristämisen ja elämän hallinnoinnin dispositiivien uudelleen järjestäminen uusien valtasuhteiden ja uusien voimien paineiden alla. 1800-luvun lopulta lähtien ovat hahmottumassa ja kehittyvät vallan uudet tekniikat ja teknologiat, jotka eivät enää muistuta kuria eivätkä biovaltaa. Kuinka määritellä kontrolliyhteiskuntien ainutkertaisuus?

Tarde saattaisi auttaa meitä liikkumaan oikeaan suuntaan.

1800-luvun lopulla, hetkenä, jona kontrolliyhteiskunnat alkavat muotoilla omia tekniikoitaan ja omia teknologioitaan, Tarde sanoo, että "tulevaisuuden yhteiskunnallinen ryhmä" ei ole joukko eikä luokka eikä väestö, vaan yleisö. Yleisöllä hän tarkoittaa medioiden yleisöä, sanomalehden yleisöä: "yleisö on hajanainen joukko, jossa henkien vaikutus toinen toisiinsa on tullut etätoiminnaksi".

1800-luvun lopulla emme astu vain yleisön tai yleisöjen aikakauteen, astumme aikaan, jonka perustava ongelma on, kuinka pitää yhdessä avoimessa tilassa toinen toisiinsa matkan päästä vaikuttavia mitä tahansa subjektiviteetteja. Yleisö muodostuu ajassa läsnäolonsa kautta. Tilan alistaminen ajalle määrittelee tila-aika -blokin, joka Tarden mukaan inkarnoituu, lähetysteknologioissa, etäkontaktien nopeudessa. Kun kuritekniikat rakentuivat ensisijaisesti tilassa, yleisön muodostamisen ja kontrollin tekniikat asettavat etusijalle ajan ja sen virtuaalisuudet.

Tarde huomasi niiden syntymähetkellä kolme ilmiötä, jotka tulivat luonnehtimaan kontrolliyhteiskuntia ja joita tultiin käyttämään massiivisesti XX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla:
- aivojen välisen yhteistoiminnan ilmaantuminen ja toiminta virtauksen ja verkon, networkin ja patchworkin välityksellä.
- etätoiminnan teknologisten dispositiivien kehitys, dispositiivien, jotka jäljentävät ja vahvistavat monadien "luonnollista" etätoimintaa: lennätin, puhelin, elokuva, televisio jne.
- aivojen välisen yhteistoiminnan teknologioita vastaavat subjektivikaation prosessit: yleisöjen muodostuminen, siis sellaisen olioyhdistelmän muodostuminen, joka sijaitsee ajassa.

Aivojen välinen yhteistoiminta synnyttää omat teknologiset koneensa ja omat subjektivikaation prosessinsa, jotka poikkeavat tuntuvasti kuriyhteiskuntien teknologioista ja subjektivikaatiosta. Sosiaalista ja teknologista ilmaisukonetta ei voida palauttaa "ideologiaan", kuten poliittinen taloustiede ja marxismi haluaisivat, vaan siitä tulee maailman ja itsen rakentumisprosessin kontrollin strateginen paikka. Siinä ja sen kautta (näissä dispositiiveissa) tapahtuma aktualisoituu sieluissa ja toteutuu ruumiissa.

Uusien voimien ja uusien valtasuhteiden integraatio ja differentaatio tapahtuu uusien instituutioiden (julkinen mielipide, kollektiivinen aistiminen ja kollektiivinen ymmärrys) ja uusien tekniikoiden (etätoiminta) kautta. Kontrolliyhteiskunnissa valtasuhteet saavat ilmaisunsa hengen etävaikutuksessa toiseen henkeen, voimassa vaikuttaa teknologian välittämissä verkoissa aivoihin ja olla vaikutettuna.

"Johtajan (kiihottajan/juontajan) suggestiivista toimintaa voimakkaasti ja kauas kuljettavat mekaaniset välineet (sanat, kirjoitus, painotuotteet) kehittyvät lakkaamatta" (Tarde).

Kontrolliyhteiskuntia luonnehtivat etätoiminnan teknologiat, pikemmin kuin mekaaniset (suvereniteettiyhteiskunnat) tai termodynaamiset (kuriyhteiskunnat) teknologiat.

Joukot, luokat ja yleisöt

Jos aivojen välinen yhteistoiminta ilmenee ennen muuta julkisen mielipiteen muodossa, siis arvostelmien yhteisyydessä, sitä seuraa aistimusten ja käsitysten (kollektiivinen aistiminen, kollektiivinen ymmärrys) yhteisyys television ja verkon kaltaisten teknologioiden ansiosta.

Mutta tarkastellaan hetki yleisöjä ja sitä uutta, jonka ne tuovat yhdessä toimimiseen ja yhdessä olemiseen. Yleisö on subjektivikaation muoto, joka ilmaisee parhaiten minkä tahansa subjektiivisuuden välinpitämättömyyttä ja taipuisuutta. Yleisöjen ja yksilöiden yhteenkuulumissuhde ei ole poissulkemissuhde ja identiteettisuhde: mikäli yksilö ei voi kuulua kuin yhteen luokkaan tai yhteen joukkoon kerrallaan, hän voi päinvastoin kuulua samanaikaisesti moniin yleisöihin (nykyisellä sosiologisella kielellä "multiyhteisöllisyys"). Tarden yksilö, joka löytää itsensä monien mahdollisten maailmojen päältä, on kuin taiteilija, jonka Platon halusi häätää Valtiostaan. Kyse on mimeettisestä ja moninaisesta ihmisestä yleisöjen kehittyvän ja rakentavan dynamiikan sisällä.

Yleisöt ovat ilmauksia uusista kuriyhteiskunnille tuntemattomista subjektiivisuuksista ja sosialisaation muodoista. Itse asiassa "yleisön muodostuminen edellyttää kehittyneempää sosiaalista ja henkistä evoluutiota kuin joukon tai luokan muodostuminen". (Tarde)

Yleisöjen myötä yhteiskunnan toiminta lähenee vieläkin enemmän Tarden rakastamaa metaforaa: aivoja. Yleisössä keksiminen ja imitaatio leviävät "lähes hetkessä, kuten aalto leviää täysin elastisessa ympäristössä", kiitos teknologioiden, jotka tekevät mahdolliseksi hengen etävaikutuksen toiseen. Yleisön myötä kuljemme kohti tätä sosiaalisuuden "outoa" ihannetta, jossa aivot "koskettavat toisiaan joka hetki moninaisen kommunikaation välityksellä", kuten nykyään tapahtuu netissä.

Yhteiskunnan jakaantuminen yleisöihin "asettuu yhä näkyvämmin ja tehokkaammin sen [yhteiskunnan] uskonnollisen, taloudellisen, esteettisen ja poliittisen jakautumisen yläpuolelle". Se ei korvaa niitä. Aivojen keskinäisen yhteistoiminnan "sileässä tilassa", aivosuhteiden väliselle elimettömälle ruumiille, yleisöt piirtävät jakautumisia ja virtauksia, jotka destrukturoivat yhteiskuntaryhmien ja luokkien edustamaa jäykkää segmentaatiota ja yksimerkityksellisyyttä.

"Korvaamalla tai asettumalla vanhojen ryhmien yläpuolelle, uudet, alati laajenevat ja massiivisemmat yhteiskuntaryhmät, joita kutsumme yleisöiksi, eivät pelkästään tee muodista tavan ja innovaatiosta perinteen seuraajan; ne korvaavat myös erilaisten moninaisten selvästi ja pysyvästi jakautuneiden inhimillisten yhteisöjen loputtomat konfliktit jatkuvasti uudistuvien epämääräisten rajojen vaihtelevalla ja täydellisellä segmentaatiolla." (Tarde)

Näin yhteiskunnallisen segmentaation prosessi deterritorialisoituu. Vaikeus kuvitella ja ymmärtää tätä subjektivikaation uutta prosessia yhteiskuntaluokkien hajoamisen jälkeen on varmasti osaltaan sidoksissa hankaluuteen ymmärtää näitä liikkuvia ja vaihtelevia segmentaatioita, joilla ei näytä olevan mitään objektiivista perustaa ja, osaltaan, marxilaiseen teoreettiseen perinteeseen, joka palauttaa yleisöjen yhteen liittymisen tavat ideologiaan.

Elämä ja elävä

Mikäli etätoiminnan teknologioista tulee keskeisiä välineitä moneuden kiinniottamiseksi avoimessa tilassa ja mikäli julkinen mielipide on sen ensimmäinen ja uusi instituutio, mitä ovat uudet voimat, jotka tässä valtasuhteessa näyttäytyvät? Vasta sen jälkeen kun olemme määritelleet nämä voimat ja niiden luonteenpiirteet, voimme palata (Deleuzen) modulaation käsitteeseen. Jotta ymmärrettäisiin kaikki tähän käsitteeseen sisältyvät implikaatiot, on tutkittava elämän ja elävän käsitteitä, koska juuri elämä ja elävä ovat viime kädessä modulaation kohteina.

Biovaltaan sisältyvä elämän käsite viittaa elävään olentoon laji-ihmisenä; se viittaa elämään sairauden, työttömyyden, vanhuuden ja kuoleman koskettamana, siis elämään väestön uusintamisena. Minusta näyttää, että kontrolliyhteiskunnat panevat peliin ja yrittävät hallita elämän ja elävän käsitettä, joka on tuntuvasti erilainen kuin se, jonka Foucault tarjoaa.

Sen ymmärtämiseksi on palattava Nietzscheen, Foucault'n vallankumouksellisen valtateorian todelliseen innoittajaan.

Myös Nietzsche, kuten Tarde, käyttää usein aikakautensa biologian ja fysiologian tutkimustuloksia kritikoidessaan subjektiteorioita. Molekulaaribiologia antaa mahdollisuuden, lähtiessään elävästä ruumiista ja sen fysiologiasta, asettaa kyseenalaiseksi filosofien minän ykseyden, itsenäisyyden ja autonomian. Nietzsche, kuten Tarde, löytää molekulaaribiologiasta, ruumiin konstituoivien olevien (kaikki haluavia, tuntevia ja ajattelevia) moneuden äärettömästä määrästä, niiden suhteista ja niiden "poliittisesta" organisaatiomuodosta, subjektiivisuuden käsitteen, joka eroaa kantilaisesta "minästä" ja sen toiminnan modaliteeteista.

Ja ainoastaan lähtemällä liikkeelle biologiasta Nietzsche voi sanoa, että "elävä on oleva" ja että "ei ole muuta olevaa kuin elävä". Mutta voidaanko tämä hyvin yleinen elävän käsite johtaa XIX vuosisadan jälkimmäisen puoliskon biologisista tutkimuksista? Muisti (ja sen voimat aktualisoida ja toteuttaa virtuaalinen) on palautumaton ominaisuus, jonka Nietzsche ja Tarde, eri tavoilla, asettavat omien elämän määritelmiensä perustaksi. Niin Tarde kuin Nietzschekin löytävät tämän elävän käsitteen aikakautensa tieteellisistä tutkimuksista ja erityisesti Haeckelin teoksesta Essai de psychologie cellulaire.

Saksalaiselle biologille kaikilla jonkin kappaleen äärettömän pienillä (taipuisuuksilla) elementeillä, orgaanisilla monadeilla on muisti, ja tämä ominaisuus (tai taipumus) puuttuu kaikilta muilta molekyyleiltä.

Tarde tulkitsee molekulaaribiologian oman moneuden teoriansa valossa. Hänen mukaan Haeckel antaa "evoluutiokäsitykselle erittäin tyylikkään leibnizilaisen, monadologisen tulkinnan".

Tämä elävän määrittely muistina on yksi biologian ja fysiologian vakioita. Nykyaikaisen molekulaaribiologian määritelmä ei olennaisesti eroa Haeckelin määritelmästä: "Elävän olemus on muisti, menneen fyysistä säilyttämistä nykyisyydessä. Reprodusoitumalla elävän muodot sitovat menneen nykyisyyteen ja nauhoittavat viestejä tulevalle." (L. Margulys)

Tardelle, ilman muistia, ilman tätä voimaa, kestoa, joka säilyttää - ilman tätä hedelmällistä peräkkäisyyttä, joka supistaa aiemman jälkeen tulevaan - ei olisi olemassa aistimellista, ei elämää, ei aikaa, ei kasautumista eikä siis kasvua ja lisääntymistä. Bergsonille, ilman tätä kestoa, maailma olisi pakko alkaa joka hetki alusta. Maailma olisi loputtomiin toistuvaa nykyisyyttä ja aina identtistä itsensä kanssa. Edes materia ei olisi mahdollista ilman tätä kestoa. Aistimellisen luominen ja toteuttaminen edellyttää muistin ja huomiokyvyn toimintaa sekä niiden toiston ja aktualisoimisen voimia.

Jokainen aistimus ja sen kehittyminen ajassa vaatii voimaa, joka säilyttää sen, mikä ei ole enää siinä, mikä se on; kesto, joka säilyttää kuoleman elävässä, Tarden luonnehdinnan mukaan. Ilman tätä kaikki aistimukset supistuvat pelkäksi yksinkertaiseksi jännitteeksi. Aivojen välisen yhteistoiminnan liikkeelle panemat ja uusien instituutioiden (julkinen mielipide) kiinni ottamat voimat ovat siis muistin ja huomiokyvyn voimia. Jälkimmäisen Bergson määrittelee "älylliseksi yritykseksi" ja Tarde antaa sille nimen "aivoconatus".

Eron filosofia käyttää ensimmäisenä hyväkseen uuden molekulaaribiologian ja aivotutkimuksen tuloksia. Bergsonin työ käsittelee elävää, ei yksin siksi, että hän on suoraan kiinnostunut biologiasta ja evoluutioteoriasta, vaan myös ja ennen muuta hänen muistia, aikaa ja sen toiminnan modaliteetteja, virtuaalista ja aktuaalista, koskevan tutkimuksensa takia. Muisti Bergsonilla on kaikkien virtuaalisten muistojen samanaikaista yhdessäoloa (Matière et mémoire -teoksen kuuluisa nurinpäin oleva kartio, joka muodostuu loputtomasta määrästä kehiä, jotka liikkuvat kohti ylös ääretöntä, virtuaalista, ja jotka alhaalla, aktuaalisessa, ovat liikkumattomia). Jonkin asian muistaminen ei ole sitä, että mennään etsimään muistoa muistista ikään kuin pöytälaatikosta. Jonkun asian mieleen palauttaminen, ja yleisemmin kaikki henkinen toiminta, on virtuaalisen aktualisointia, ja tämä aktualisointi on luomista, individuaatiota eikä yksinkertaista reproduktiota. Tämä prosessi vaatii älyllistä yritystä ja sitä Bergson kuvaa "älylliseksi työksi".

"Ilman huomiokykyä ei ole aistimusta...Sillä mitä on huomiokyky? Voidaan vastata, että se on nähtävissä oleva yritys tarkentaa syntyvää aistimusta. Mutta on huomattava, että yritys, puhtaalta ja abstraktilta psykologiselta puoleltaan ja irrallaan sitä vastaavasta lihastoiminnasta, on halua." (Tarde)

Muisti, huomiokyky ja suhteet, joiden kautta ne aktualisoituvat, muuttuvat taloudellisiksi ja yhteiskunnallisiksi voimiksi, jotka on otettava kiinni tapahtuman kontrolloimiseksi ja hyväksikäyttämiseksi, toiston ja eron järjestyksen kontrolloimiseksi ja hyväksikäyttämiseksi.

Deleuze pysyy uskollisena tälle perinteelle sanoessaan, että "elämä ei sisällä mitään muuta kuin virtuaalisuuksia".

Nyt voidaan palata modulaatioon. Hengen etätoiminnan toiseen henkeen kiinni ottaminen, kontrollointi ja sääntely, tapahtuvat moduloimalla haluvirtoja, uskomusvirtoja ja voimia (muistia ja huomiokykyä), jotka saavat ne liikkumaan aivojen välisessä yhteistoiminnassa.

Modulaatiossa, kuten vallan harjoittamisen modaliteeteissa, on aina kysymys ruumiista, mutta nyt pelissä on pikemminkin niiden aineeton ulottuvuus. Kontrolliyhteiskunnat investoivat henkiseen muistiin pikemmin kuin ruumiilliseen muistiin (toisin kuin kuriyhteiskunnat). Henki-ihminen, joka, Foucault'n mukaan, ei ollut biovallan kohteena kuin rajatapauksena, on nykyään tärkeimmällä sijalla.

Kontrolliyhteiskunta harjoittaa valtaansa kuvan, äänen ja sanotun etätoimintojen avulla; ne toimivat modulointikoneina, kristallisoivat aaltoja ja sähkömagneettista värähtelyä (radio, televisio), tai moduloimalla ja kristallisoimalla bittipaketteja (tietokoneet ja digitaaliset verkot). Nämä epäorgaaniset aallot jäljentävät aorgaanisia aaltoja, joiden avulla monadit vaikuttavat toisiinsa.

Löydämme merkkejä tästä jo XIX vuosisadan lopulta. Itse asiassa, Tardelle, etätoiminta, hengen vaikutus toiseen henkeen, säilyy kahdella tapaa. Ensinnäkin jokainen vaikutus ("impressio") säilyy ja toistuu muistissa. Toiseksi, jokainen vaikutus ilmaisee "jokaista sielun aaltoa, toisin sanoen, jatkuu loputtomasti, epämääräisesti kehittyvänä aaltoiluna". Nämä aaltoilut näyttäytyvät tiettyjen sääntöjen ja tiettyjen lakien mukaisesti. Teknologisten dispositiivien aallot toimivat näillä säännöillä ja laeilla.

Jos muisti ja huomiokyky ovat eläviä moottoreita, jotka toimivat aorgaanisella energialla, siis virtuaalisella, etätoiminnan teknologiat ovat keinotekoisia moottoreita, keinotekoisia muisteja, jotka toimivat edellä mainittujen kanssa sekaantuen muistin toimintaan.

Aikaa moduloivat ja kristallisoivat koneet ovat dispositiiveja, jotka kykenevät sekaantumaan tapahtumaan, aivojen väliseen yhteistoimintaan, moduloimalla siihen kuuluvia voimia. Tällä tavoin ne tulevat minkä tahansa subjektiivisuuden muodostumisen ehdoiksi, mistä seuraa aaltojen harmonisaatio, äänten polyfonia (Bahtin).

On erotettava elämä ja elävä virtuaalisena voimana tai muistivoimana sekä elämä ja elävä ihmislajin biologisina luonteenpiirteinä (kuolema, syntymä, sairaus jne.), on siis eroteltava biovaltaan sisältyvä bios muistiin sisältyvästä bioksesta. Jotta ei nimitettäisi eri asioita samalla sanalla, voitaisiin uudet valtasuhteet, jotka ottavat kohteekseen muistin ja sen conatuksen (huomiokyvyn), paremman puutteessa määritellä noo-politiikaksi. Noo-politiikkaa harjoitetaan aivoihin ja se edellyttää ennen kaikkea huomiokykyä, jotta voitaisiin kontrolloida muistia ja sen virtuaalista voimaa. Muistin modulaatio on noo-politiikan kaikkein tärkein tehtävä.

Mikäli kuri muovaa ruumista rakentamalla sille tapoja ensisijaisesti ruumiilliseen muistiin, kontrolliyhteiskunnat moduloivat aivoja ja rakentavat tapoja pääasiassa henkiseen muistiin.

On siis olemassa kurin takaamia ruumiiden muotteja (vankila, koulu, tehdas jne.), biovallan organisoimaa elämän hallinnointia (hyvinvointivaltio) ja noo-politiikan sääntelemää muistin ja sen virtuaalisten voimien modulaatiota (audiovisuaalisia ja telemaattisia verkkoja, julkisen mielipiteen, kollektiivisten aistimusten ja ymmärryksen muodostusta). Sosiologisesti meillä on tämä järjestys: työväenluokka (yhtenä eristämisen/sisään sulkemisen modaliteettina), väestö ja yleisöt.

Näiden dispositiivien yhdistelmä muodostaa kontrolliyhteiskunnan.

Nämä kolme eri valtadispositiivia syntyvät eri aikakausina ja niillä on erilaiset päämäärät, ne eivät korvaa toinen toistaan, vaan järjestyvät toinen toisensa kanssa. Yhdysvallat edustaa nykyään kaikkein kehittyneintä mallia siitä, miten kontrolliyhteiskunnat integroivat nämä kolme eri valtadispositiivia. Eristämisen kuridispositiivit ovat kehittyneet erityisesti vankiloissa. Kaksi miljoonaa vankia amerikkalaisissa vankiloissa edustaa koko väestöstä sellaista prosenttiosuutta, jota mikään kuriyhteiskunta ei tähän mennessä ole onnistunut saavuttamaan. Myöskään elämän hallinnoinnin biopoliittiset dispositiivit eivät katoa, vaan päinvastoin laajenevat ja muuttuvat syvällisesti: Welfare muuttuu Workfareksi, turvasta yhteiskunnallisia riskejä vastaan (työttömyys, eläke, sairaus) interventioiksi yksilön elämään pakottaakseen tämän alistumaan työhön. Noo-politiikan uudet dispositiivit (ensimmäiset ovat kuitenkin jo peräisin XIX vuosisadan lopulta) ovat kehittyneet ennennäkemättömästi, kiitos informatiikan ja telematiikan. Dispositiivien ero on deterritorialisaation asteissa. Voidaan sanoa, että noo-politiika komentaa ja uudelleen organisoi muita valtasuhteita, koska se toimii tasolla, joka on kaikkein deterritorialisoiduin (aivojen keskinäisen toiminnan virtuaalisuus).

On kuitenkin totta, että maailman mitassa olemme tekemisissä kuri-instituutioiden kehityksen kanssa. Tehdas ja työ siinä mielessä kuin Marx ja taloustieteilijät ne määrittelevät, eivät vähene, vaan lisääntyvät. Maailman työjärjestö (ILO) on muistuttanut, että 246 miljoonaa 5-17-vuotiasta lasta tekee työtä. Samalla tavoin, länsimaissa, palkkatyö on laajentumassa suhteessa fordismin aikakauteen. Mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että paradigma, jonka sisällä nämä asiat tapahtuvat, on radikaalisti muuttunut. Subjekti-työ -paradigmasta lähtöisin oleva kyvyttömyys ymmärtää tätä muutosta on vielä selvempi politiikan ja teorian tasolla. Teollisuustyö ei ole enää arvonmuodostuksen keskus eikä sosiaalisesti ja poliittisesti toimiva subjektiivisuuden malli yhteiskunnallisten voimien kokonaisuudelle eikä yksinomainen voima, joka kontrolliyhteiskunnissa kykenee instituutioiden tuottamiseen ja politisoimiseen. Länsimaissa palkkatyöläisyys säilyy hallitsevana muotona, jonka avulla kapitalismi riistää minkä tahansa subjektiviteetin yhteistyötä ja keksimisen voimaa, mutta se on hajonnut toimintojen ja säädösten moninaisuudeksi ja ne ilmaisevat odotusten ja subjektiivisuuksien moneutta, jota ei voida palauttaa perinteisiin työn ja luokan käsitteisiin.

Mutta ongelma on vielä paljon radikaalimpi. Vielä senkin jälkeen, kun on tehty yhteenveto kaikista uusista toiminnoista, sen jälkeen, kun olemme ymmärtäneet, että kielet, affektit, tiedot ja elämä kokonaisuudessaan tulevat reproduktiiviseen työhön yhdistettynä "tuottaviksi", meiltä puuttuu edelleen muoto, jonka kautta tämä luominen ja riisto tehdään: ero ja toisto. Subjekti-työ -paradigma estää sen näkemisen.

Työväenliike ja kuriyhteiskunnat

Foucault'n kuriyhteiskuntia koskevien tutkimusten täydentämiseksi olisi tutkittava, mikä suhde niillä on ollut työväenliikkeen instituutioihin. Työväenliikkeen instituutiot syntyivät ja kehittyivät XIX vuosisadan lopulta lähtien kurin logiikkaa vastaan, mutta niistä on tullut XX vuosisadalla eristämisen paradigman perustava koneisto. XX vuosisata oli sosialismin ja kapitalismin konvergenssin näyttämö, erityisesti suunnittelupolitiikassa, joka edustaa kuriyhteiskuntien huippua ja toisintamisen logiikan täyttymistä. Ennakoimaton, epävarma, variaation mahdollisuus, joita eron toistoon kytkeminen edellyttää, on jäykästi kodifioitu ja neutralisoitu sekä taloudellisella että sosiaalisella tasolla. "Ennalta asetettu harmonia" inkarnoituu kylmän sodan aikana ilman yhtään perustavaa eroa sosialistisen ja kapitalistisen suunnittelupolitiikan välillä.

On turha muistuttaa, että kapitalistinen suunnittelupolitiikka on sosialistinen ja leninistinen ajatus, jonka Rathenau kopioi Weimarin tasavallan aikana ja josta tulee jokaisen valtion korkeimpien virkamiesten "dada" toisen maailmansodan jälkeen.

Jos suunnittelulla on erityisasema suhteessa XVII ja XVIII vuosisadan kuriyhteiskuntiin, on se sen roolissa ja tehtävässä, joka on tekemisissä työn kanssa, työn, joka on samanaikaisesti suunnittelun substanssi ja mitta. Työstä tulee yhteiskunnan kokonaisuuden sääntelyn tehokkain väline. Tehtaissa kuri estää sekä uuden työläisluokan näyttäytymisen moneutena että palkkatyön kritiikin. Työväenliikkeen poliittiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeen instituutiot taistelevat aina 1970-luvulle ja Ranskassa aina 1980-luvulle asti massatyöläistä vastaan, massatyöläistä (joka ei ollut enää Marxin työväenluokkaa) vastaan poliittisena ja ammattiyhdistyssubjektina, ja sen työstä kieltäytymistä vastaan.

Suunnitteluyhteiskunnassa naisten, lasten ja vanhusten oikeus uusiin sosiaalisiin oikeuksiin (Welfare) kulkee työläisen palkkatyön kautta. Jopa heteroseksuaalisuuden normin tuotanto ja uusintaminen kulkevat työn kautta. Työ, joka kytkee yhteen kurin ja biovallan, eristämisen ja elämän hallinnoinnin, ja hahmottaa yhteiskunnasta rautahäkin (Weberin muotoilun mukaan), läpäisee ja uudelleen hahmottaa täydellisesti suunnitteluinstituutiot. Työstä tulee myös fasismin tappion jälkeen syntyneiden tasavaltojen perustuslaillinen voima (esimerkiksi Italian tasavalta, kuten sen perustuslaki sanoo, perustuu työlle).

Oliko Foucault siis väärässä ja marxismi oikeassa? Onko työ kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden ja kaikkien valtasuhteiden perusta?

Tähän kysymykseen vastaamiseksi on huomattava tärkeä ero suunnitteluyhteiskuntien ja ennen ensimmäistä maailmansotaa olemassa olleiden kuriyhteiskuntien välillä. Nykyään työ ei ole enää "spontaani" maailmaa rakentava ontologinen voima siinä mielessä kuin Marx siitä puhui. Fordismissa työn voima ja sen kyky sääntelyyn ovat pikemminkin sidoksissa poliittiseen logiikkaan, joka on tehnyt työstä yhteiskunnan mitan ja substanssin. Mielessäni on tässä yhteiskunnallinen ja poliittinen kompromissi ammattiyhdistysten, isäntien ja valtion välillä. Tai maailman geopoliittista jakoa ja sitä kuinka se tukee työkeskeistä dynamiikkaa, joka tähtää toiston ja eron kytkemisen kaiken dynamiikan neutralointiin ja reproduktioon integroimalla työväenliikkeen instituutiot vallan uusintamisen logiikkaan. Taloudellinen uusintaminen ja poliittinen uusintaminen käyvät yksiin työn kautta. XX vuosisataa voidaan pitää työn ja subjektin pitkän ja peruuttamattoman kriisin näyttämönä sikäli kuin ne ovat minän ja maailman konstituoivia voimia. Jos subjekti/työ-paradigma on näyttänyt toimivan hyvin toisen maailmansodan jälkeen, on se tehnyt niin vain politiikan ylimääräämänä.

Konstituution prosessilla ymmärrettynä praksiksen kautta on XX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla ollut konservatiivinen ja korkeintaan valtasuhteita säätelevä rooli. Jos Marxin teorialla oli vallankumouksellisia vaikutuksia edellisen vuosisadan taitteessa, vuosisata myöhemmin se toimii voimakkaan integraation välineenä.

Vuoden 1968 liikkeet eivät ottaneet tyhjän päiten maalitaulukseen kaikkia eron ja toiston sommitelmien neutraloinnin (kapitalistisia ja sosialistisia) kannattajia. Suunnitteluyhteiskunnan (sosialistiset ja kapitalistiset) byrokraatit voidaan hyvin identifioida rautahäkin vartijoiksi ja dualismien pakottajiksi. Pitäytyäksemme esimerkeissä, joita olemme edellä kehitelleet, 1968 oli nimenomaan katkoskohta ja pakoa luokan ja heteroseksuaalisen normin logiikasta.

Nykyään monet ovat unohtaneet työväenliikkeen historiasta tämän vähemmän kunniakkaan osan. He ylistävät jälkikäteen fordismia ja sen "varmuuksia", mikä on selvää historian väärentämistä.

Työväenliikkeen instituutiot ovat jatkaneet elämäänsä poliittisessa kompromississa, jossa työ muodostaa sääntelyvoiman vielä pitkään sen jälkeenkin kun kapitalistit ja valtio ovat hylänneet sen yhteiskunnan kurinpidon välineenä. Ongelma on, että työväenliikkeellä ei ole mitä se voisi asettaa praksiksen tilalle. Se ei kykene kuvittelemaan maailman ja minän rakentumisen prosessia, joka ei ole enää keskittynyt työn ympärille.

Ainoa vaihtoehto, jonka se on onnistunut kuvittelemaan, on "toimihenkilö" (emploi). Siirtymä työstä toimeen muodostaa toisen surullisen luvun työväenliikkeen rappiossa. Jos työstä oli tullut kuriyhteiskuntien komennon keskus niiden lopun aikakaudella (fordismi), toimi on yksi kontrolliyhteiskuntien sääntelyn tärkeimpiä muotoja.