Porto Alegre: nykypäivän Bandung?

Puolueet vastaan verkostot

Jonain aikaisempana aikakautena olisimme voineet järjestää vanhakantaisen ideologisen vastakkainasettelun mainittujen kahden aseman välille. Ensimmäinen voisi syyttää jälkimmäistä hyvien korttien antamisesta uusliberalismille, valtioiden perustan murentamisesta sekä tien tasoittamisesta lisääntyvälle globalisaatiolle. Tämä asema voisi vielä jatkaa, että politiikkaa voidaan harjoittaa tehokkaasti ainoastaan kansallisella maaperällä ja kansallisvaltion sisällä. Ja toinen asema voisi vastata, että kansallisvaltiolliset järjestelmät ja muut suvereniteetin muodot ovat turmeltuneisuudessaan ja sortavuudessaan vain etsimämme globaalin demokratian esteitä. Tämänkaltainen vastakkainasettelu ei kuitenkaan voinut tapahtua Porto Alegressa - osittain johtuen tapahtuman hajaantuneesta luonteesta, jonka taipumuksena oli siirtää konflikteja paikaltaan, osittain, koska suvereniteetin asema piti keskeisiä edustuksia hallussaan niin onnistuneesti, että kilpailu ei ollut mahdollista.

Mutta vastakkainasettelun puutteen tärkein syy saattaa liittyä niihin järjestäytymismuotoihin, jotka vastaavat mainittuja kahta asemaa. Perinteisillä puolueilla ja keskitetyillä organisaatioilla on puhemiehet, jotka edustavat niitä ja johtavat niiden kamppailuja, mutta kukaan ei puhu verkoston puolesta. Kuinka voi väitellä verkoston kanssa? Verkostoihin organisoituneet liikkeet käyttävät valtaansa, mutta ne eivät etene vastapuolien välityksellä. Yksi verkostomuodon peruspiirteistä on se, että kaksi solmua eivät koskaan ole vastakkain ristiriitaisesti; pikemminkin niitä jäsentää kolmas, sitten neljäs ja sitten lukematon määrä toisia solmuja. Tämä on yksi niistä Seattlen tapahtumien luonteenpiirteistä, joita meidän on ollut kaikkein hankalinta ymmärtää: ryhmät, joiden luulimme olevan ristiriidassa keskenään - esimerkiksi ympäristönsuojelijat ja ammattiyhdistykset tai kirkkojen ryhmät ja anarkistit - pystyivät äkillisesti työskentelemään yhdessä, moninaisuuden verkoston yhteydessä. Ottaakseni hieman erilaisen näkökulman, liikkeet toimivat ikään kuin julkinen piiri, siinä mielessä, että ne voivat sallia erilaisuuksien täyden ilmaisun avoimen vaihdon yhteisessä kontekstissa. Mutta se ei tarkoita, että verkostot ovat passiivisia. Ne siirtävät paikaltaan ristiriitoja ja toimivat sen sijaan ikäänkuin alkemiana, tai pikemminkin muutosten merenä, liikkeiden virtana, joka muuttaa perinteisiä, pysyväisiä asemia; verkostona joka asettaa voimaansa ikäänkuin vastustamattoman pohjavirran kautta.

Kuten foorumi itsekin, liikkeiden moninaisuus on jatkuvasti ylitsepursuavaa, ylettömän runsasta ja arvaamatonta. Siten on todellakin tärkeää tunnistaa erot, jotka jakavat Porto Alegreen kokoontuneita aktivisteja ja poliitikkoja. Samalla olisi kuitenkin virhe yrittää lukea jakoa perinteisen, vastakkaisten puolten ideologisen konfliktin mallin kautta. Verkostoliikkeiden aikakauden poliittinen kamppailu ei enää toimi sillä tavalla. Huolimatta foorumin keskeistä näyttämöä hallussaan pitäneiden ja sen edustuksia hallinneiden ilmeisestä voimakkuudesta saattaa viime kädessä osoittautua, että nämä ovat hävinneet kamppailun. Ehkäpä perinteisten puolueiden ja keskitettyjen organisaatioiden edustajat Porto Alegressa ovat liiaksi kuin vanhat kansalliset johtajat Bandungissa - kuvitelkaapa PT:n Lula Ahmed Sukarnon asemassa isäntänä ja Ranskan Attacin Bernard Cassen Jawaharlal Nehruna, kaikkein kunnioitetuimpana vieraana. Johtajat osaavat varmastikin taiteilla konferenssipöydän ääressä kansallista suvereniteettia myönteisenä pitäviä päätöslauseita, mutta ne eivät voi koskaan päästä käsiksi liikkeiden demokraattiseen voimaan. Lopulta myös ne tulevat pyyhkäistyiksi moninaisuuteen, joka kykenee muuttamaan kaikki pysyväiset ja keskitetyt elementit useiksi solmuksi sen määrättömästi laajenevassa verkostossa.

New Left Review 14, March-April 2002 (http://www.newleftreview.net/)