2004-02-02

Yhteiset paikat
Globaali liike politisoinnin tilana

DeriveApprodi

Kääntänyt: Markus Termonen

Samalla kun Cancúnissa mobilisaatiot vaikuttivat osaltaan WTO:n epäonnistumiseen ja kun Irakin sodan "loppu" ei pysäytä yhteiskunnallista konfliktia USA:ssa, pakkomielteinen ajatus on kiertänyt Euroopassa: ajatus, että liikkeen sykli on päättynyt. Entä jos, sen sijaan, globaali liike oli aiheuttanut syklien ja takaisin virtaamisen kaavan kriisin, murtaen klassiset edustuksen mekanismit? DeriveApprodi-projekti - pluraalisen kehittelyn avoin tila ja muutosprosessien sisäinen tutkimusmaaperä - liikehtii politisoinnin avoimeksi tilaksi tarkoitetun liikkeen hypoteesissa.

Pakkomielteinen ajatus on kiertänyt Euroopassa kuukausien ajan: ajatus, että liikkeen eräs sykli on päättynyt, tai jopa, että liikkeen koko sykli on päättynyt. Ensin olisi pohdittava itse liikkeen kategoriaa. Vuosikymmenellä, jonka olemme jättäneet taaksemme, ainakin Italiassa se tarkoitti pääasiassa järjestäytyneitä aineksia, pyyhkien pois minkä tahansa mahdollisuuden marginaalista niiden välillä ja, siten, liikkeen sisällä. Samanaikaisesti, moninaisuuden käyttäytymisen ambivalenteissa poimuissa, kyynisyyden ja uuden sosiaalisuuden rakentamisen välissä, individualismin ja singulaarisuuksien valorisaation välillä, punottiin moninaisia kommunikaation lankoja ja oli nähtävissä pieniä selviytymisen ja vastarinnan käytäntöjä. Kaivettiin maanalaisia tunneleita, ja niiden läpi kulki kaoottinen, vahva ja aina pluraalinen maailman muuttuvuuden jännite. Sillä välin tuli yhä enemmän selväksi, että 1990-luvun kuvaileminen liikkeiden poissaolon ehdoin oli kapean ajattelun muoto: tuolta vuosikymmeneltä löydämme työläisten kamppailut, jotka sytyttivät tuleen Korean suuret autotehtaat; vastarinnan monikansallisia yrityksiä vastaan Nigeriassa, maattomien kamppailut Brasiliassa, Los Angelesin tai zapatistisen Chiapasin kamppailut (ja olisi hyödyllistä muistaa, että alkemialle, joka on aina luonnehtinut työläis- tai proletaarisen kapinoinnin suuria räjähdyksiä, 1994 oli zapatistikapinan vuosi, kuten myös vuosi, jolloin mitattiin maailman mittakaavassa 20. vuosisadan suurin yleislakkojen lukumäärä).

Tämä liikkeen "unilateraalinen" ajatus oli lyhytnäköinen ja tulevaisuuden ennakoimisen suhteen virheellinen, koska se ei kyennyt tunnistamaan globaalin vastarinnan oireita ja koska se omaksui vastapuolen näkökannan kapitalismin riemuvoitosta sekä historian lopusta. Tässä kertomuksessa ainoaa (sileää) tilaa piti hallussaan vallan diskurssi ja sen kriitikkojen vallan vääriin tekoihin ja julmimpiin vaikutuksiin kohdistama steriili arvostelu. Samaa linssiä käytettiin esimerkiksi kaksi vuotta sitten Argentiinan kriisin räjähtämisen havainnoimiseksi: sen sijaan, että kiinnitettiin asianmukaista huomiota (myös) yhteiskunnalliseen kapinaan, joka sen synnytti, katsottiin vain Maailman valuuttarahaston ja Maailmanpankin rikolliseen vastuuseen.

Tuosta ristiriitaisesta ja vaikeasta vuosikymmenestä tuli Seattlen kapina: globaalien kamppailujen symboli. Siitä eteenpäin, Genovaan saakka, liike sotki kortteja siihen pisteeseen asti, että "mikään ei tulisi koskaan enää olemaan ennallaan". Kun liike purkautuu voimallisesti ja valloittaa globaalin näyttämön, se tekee järjestäytyneet ainekset epävakaisiksi ja usein saattaa ne kriisiin. Jos emme pohdi tätä kysymystä, tulemme jatkamaan menneisyyden varjojen ja haamujen projektoimista tulevaisuuteen tai jatkamaan olemista sokaistuneita kuvasta - syklin lopusta - joka jakaa saman näkökulman vihollisen kanssa.

Mutta asiaan liittyy enemmänkin. Eräs tärkeimmistä huomioonotettavista näkökulmamuutoksista liittyy suhteeseen keskustan ja periferian välillä. "Kolmasmaailmalaisen" ideologian edistyksellisyys kaatuu yhdessä sen kategorioiden kanssa, olettaen että ne koskaan merkitsivät mitään sen koloniaalisen ja imperialistisen logiikan ulkopuolella, joka takoi ne moderniuden alussa. Enää ei ole olemassa edistyneempiä ja jälkeenjääneempiä paikkoja. Entisten "periferioiden" liikkeet lopultakin paljastavat ja tekevät karkeiksi ylimieliset paikalliset väittelymme. Toisin sanoen meiltä puuttuu viime vuosien aikana kasautunut teoreettinen potentiaali, joka kykenee tarjoamaan ratkaisevia kehittelyjä ja joka tarvitsee ainoastaan kääntää pillereiksi massalle, jota kutsutaan ystävällisesti moninaisuudeksi. Tämän päivän kiireenä on teoreettisen käytännön voimallistaminen, jatkuva tutkimus, joka ei pyri kaukaisten tulevaisuuksien esiinkutsumiseen eikä ehdottamiskelvottomien menneisyyksien henkiinherättämiseen, vaan nykyisyyden kyselemiseen sen muuttamiseksi.

Liike avoimena politisoinnin tilana

Kuilu liikkeen järjestäytyneiden todellisuuksien ja liikkeen itsensä välillä on nyt jokaiselle selvä. Meidän on aloitettava tästä vajoamatta helppoon johtopäätökseen organisaation hyväksikäyttämisestä sosiaalista konfliktia vastaan.

Sen jälkeen kun globaali liike on helposti pannut merkille edustuksellisen demokratian kriisin, se ei ole vielä löytänyt uusia järjestäytymisen alkemioita, joilla voittaa se. Se on kritisoinut järjestäytyneitä aineksia, mutta ei ole toistaiseksi kyennyt löytämään autonomista poliittista edustustaan. Emme usko, kuten jotkut väittävät, ettei organisaatiolla ollut myönteisiä tehtäviä esimerkiksi aikarajojen valmistelussa, rakenteellisten kommunikaatiokanavien tarjoamisessa ja koordinaatiomuotojen helpottamisessa. Emme kuitenkaan usko, että organisaatiot ovat kaikki.

Siten, järjestäytyneen edustuksen mekanismien kriisi ei ole yhtäpitävä liikkeen kriisin kanssa: syklin lopun hypoteesi johtaa yliyksinkertaistuksiin todellisuudesta, jonka sisäisesti liikumme. Kysymys menee paljon syvemmälle: se, mikä on kriisissä, on syklien klassiseen muotoon perustuva liikkeiden analyysi: kaava, jonka mukaan liikkeet syntyvät, kasvavat, saavuttavat huipun, tuhoutuvat ja virtaavat takaisin annetun ajallisen kehyksen sisäisesti.

Syklien kaavalla oli kaksi erityistä ulottuvuutta. Ensimmäinen on tilallinen: paikallisten tai kansallisten liikkeiden toiminnan konteksti. Tänään tämä liike on kuitenkin, omaksumalla globaalin tilan toiminnan tilana, määrittänyt harppauksen mittakaavassa, joka antaa merkin laadullisesta, kuten myös määrällisestä muutoksesta.

Samalla kun me Italiassa puhumme syklin lopusta, mobilisaatiot Cancúnissa vaikuttavat osaltaan WTO:n epäonnistumiseen; Boliviassa tapahtuu menestyksekäs kapina (vaikkakin kauhistuttavaan hintaan mitä tulee kuolleiden määrään) hallitusta ja monikansallisia yhtiöitä vastaan; USA:ssa sodanvastainen liike on hyvässä kunnossa jopa sotatapahtumien virallisen lopun jälkeen; Etelä-Afrikassa kamppailut ANC:n uusliberalistista politiikkaa vastaan jatkuvat; Brasiliassa, Argentiinassa ja Venezuelassa tapahtuu tärkeitä poliittisia kokeiluja.

Nämä konfliktilaboratoriot eivät ole erillisiä, eivätkä ne ainoastaan seuraa toinen toisiaan kansainvälisen solidaarisuuden klassisen näkökulman mukaisesti. Päinvastoin, ne ovat väistämättömästi keskinäisessä yhteydessä. Ne kommunikoivat ja antavat polttoainetta toinen toisilleen, eivät enää ennakoiden kaivattua globaalin tilan yhteyttä, vaan pikemminkin edellyttäen sen nykyisyytemme piirteeksi.

Piqueterojen kamppailut argentiinalaisessa yhteiskunnallisessa tehtaassa ja siirtolaisten pakenemisen organisointi Woomeran säilöönottokeskuksissa eivät kerro meille kaukaisista tarinoista, vaan ne puhuvat meille (kuten Bari Palesen säilöönottokeskuksesta pakeneminen, joka päätti NoBorder-leirin Frassanitossa viime kesänä, oli Woomeran kaiku): ne puhuvat meille elävän työn uusien muotojen järjestäytymiskokeiluista, siitä kuinka hyökätä tuotantosuhteiden materiaalisuutta vastaan, globaalin vastarinnan rajoista ja potentiaaleista. Samalla tavoin, Imperiumin sydämestä vatsaan, emme ole hankkimassa tulevaisuutemme ennakointeja tai selityksiä, vaan tutkimushypoteeseja, kollektiivisia kertomuksia, avoimia ongelmia sellaisten käytäntöjen keksimiseksi, jotka ovat nykyisyyden haasteiden arvoisia.

Toinen ulottuvuus, johon liikkeiden syklisen luonteen hypoteesi perustui, on lineaarinen tavoitteiden käsitys: referenttinä oli valta (ruumiillistuneena Valtioon), kehitystä mitattiin konfliktuaalisen suhteen näkökulmasta, lopulta sen kimppuun hyökkäämiseksi tai uudistusten saavuttamiseksi. Takaisin virtaaminen seurasi aina sekä voittoja että tappioita. Tämä kaava on nyt tullut päätökseen, ei ainoastaan sen vuoksi, että suvereenisuuden irtaantuminen tekee vallan paikoista paljon epämääräisempiä, vaan myös koska liikkeen vaatimukset - sota ja rauha, ihmisten vapaa liike, työ, teknologioiden ja tieteellisen tutkimuksen tavaramuodon kumoaminen, ympäristönsuojelu - menevät ongelmien juureen, ne eivät ole supistettavissa mihinkään "vaiheittaiseen" ohjelmaan.

Sopivin paradigma tämän todellisuuden kuvailemiseksi on siirtolaisten sosiaalinen liike, subjektien jotka liikkuvassa kritiikissään asettavat kriisiin kansainvälisen työnjaon sekä kansalliset kuten myös palkkaukseen liittyvät rajat. Siirtolaiset ovat subjekteja, joita ei voi rauhoittaa lähtöpaikoissaan (kuten differentialistinen rasismi toivoisi) eikä saapumispaikoissaan (kuten integrationistinen logiikka tahtoisi). Paeten ja etsien toista mahdollista maailmaa he tuovat konfliktinsa ja jännitteensä paikkoihin, joihin he saapuvat (kuinka väliaikaisesti tai pysyvästi tahansa). Tämä on aivan samanlaista kuin globaali liike. Varmastikin se, mikä on yhä auki, on sellaisten referenttien ja vastinkappaleiden, pisteiden - kuinka väliaikaisten tahansa - yksilöimisen solmu, joihin kohdistaa painetta prosesseihin vaikuttamiseksi. On toivottavaa, että väittely näistä teemoista jatkuu, pikemminkin kuin viipyy ulottuvuuksissa, joita olisi kerran kutsuttu politisoiviksi. Tästä näkökulmasta olemme sitä mieltä, että Euroopan ajatusta on tarpeen pitää ambivalenttina tilana ja mahdollisena maaperänä kokeiluille muutoksen puolesta.

Alustaan saakka, teesi siitä, että liike oli toisenlaisen globalisaation - kamppailujen ja vastarinnan globalisaation - toimija, aiheutti yksityiskohtaisen polemiikin niitä vastaan, jotka suuntautuivat (ja suuntautuvat yhä) ennen kaikkea kohti kansallisten tilojen uudelleensaavuttamista ja sosiaalivaltion klassisia vipuja "uusliberalistisen" globaalisaation kesyttämiseksi tai torjumiseksi. Emme tahdo, että näitä pyrkimyksiä siirretään kansalliselta mantereen tasolle, osoittaen Eurooppaan uudistuneen antiamerikkalaisuuden vahvana subjektina. Ollaksemme täsmällisempiä: meille keskeinen asia ei ole pitää yllä epäkäytännöllisiä poliittisia projekteja, jotka pyrkivät paikallisten ja/tai kansallisten runkojen käyttämiseen globaalin pääoman vastaisen kamppailun ja vastarinnan kokemusten lujittamiseksi. Se, mitä sanomme on, että mitä tahansa poliittista projektia, riippumatta sen alueellisesta soveltamisen mittakaavasta, täytyy luonnehtia avoin asenne globaaliin ulottuvuuteen, jonka raketamiseen juuri työväenluokan ja postkolonialististen kamppailujen kokemus myötävaikutti enemmän kuin kapitalistinen kehitys.

Kuten teimme Genovan jälkeen, palaamme tänään asettaaksemme panoksemme avoimeksi ja monimutkaiseksi politisoinnin tilaksi tarkoitetun liikkeen hellittämättömyydelle, tilan jossa poliittisen agitaation ja sosiaalisen konfliktin moninaiset kokemukset, käytäntöjen ja kielien kokeilut, eivät ole supistettavissa osiensa summaksi: konstitutiivinen tila, jossa subjektivisaation prosessi on aina avoin.

Tässä jatkuvassa tutkimuksessa tarkoituksenamme ei selvästikään ole heittää pois perintöä, jonka menneiden radikaalien kokemusten parhaat osat jättivät meille: mutta "testamentin" hyödyntämiseksi sitovana ehtona on itsemme vapauttaminen mistä tahansa nostalgiasta sekä tässä ja nyt sen kaiken hylkääminen, mitä on ojennettu meille, joka on elossa ja jolla on pulssi.

Tarkoituksenamme ei ole sanoa, että liikkeen sisällä ei ole ristiriitoja tai jälkien takaisin kulkemista ja virheitä, tai, yksinkertaisemmin, tämän päivän uusia vaikeuksia: kuten nykyisen vastineen etsiminen taylorististen tehtaiden lakoille; tuotannollisten suhteiden materiaalisuuteen vaikuttamisen vaikeus; tai sodan lopettaminen, huolimatta 110 miljoonasta miehestä ja naisesta, jotka osoittivat mieltään ympäri maailmaa helmikuun 15. päivänä.

Rajoja ja ongelmia täytyy korostaa ennen kaikkea, mutta sen politisoinnin tilan sisällä, jota kutsumme globaaliksi liikkeeksi. Tämän ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin paluu ideologiseen ja materiasta irtautuneeseen kiistaan, itseensä viittaavan kyvyttömyyden tila-aikaan. Vaikeuksien ja epävarmuuksien ahdistavuudesta huolimatta meistä näyttää paljon haastavammalta jatkaa kokeilua ja yhteistutkimusta rauhattomaksi tekevillä tavoilla niiden vihdoinkin myrskyisten merien keskellä, joiden lävitse purjehdimme.

Pluraalisen kehittelyn avoin tila

Ensimmäisten 21 numeron ajan, 1992-2002, DeriveApprodi käsitteli erityisesti Italiaa sekä kapitalistista "länttä". Tämä perustui vakuuttuneisuuteen siitä, että solidaarisuus "etelän" liikkeitä kohtaan olisi lyhytaikaista, jollei tehtäisi ilmeisiksi potentiaalisia murtuman ja kriisin linjoja "metropolissa". Asiat kuitenkin muuttuivat, kun, seuraten osittain erilaisia polkuja kuin olimme alunperin suunnitelleet, tapahtui itseasiassa suuri sosiaalinen ja poliittinen räjähdys: jopa meidän polullemme, globaalin liikkeen purkautuminen tapahtumiensa voimalla antaa merkin jaksottaisuudesta.

Genovan mahtavien ja traagisten päivien jälkeen aloitimme keskuudessamme keskustelun, joka johti päätökseen osittain muokata lehden organisaatiota ja aloittaa uusi sarja. Tämä tarkoitti myös uhkapelin pelaamista omalla identiteetillämme - kuinka epätyypillinen hyvänsä se onkin - lehtenä, jolla on kymmenvuotinen historia takanaan, sekä työhypoteesiemme asettamista peliin, niiden todentamista ja päivittämistä uusissa olosuhteissa.

Ensinnäkin, meihin teki voimakkaan vaikutuksen juuri sen liikkeen purkautuminen, joka oli osoittanut mieltään Genovassa G8-kokousta vastaan, kuten se oli tehnyt aiemmissa suurissa tapahtumissa ja kuten se yhä teki jälkeenpäin. Kaupungin kaduilla ja aukioilla kohtasivat juuri heterogeeniset yksilöt ja kollektiiviset subjektit, jotka löysivät, ensimmäistä kertaa Italiassa, yhteisen poliittisen ilmaisun, joka oli kehittänyt, erilaisissa suunnissa ja joskin ollen usein tuskin havaittavissa politiikan pinnalla, kapitalismin uuden ominaisuuden radikaalin kritiikin. Tällaisessa kontekstissa moninaisuuden käsite - hyvin läsnä keskustelussamme 1990-luvun aikana - tuli lihaksi ja vereksi. Kaukana siitä, että olisimme supistaneet itsemme ekstaattisen mietiskelyn tilaan tämän liikkeen moninaisuusmaisen koostumuksen edessä, olemme usein korostaneet moninaisuuden kategorian käytön luontaisia riskejä, jo annettuna ja konstituoituna subjektina, valmiina viimeiseen taisteluun ja historiallisena kohtalonaan voittaa. Pikemminkin olemme pitäneet parempana tutkia sen suurta potentiaalia, sekä teoreettista että käytännöllistä - tai, sallikaa meidän viimeinkin sanoa se oikein, teoreettista käytäntöä - ykseyteen redusoimattoman subjektivisaation tilana, jossa suhde kollektiivisen ja singulaarisen välillä perustuu menneisyyteen verrattuna uusiin perustoihin, niille ominaisin eroin ja subjektiivisin potentiaalein.

Kyseessä on kuitenkin ambivalentti tila, aina avoin negatiiviselle, "pahuudelle". Siten tässä suhteessa se, mitä täytyy tutkia ja ajatella uudelleen, on uusi sukupuolitettu läsnäolo, ei ideologinen eikä materiaalisuudesta irtaantunut, vaan aktiivinen ja edelläkävijämäinen, alkaen sukupuolieroista, jotka kerrostavat liikkeiden materiaalisuutta.

Genovan heinäkuun 2001 jälkisatona määritimme liikkeen uudeksi todellisuuden periaatteeksi, johon perustuen on testattava sekä poliittiset ehdotukset että tulkinnalliset hypoteesit nykyaikaisen kapitalismin todellisuudesta. Meistä näytti, että juuri voimakkaan ja radikaalin liikkeen läsnäolo edellytti runsasta tutkimusta ja pohdintaa, joka voisi olla poliittisen militanttiuden kumppanina ja rekisteröidä hyvin tarkasti sen rajoja ja ongelmia, pikemminkin kuin teoreettisen työn keskeyttämistä täydeksi uppoutumiseksi jokapäiväiseen poliittiseen toimintaan. Koska, olkoon tämä selvää, tunnistamme liikkeen sisällä yksilöimämme rajat myös omiksi rajoiksemme.

Samanaikaisesti, lehden malli poliittisen linjan tai organisoituneen subjektin ilmaisuna, käytettynä poliittisen kamppailun välineenä hegemonian rakentamiseksi, on varmasti ajautunut kriisiin. Uhkapelillä, jota pelasimme liikkeen yhtenäisyydellä Genovan jälkeen, ei ole meille maailmanlaajuista yhtenäisyyttä tavoittelevaa luonnetta: muutoksen polkujen rakentaminen voi tapahtua ainoastaan kriittisen vastakkainasettelun ja eloisan väittelyn kautta. Se mitä todellakin yritämme jättää taaksemme, on pikemminkin reductio ad unum -logiikka, joka on tyypillistä viime vuosisadan organisaatiomalleille: ei ainoastaan sen vuoksi, että kaikki tämä on osa kyseenalaista poliittista kuormaa, vaan myös sen vuoksi, että subjektin - joka on itse asiassa moninaisuusmainen - vaatimuksen sekä konfliktuaalisten kokeilujen paljouden kohtaamana tuo logiikka ei enää toimi. Samanaikaisesti DeriveApprodi ei pyri olemaan säiliö-lehti, keskustelun paikka, joka on abstrakti suhteessa liikkeen dynamiikkaan, "rajalinjan" toimija, joka asettaa itsensä marginaaleihin järjestäytyneiden ainesten riittämättömyyksien kiusoittelemiseksi. Päinvastoin, se mitä tahdomme rakentaa uudella sarjalla, on pluraalisen kehittelyn avoin tila, joka on täysin sisäinen suhteessa liikkeen dynamiikkaan, voimakkain näkökannoin, mutta poikittainen suhteessa poliittisiin aitauksiin, kutoen yhteen suhteita, ei ainoastaan järjestäytyneiden subjektien, vaan myös rajavyöhykkeiden kanssa, ts. niiden, jotka - luopumatta kuulumisestaan ryhmään tai alueeseen - elävät siinä problemaattisesti, dynaamisessa tendenssissä kohti oman identiteettituotantonsa mekanismien etäistämistä ja uudelleenmäärittämistä; siten olettaen identiteetin kamppailun maaperäksi, pikemminkin kuin ennalta-annetuksi tiedoksi tai luonnollistetuksi rajaksi.

Juuri "globaalin liikkeen" kategoria, on, kuten kaikki kategoriat, käsite, joka voidaan omaksua epäkriittisesti, viehättävänä kielellisenä klišeenä. Näistä syistä on mielestämme näyttänyt sopivalta aloittaa lehdessä uusi sarja, asettamalla se testiin toteuttaen kyselyn liikkeiden tilasta maailmalla. Aloitimme ensimmäisellä, kokonaan Euroopan liikkeille omistetulla numerolla, jonka esittelimme ensimmäisessä Euroopan sosiaalifoorumissa Firenzessä, marraskuussa 2002. Tuon tapahtuman aikana pohdimme mahdollisuutta rakentaa eurooppalaisten lehtien verkosto, joka kykenisi perustamaan pysyviä suhteita ja toteuttamaan yhteisiä projekteja. Jatkoimme numerolla liikkeistä niillä kolmella mantereella, jotka kerran muodostivat sen, mitä sanottiin "kolmanneksi maailmaksi". Tämä sai aikaan paljon kiinnostusta ja laajoja kirjoituksia, jotka sallivat meidän luonnostella ensimmäisen - joskin yhä epätäydellisen - suuntautumiskartografian samoista genealogioista kuin liikkeiden liikkeen, Kansainvälisen valuuttarahaston sopeuttamisohjelmien vastaisista kamppailuista Chiapasin zapatistikapinaan ja Argentiinan kriisin keskeltä avautuviin taisteluihin. Päätimme kyselyn ensimmäisen työvaiheen Pohjois-Amerikalle ja Oseanialle omistettuun numeroon. Tavoitteenamme ei ole ainoastaan kasata materiaaleja tilanteista, joista ei paljon tiedetä Italiassa, vaan myös rakentaa todellista poikkikansallisten suhteiden verkostoa.

Itse asiassa, näiden kolmen numeron ajan olemme metodologisesti päättäneet julkaista ainoastaan materiaalia, joka on peräisin projektin esitelleen avoimen kirjeen kiertämisen kautta kehitetyistä suhteista. "Aukot" ja puuttuvat materiaalit tärkeistä tilanteista kuvaavat suhteiden ja keskustelun rakentamisen vaikeutta, sekä omaamme että yleistä. Useita kontakteja oli jo vakiinnutettu viime vuosien aikaisia kansainvälisiä tapaamisia edeltävien tai niistä niistä syntyneiden suhteiden tuloksena. Mutta jokaisen numeron valmistuessa saapuvalla materiaalilla on aina ollut kyky "epävakauttaa" meidät: kommunikatiivia kanavia avautui tuntemattomilla ja aavistamattomilla tavoilla. Samanaikaisesti, ennalta vakiintuneet kontaktit eivät aina osoittautuneet kiinnostavimmiksi.

Voimme välittömästi alkaa ottaa takaisin käsiimme eurooppalaisen lehtien verkoston rakentamisen ideaa, kuten keskustelimme Firenzessä viime vuonna. Voimakas piste, jota pohtia kollektiivisesti, koko liikkeen ongelmallinen solmu, on muodostuminen. Se mitä olemme jättäneet taaksemme, on onnellisesti selvää ja (suurelta osin) kyseenalaistamatonta: internationalistiset puoluekoulut, indoktrinaatio ja ideologisten kaavojen välittäminen. Kuitenkin, ongelma säilyy: on kokeiltava ja organisoitava uusia muodostavia verkostoituneita prosesseja - jotka kykenevät tekemään omakseen sen redusoimattoman pluraalisuuden, joka on globaalin liikkeen perusta ja rikkaus.

Panokset ovat korkeat: kyseessä ei ole enää ainoastaan poliittisten runkojen uusintaminen, vaan sellaisten muodostavien kokemuksien harjoittaminen, jotka voivat radikaalisti kyseenalaistaa olemassaolevia malleja. Rakentaa tässä ja nyt toisia yliopistoja, avoimia muodostumisen tiloja ja kriittistä subjektiivisuutta, kerrostaa ja rikastuttaa subjektivisaation rikkaita ilmaisuja vieraannuttamatta niiden kekseliästä ja konstitutiivista voimaa: tämä voisi olla kunnianhimoinen tavoite lehtien verkostolle.

Sen pohjalta, mitä olemme toistaiseksi sanoneet, valitsemme tarkoituksellisesti kyselyn ja yhteistutkimuksen kategoriat määrittämään projektiamme, muistuttamiseksi teoreettis-poliittisen työn metodologiasta, joka on italialaisen operaismon perinteen tärkeimpien perintöjen joukossa, perinteen josta lehti ja monet meistä tulevat.

Kysely, sillä tavalla kuin me sen käsitämme, on avoin tiedon prosessi, joka tuottaa muutosta. Se lähtee hypoteeseistä, mutta jatkuvasti todentaa ja problematisoi niitä samalla kun etenee polulla. Se edellyttää jatkuvaa ajatusten ja kokemusten vaihtoa kaikkien siinä eri tavoin mukana olevien subjektien välillä. Tämä on syy siihen, että emme ole pyytäneet subjekteja, joiden kanssa olemme tehneet kontaktin, kertomaan meille yksinkertaisesti "mitä he ajattelevat maailmasta". Kukaan - ja tätä ei voitu pitää itsestäänselvyytenä - ei rajoittanut kirjoituksiaan ympäröivän kontekstin kuvaukseen, eivätkä he olleet apologistisia polkujensa suhteen. Jokainen hyväksyi kutsun olla edelläkävijöitä todellisuuden analyysissa, joka kykenee panemaan syrjään, ainakin lyhyeksi ajaksi, minkä tahansa "varmuuden" ja löytämään olemassa olevan muutoksen uutta potentiaalia; rakentamaan pluraalien muutoksen polkujen yhteistä.

Kuten olemme yrittäneet väittää, globaali tila ei ole sileä eikä homogeeninen, vaan juovikas sekä konfliktien ja ristiriitojen vaivaama. Tässä ulottuvuudessa, ensimmäistä kertaa, voimme rakentaa laboratorioita, joissa kokeilla ja verrata käytäntöjä, tavoitteita, kieliä ja kehittelyitä, pikemminkin kuin yhtenäisiä poliittisia linjoja. Kanadasta Etelä-Afrikkaan, Argentiinasta Hollantiin, Koreasta Australiaan, kasaamistamme kyselymateriaaleista ei voida laatia yhteenvetoja eikä niitä voida panna säilöön, vaan ne ovat olemassa keskinäisessä dialogissa jaetuista ongelmistaan ja samankaltaisista näkökulmistaan. Meidän on aloitettava uudelleen tästä todellisuuden uudesta periaatteesta: tutkia yhdessä ja tutkia yhteisesti sanoja sen sanomiseksi ja sen tekemiseksi.

Alkuteos: Luoghi comuni. Il movimento globale come spazio di politicizzazione. DeriveApprodi, Rooma 2003. Osallistuneet kirjoittajat: Filippo Del Lucchese, Costanza Margiotta, Sandro Mezzadra, Gigi Roggero, Maia Pedullá, Francesca Pozzi ja Enrica Rigo.