2003-12-10

Globalisaation kultainen nuoriso
Länsimaiden sosiaaliset kriisi-ideologiat

Robert Kurz

Kääntänyt: Timo Ahonen

Robert Kurz arvioi totuutta globalisaatiosta, tarkastelee "uuden talouden" romahduksen jälkeistä länsimaiden syvenevää ahdinkoa, pohtii "globaalin luokan" muodostavan sukupolven kohtaloa sekä ennakoi finanssikuplakapitalismin aikakauden loppua.

Globalisaation luonteesta esitetyt täysin vastakkaiset intellektuaaliset arviot näyttivät pitävän pitkään toisiaan tasapainossa: kummat ovat suuremmat, globalisaation riskit vai sen mahdollisuudet? Olemmeko tulleet kapitalistisen kehityksen objektiiviselle rajalle vai onko pääoman kasautumiselle avautumassa uusi aikakausi? Lisääntyykö globaali köyhyys vai alkaako se vähetä? Teorioita asetettiin vastakkain, samoin eri analyyseja, tilastoja ja tulkintoja. Tosiasiallisesti läntisten keskusten intelligentsia määritti omista maisemakonttoreistaan käsin koko keskustelun. Pohdiskelut säilyttivät puhtaan platonisuutensa; ongelmat eivät raapaisseet omaa sosiaalista ihoa. Debatointi pysyi virtuaalisuuden lasihelmipelinä, jonka ei täytynyt paljastaa kovaa sosiaalista ydintään.

Tilanne on viime vuosina kuitenkin muuttunut perustavanlaatuisesti. "Uuden talouden" romahdettua keväällä 2000 sosiaalinen kriisi on koko ajan pahentunut, myös läntisissä maissa. Sosiaalinen ahdinko ei enää rajaudu pelkkiin vahvaa edustusta vailla oleviin "reunaryhmiin" (pitkäaikaistyöttömät ja sosiaalitukien varassa elävät, siirtolaiset ja paperittomat, turvapaikanhakijat, yksinhuoltajaäidit, vammaiset, köyhien vanhusten ryhmät jne.) vaan käsittää jo laajat yhteiskunnan keskiryhmät. Suuren enemmistön tulot laskevat, sosiaaliturvaverkot repeilevät, julkisia palveluja puretaan, tavallisen kansalaisen terveydenhoitopalvelut vaarantuvat. Riskien yksityistäminen edellyttää sellaista taloudellisten kuormitusten määrää, että se tuhoaa vallitsevan elintason ja kuristaa tehokkaasti kuoliaaksi kotimarkkinataloutta.

Ennen kaikkea sosioekonominen kriisi on iskenyt juuri siihen yhteiskunnan osaan, joka sitä kaikkien vähiten oli odottanut, nimittäin it- ja internet-alan väitettyyn perustajasukupolveen, tai laajimmassa merkityksessä niin kutsutun informaatio- tai tietoyhteiskunnan kompetenssikerrostumiin, joita jo ehdittiin kohdella globalisaation suurina voittajina. Liberaali sosiologi Ralf Dahrendorf on vielä aivan äskettäin juuri tässä mielessä puhunut "globaalista luokasta", jota hän on pitänyt sosiaalisen herruuden uutena paradigmana. Tämä "luokka" on alkanut nyt "välittää omaa leimaansa", yleistää arvojaan, tehdä omista erityisistä taipumuksistaan monien unelmia.

Tämä pitää epäilemättä paikkansa. "Globaalin luokan" sosiaalista piiriä täytyy jopa vielä laajentaa tästä. Siihen ei kuulu pelkästään software-teollisuutta ja Amazonin kaltaisia internetpalveluja tarjoavia yrityksiä, vaan myös globalisaation hyödyttämiä tuotannon ja teollisten palvelujen kovia teknologioita, hardware-tuottajien lisäksi esimerkiksi lentokoneteollisuus ja niin kutsutut lentoyhteiskunnat. Kauempana kehällä ovat turismi- ja mainosteollisuuden tapaiset kaupalliset palvelut, jotka jo fordismin aikana kohosivat ensimmäiseen kukoistukseensa, mutta nyt kolmannen teollisen vallankumouksen ja globalisaation aikana kokevat vielä uutta boomia. Kyse on keskeisesti "ideologisesta tuotannosta" laajassa mielessä ymmärrettynä, kulttuuriteollisuuden toimintojen kentästä, joka laajeni erityisesti 90-luvulla. Tälle kentälle on ilmaantunut suuri joukko uusia mediatyöläisiä, jotka ovat tehneet "tietoyhteiskunnasta" iskusanan ja levittäneet sitä ahkerasti lehtien kulttuuriosastoissa ja kolumneissaan, itseään juhliakseen.

Juuri nämä globalisaatioprosessin esiintyöntämät väitetyt tulevaisuudenalat joutuivat raaimmin kriisin pyörremyrskyn riepottelemiksi ja muuttuivat taloudellisiksi rauniokentiksi. Kuten on jo hyvässä tiedossa, koko tämä loisto lepäsi pelkän yhden globaalin finanssikupla-suhdanteen varassa. Eivätkä kaikki kuplat ole vielä puhjenneet, mutta riittävän suuri osa jo, iskien takaisin reaalitalouteen rajulla voimalla, repien alas juuri innovatiivisia sektoreita. Uudet teknologiat ja uudet mediat eivät tästä tietysti häviä minnekään, yhtä vähän kuin globalisaationkaan suuntaa voidaan kääntää. Mutta kiistämättömän selväksi käy se, että globalisaatio ja kolmas teollinen vallankumous eivät kykene tuottamaan uutta kapitalistisen kasvun aikakautta. 2000-luvun teknologiset potentiaalit ja planetaarinen yhteiskunnallistuminen eivät ole mitenkään sovitettavissa modernin vallitseviin sosioekonomisiin muotoihin. Länsimaat ja aasialaiset keskukset käyvät nyt itse läpi saman yhteiskunnallisen luhistumisen ja barbarisoitumisen prosessin, jonka kolmannen maailman "myöhään toteutetun modernisaation" romahdusalueet ovat jo läpikäyneet. Globalisaatiota koskevien tulkintojen ambivalenttisuus häviää, itse asia määrittyy lopullisesti negatiiviseksi.

Kyseessä ei luonnollisestikaan ole pelkkä objektiivinen prosessi. Sosiaalisen tietoisuuden täytyy jollain tapaa työstää esiin puhkeavaa kriisiä. Tämä koskee ennen kaikkea niitä uusia sosiaalisia kerrostumia, jotka ovat Dahrendorfin mukaan ryhtyneet levittämään "omaa kulttuuris-symbolista leimaansa" ja jonka kentät tulevat nyt kynnetyksi maahan. Minkä ideologian ja minkä mentaliteetin kanssa joudumme tällöin tekemisiin? Dahrendorf havainnollistaa "globaalia luokkaa" tunnetuilla hahmoilla, jotka "viettävät paljon aikaa kansainvälisten lentoasemien odotussaleissa" pulisten siellä lakkaamatta kännyköihinsä. Nämä ovat ihmisiä, jotka toivat Tony Blairin valtaan ja jotka hänen "Uuden työväenpuolueen" doktriinissaan tekevät itseään tykö. Saksassa heitä kutsutaan "uudeksi keskustaksi". Mikään suurmogulikapitalistien luokka se ei ole, vaikka siihen lasketaan myös Bill Gates; yhtä vähän on kyseessä selkeästi määriteltävissä oleva "työväenluokka". Heitä voitaisiin pitää "oman inhimillisen pääomansa yrittäjinä"; on yhdentekevää, missä muodossa he itseään investoivat. Usein he ovat liikkuvia palvelujentarjoajia, tietokonefriikeistä animaatioavustajiin "Club Meditérranessa".

Tyyppi on tavattavissa maailmanlaajuisesti, mutta globalisaation tapaan eri paikoissa vaihtelevalla tiheydellä. Jos kolmannessa maailmassa se esiintyy vain hyvin ohuena kaupunkilaiskerrostumana, länsimaissa siihen kuuluu laajapohjaisia sosiaalisia ryhmiä, joilla on tietty elämänsuunnitelma ja joilla on jos ei muuta niin ainakin mahdollisuus tuntea kuuluvansa "globaaliin luokkaan". Myös ne, joiden taloudellinen asema oli alun alkaenkin tukala, saattaisivat sosiaalisen verkostonsa avulla (tai kauan sitten unohdetun "talousihmeen" sukupolvien tuen turvin) kuvitella itsensä "uuden keskustan" jäseniksi ja tietyllä tapaa ottaa osaa uusien "menestys"sektoreiden "kulttuuripääomaan" (Bourdieu).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.