2003-12-14

Mitä on spektaakkeli?
Johdanto Spektaakkeliyhteiskuntaan

Jussi Vähämäki

"Toisin kuin kaikki muut, minä en ole aikojen muuttuessa muuttanut yhden tai useamman kerran ajatuksiani. Ajat pikemminkin ovat muuttuneet ajatusteni mukaan."
- Guy Debord

Spektaakkeliyhteiskunta ilmestyi ranskaksi ensi kerran vuonna 1967. Sen, että elämme nykyään "spektaakkelin yhteiskunnassa" tunnustavat miltei kaikki, ministereistä toimittajiin, tutkijoista pappeihin. Kirjan sisältöä tuntee tuskin kukaan. Myös kirjan kirjoittaja, Guy Ernst Debord (1931-1994), kiinnosti pitkään enemmän poliisia kuin tiedon ja kulttuurin välitykseen erikoistuneita instituutioita. Syy on selvä.

Kirjan sisällön aktiivinen unohtaminen ei johdu Debordin henkilöstä eikä kirjan väitteiden vaikeaselkoisuudesta. Syynä on se, että Spektaakkeliyhteiskunta puhuu suoraan ja selvästi siitä kurjuudesta ja alennustilasta, johon nykyinen (talous)uskontomme ja sen luoma spektaakkeliyhteiskunta on elämämme ja toimintamme saattanut. Tämä suoruus tekee kirjan ymmärtämisen vaikeaksi niille, jotka ovat alistuneet elämään valheessa ja kurjuudessa. Mutta niin yhteiskuntien kuin ihmistenkin elämässä tulee eteen joskus poikkeuksellisia tilanteita, joiden vuoksi emme voi enää elää vanhalla tavalla, turvautumalla vanhaan, emmekä näe vielä uutta, jota kohden voisimme suunnistaa ja josta hakea turvaa. Silloin on pakko katsoa elämäntilannetta suoraan. Kyse ei ole väistämättä menetyksen ja tappion hetkestä, vaan todellisen voiton mahdollisuudesta. Debordin rakastamaa vanhaa kiinalaista sotilasstrategia lainaten, kun meitä ympäröivät kaikki mahdolliset vaarat, meidän ei tarvitse pelätä mitään, ja kun meidät on yllätetty, voimme yllättää vihollisemme. Vasta nyt tarjoutuu tilaisuus luoda itse elämämme, uudistaa vapaasti itse yhteiskuntamme. Tämä vapaus kauhistuttaa ihmistä eniten, kirjoitti Dostojevski. Spinoza, Machiavelli, Marx ja Debord ovat sietämättömiä juuri heidän kirjoitustensa tarjoaman vapauden vuoksi.

Mitä spektaakkeli siis on? Se ei ole mikä tahansa kuvajoukko, vaan kuvien välittämä ihmisten keskinäinen yhteiskunnallinen suhde. Sen sijaan, että kohtaisimme suoraan toiset ihmiset, spektaakkelissa kohtaamme suoraan vain kuvat. Ne välittävät suhteitamme toisiin ja ohjaavat toimintaamme, käsityksiämme ihmisistä, elämästä, oikeasta, väärästä, kauneudesta ja rumuudesta. Kuvat hallitsevat ja ohjaavat mielikuvitustamme. Marxin Pääoman aloitusta hieman muuttaen Debord kirjoittaa: "yhteiskunnissa, joissa hallitsee nykyaikainen tuotantotapa, kaikki elämä ilmenee valtaisana spektaakkelijoukkona. Kaikki se, mikä elettiin suoraan, on etääntynyt representaatioksi". Lyhyesti: spektaakkeli on ihmisten välisiä suhteita, elävää toimintaa, inhimillistä kommunikaatiota, joka on muuttunut tavaraksi.

Tavara on erillinen esine, olio ulkopuolellamme, joka voi tyydyttää jonkin tarpeemme. Tavarassa sen tuottamiseksi vaadittu yhteistyö, inhimilliset kyvyt, sosiaaliset suhteet, kaikki elävä työ ja toiminta, joka sen luomiseksi vaadittiin, näyttäytyy tavaran tuottamiseksi vaadittavista suhteista ja yhteistyöstä irrallisena esineenä. Inhimillinen toiminta, kiistat, suhteet ja hierarkiat ottavat näin ihmiselle ulkopuolisen ja kiistämättömän, objektiivisen esineen hahmon. Tähän esineeseen ihminen ei enää kykene vaikuttamaan. Tavara näyttää todelliselta, ainoalta konkreettiselta tosiasialta, johon tarttua; sen tuottanut yhteistyö ja sosiaaliset suhteet häipyvät pimentoon ja muuttuvat epätodellisiksi. Sitä voidaan tuottaa, ostaa, myydä ja vaihtaa. Oleminen on omistamista ja omaisuudeton on olematon.

Debordin spektaakkeliyhteiskunnan analyysin lähtökohtana on arkielämän kurjistuminen. Se johtuu elämän yhtenäisyyden hajoamisesta elämän pirstoutuessa erillisiin elämänalueisiin, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Jo 1950-luvun alussa Debord vaati taidetta, joka olisi tilanteiden, tapahtumien tai situaatioiden luomista eikä jo tapahtuneen ja "jo tehdyn" esittämistä. Kun hän oli heinäkuussa 1957 Cuneon lähellä Pohjois-Italiassa perustamassa "Situationistista internationaalia", hän antoi ensimmäisen määritelmän spektaakkelista: "Situaatioiden rakentaminen alkaa modernin spektaakkelin käsitteen romahtamisesta. Spektaakkelin varsinainen periaate on yhteydessä vanhan maailman vieraantumiskäsitteeseen, ei osallistumiseen". Spektaakkeli on täydellisin tulos elämän kokonaisuuden silpomisesta ja vieraantumisesta.

Vanha teollisuusyhteiskunta oli löytänyt voimansa elämänkokonaisuuden silpomisesta, erikoistumisesta, tehtävien ja elämänalueiden jakamisesta. Tehtaassa työtehtävät ositeltiin, jotta tuotanto olisi mahdollisimman tehokasta. Tehdastyöläisen oli hoidettava vain hänelle kuuluva osa eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiota vierustoverinsa töihin. Työssä ei puhuttu. Tuotannon eri aloilla erikoistuttiin tekemään määrättyä tuotetta eikä silloin tarvinnut miettiä kokonaisuutta. Itse yhteiskuntakin oli jaettu tuottavaan ja tuottamattomaan osaan, työhön ja vapaa-aikaan, puurtamiseen ja kommunikaatioon. Tuottamatonta oli aika työn ulkopuolella tai työhön valmistauduttaessa: levossa, kulutuksessa, kasvatuksessa, huvituksessa, mutta myös perheessä, sairauden aikana, synnyttämisessä ja synnyttäessä, syömisessä, juomisessa, kahvitauoilla, tupakkatauoilla ja jutellessa. Ainoastaan työssä ihminen kykeni toteuttamaan itseään, tuottamaan tuhlaamisen sijaan. Mitä tuottavampi ja tehokkaampi oli tehdas ja tuotannon tavoitteille alistettu yhteiskunta, sitä vähemmän siinä oli puhetta ja ihmisten keskinäistä välitöntä yhteistyötä. Yhteiskunta oli yhtä suurta tehdasta. Mutta mitä erikoistuneempi tuotanto, mitä eristyneempiä ihmiset, sitä enemmän vaadittiin myös eri alojen välistä koordinaatiota, kommunikaatiota ja yhteistyötä. Tarvittiin kommunikaation ja "kulttuurin", markkinoiden ja yhteiskunnan yhtenäisyyden ammattilaisia, jotka kykenivät koordinoimaan ja ohjaamaan erikoistuneiden tuotannonalojen ja elämänpiirien kokonaisuutta, yhdistämään erikoistumisen ja työnjaon toisistaan eristämät yksilöt yhdeksi kansaksi. Tarvittiin niitä, joiden tuotteena on kommunikaatio, ihmisten yhdistäminen jo tehdyn tavaran, tavaranäytelmän tai spektaakkelin avulla.

Spektaakkeli ihmisten välisten suhteiden kuvaan esineellistyneenä muotona on kuin mikä tahansa tavara. Sitä tuottaa erityinen teollisuudenala, kulttuuriteollisuus ja sen valmistamiseksi on olemassa omat tekniikkansa. Se on kapitalistisen tuotannon vastaus sen tuottamaan elämän eriytymiseen ja ositteluun ja se syntyy yrityksestä koota eri elämän alueet jälleen yhteen. Mutta se ei ole toisistaan irtaantuneiden elämänalueiden kokoamista yhteen ihmisten ja toiminnan tasolla, vaan se kokoaa yhteen kuvana, kuvan tasolla. Kaikki se, mitä elämästä löytyy, löytyy nurinkääntyneenä spektaakkelista, joka on itsenäistyneiden kuvien tai representaatioiden joukko. Kuva on spektaakkelissa itsenäistynyt kuvaamastaan oliosta ja korvannut toiminnan, se miltä elämä näyttää on syrjäyttänyt elämän kokonaisuuden. Spektaakkelissa ihmisruumis on erotettu näkyvästä hahmostaan ja omista sanoistaan. Kieli ihmisen ruumiinjäsenenä ja keinona koskettaa toisia on riuhtaistu irti. Nyt näyttää siltä, että kuvat toimivat, puhuvat ja tuottavat, ihminen vain katselee ja kuuntelee.

Teollisuusyhteiskuntien tuottamana erityisenä tavarana spektaakkeli ylittää oman tilansa ja oman tuotannonalansa rajat. Kyse ei ole enää yhdestä tavarasta muiden joukossa, sillä spektaakkeli on sotkeutunut kaikkeen tuotantoon ja pyrkii ohjaamaan sitä. Eikä se sekoitu vain tuotantoon, sillä se on rikkonut työn ja huvin, työelämän ja elämän väliset rajat ja miehittää myös tärkeintä osaa tuotannon ulkopuolisen elämän ajasta. Spektaakkeli ei kuitenkaan ole tulos kuvien massiivisen levittämisen tekniikoista. Televisio ei synnytä sitä, eikä siinä ole kyse kuvien väärinkäytöstä. Spektaakkeli ei ole jotain, jota voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Spektaakkelin yhteiskunnassa kuva tuottaa todellisuutta ja todellisuus muuttuu kuvaksi. Kuva on aina väärennös, sillä spektaakkeli on kyllä kuva koko yhteiskunnasta, mutta kuitenkin vain yhteiskunnan osa ja samalla väline, jolla osa hallitsee yhteiskuntaa. Spektaakkeli ei heijasta koko yhteiskuntaa tai elämää yhteiskunnassa, vaan se järjestää ja rakentaa kuvat yhteiskunnan yhden osan intressien mukaan. Spektaakkeli on kuin toimittaja, joka tietää ensin kaikesta jotain ja lopulta kaikesta kaiken. Jos vanhassa maailmassa työläinen tunsi vain työtehtävänsä ja teki sen keskittyneesti ja hiljaa ja koneiden melu hautasi alleen kommunikaation ja sosiaaliset suhteet, niin spektaakkelin yhteiskunnassa puheen, kommunikaation ja sosiaalisten suhteiden meteli hiljentää koneet.

Spektaakkeliyhteiskunta löytää voimansa työnjaon romahtamisesta, kun kaikki näyttävät voivan tehdä mitä tahansa ja "voimme…nähdä karnevalistisen riemukkaana purkautuvan työnjaon parodisen lopun; se on sitä myrskyisämpi, mitä enemmän se käy yksiin kaiken aidon kompetenssin katoamisen kanssa. Pankkiiri laulaa, asianajaja ryhtyy poliisin kätyriksi, leipuri paljastaa kirjalliset mieltymyksensä, näyttelijä hallitsee… Itse kukin voi esiintyä yllättäen spektaakkelissa näyttäytyäkseen julkisesti... jonkin ennen hänellä näkymättömän taidon kera. Kun on selvää, että 'mediastatus' on arvoltaan äärettömästi suurempi kuin se mitä todella kyetään tekemään, niin on vain normaalia, että tuo status on helposti siirrettävissä ja se antaa oikeuden loistaa samalla tavoin missä tahansa roolissa". Uuden spektaakkeliyhteiskunnan aikaan se, mikä on, ja se, mikä on jonkun hallussa ja omistamaa, muuttuu siksi, mikä näkyy tai näyttäytyy. Spektaakkeliyhteiskunnan yksinkertainen periaate on, että se, mikä ei näy, ei ole, ja se, mikä näkyy, on. Debordin sanoin: "Talouden hallitseman yhteiskuntaelämän ensimmäistä vaihetta oli määrännyt määritelmällisesti jokaisen inhimillisen toimen ilmiselvä latistuminen olevasta omistettavaksi. Nykyinen yhteisöelämän täydellisen miehittämisen vaihe ... johtaa omistamisen yleiseen liukumiseen näkyväksi ja siltä jokaisen todellisen 'omistamisen' on haettava välitön arvostuksensa ja varsinainen tehtävänsä. Samaan aikaan jokainen yksilöllinen todellisuus on tullut yhteiskunnalliseksi, suoraan riippuvaiseksi yhteiskunnallisesta voimasta, sen muovaamaksi. Jos sille annetaan lupa näyttäytyä, se voi tehdä sen vain siinä, mitä se ei ole".

Spektaakkelin sisältö on kommunikaatio. Tuotettuna tavarana se ei ole mystinen kummajainen. Koko spektaakkelin outous on peräisin sen käyttökelpoisuudesta. Minkä tarpeen voi tyydyttää kommunikaatiosta tai sosiaalisista suhteista kokoonpantu hajuton ja mauton tavara, joka vain näkyy tai puhuu? Mihin tarvitaan ihmisten välistä yhteistyötä ja kommunikaatiota, jota ostetaan, katsellaan tai keräillään, mutta johon ei osallistuta?

Spektaakkelin alfa ja omega on erottaminen. Kun ihmiset on erotettu toisistaan, he löytävät toisensa vain spektaakkelissa, sen tarjoamien valmiiksi tehtyjen kuvien välityksellä. Noihin kuviin samaistumalla, niille alistumalla. Spektaakkelin kuvissa ei enää ole kyse symboleista. Samassa symbolissa ihminen tunnisti ystävänsä tai sukulaisensa. Spektaakkelissa hän kuvittelee sen sijaan löytävänsä itsensä erillisenä ja ainutkertaisena kuvassa, joka on kaikille sama. Spektaakkelin kuvat pakottavat eri elämänmuodot samaksi. Spektaakkelissa "elämän kaikista puolista erotetut kuvat muodostavat yhtenäisen virran". Siitä ihmiset löytävät toisensa erotettuina ja voimattomuudessaan kuitenkin täysin samanlaisina, koska spektaakkeli on siepannut kaiken kommunikaation itselleen. Spektaakkelin kommunikaatio on yksipuolista ja autoritaarista. Siinä puhuu spektaakkeli ja yksinäisten "sosiaalisten atomien" on kuunneltava. Se, kuten auktoriteetti ja käskijä, ei koskaan vaadi mitään muuta kuin hyväksymistä ja tottelemista. Debordille spektaakkelin autoritaarinen viesti on aina sama: olemassa olevan oikeuttaminen. Onnistuakseen spektaakkeli ei tarvitse hienostuneita argumentteja, sille riittää, että se yksin puhuu. Se vaatii ja samanaikaisesti tuottaa passiivista katsomista ja mietiskelyä. Vain eristetty yksilö, joka elää yksinäisenä atomina kaltaistensa kanssa, voi tuntea tarvetta spektaakkeliin, ja spektaakkeli tekee kaikkensa eristääkseen yksilön.

Debordille spektaakkeliyhteiskunta ei ole ilmaus television, elokuvan, teatterin, lehdistön tai ylipäätään joukkotiedotusvälineiden tyranniasta ja niiden mahdollisuuksista vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Välineinä ne ilmaisevat koko sen yhteiskunnan rakennetta, johon ne kuuluvat. Ne kertovat, että toisten valmistamien kuvien katselu on korvannut tapahtumien elämisen ja niihin osallistumisen: "Vanha uskonto oli heijastanut ihmisen voiman taivaaseen, jossa voima otti (ihmiselle vastakkaisen ja vieraan) Jumalan hahmon; spektaakkeli tekee saman maan päällä". Mitä vahvemmiksi ihminen tuntee luomansa jumalat, sitä heikommaksi hän kokee itsensä. Jumalassaan ihminen näkee omat voimansa nurinpäin kääntyneinä ja toisten hallussa. Samalla tavoin spektaakkelissa näyttäytyvät erillisinä ja nurinpäin kääntyneinä ne kyvyt ja voimat, joita toiminnalta ja tuotannolta nykyään edellytetään: esiintymiskyky, kommunikointitaidot, kyky yhdistellä toisilleen vastakkaisia tiedonsisältöjä, yhteistyö vailla ennakkoehtoja, kulttuuri. Spektaakkeli on "järjestelmän rationaalisuuden yleinen näytteillepano" hieman samalla tavoin kuin T-malli Ford oli "fordistisen" teollisuusyhteiskunnan sisäisten suhteiden ja rationaalisuuden näytteillepano. Spektaakkelissa esinemuodon saaneesta kommunikaatiosta voidaan löytää yhteiskunnan toiminnan ja yhtenäisyyden avaimet, sen etiikka ja moraali. Spektaakkeli on erityinen tavara, jossa yleiset ja kaikkien jakamat inhimilliset kyvyt näyttäytyvät erillisinä ja tavaran muodossa, ostettavina, myytävinä, vaihdettavina ja tuotettavina. Puurtamisen sijaan astuu puhuminen, tekemisen sijaan teeskentely, syventymisen sijaan näkyminen, valmistamisen sijaan valmistelu, tekijän sijaan osaaja. Johdonmukaisen on vihdoinkin mukauduttava vaihtuvan johdon muuttuviin vaatimuksiin. Samalla uusi tuotannon ja menestymisen etiikka tekee vanhan teollisuuskapitalismin paheista menestyksen avaimia.

Spektaakkelin Debord rinnastaa rahaan ja rahalle tyypilliseen kaksoiselämään. Yhtäältä raha on tehty, tuotettu tavara (metallina, paperina) siinä missä muutkin tavarat, ja toisaalta se kuitenkin kykenee elämään universaalia elämää, koska rahan käyttökelpoisuus, sen käyttöarvo, muodostuu rahan kyvystä mitata kaikkien tavaroiden arvoa. Rahassa tavaroiden vaihdettavuus, se mikä ei ole tavarassa yksityistä ja erityistä vaan yhteistä, jaettavaa ja ymmärrettävää, muuttuu erityiseksi tuotteeksi ja voi astua toiminnan piiriin tunnistettavana ja erillisenä oliona. Raha on tavaraksi muuttunutta vaihdettavuutta, esineeksi muuttunutta ymmärrystä, joka kätkee rahalle itselleen välttämättömät yhteiskunnalliset suhteet, asettautumisen suhteisiin toisten ihmisten kanssa. Tavarana raha näyttää tavaroiden vaihdettavuuden ja vaihdettavuuden vaatimat yhteiskunnalliset suhteet esineiden eikä ihmisten välisten suhteiden hahmossa. Spektaakkeli, kuten raha, eristää ja näyttää keskitetyssä muodossa sen, mikä on läsnä kaikissa tavaroissa niiden todellisena vaikkakin näkymättömänä sieluna. Spektaakkelin sielu on kommunikaatio ja se, mitä yleisesti tarkoitetaan kulttuurilla. Spektaakkelissa kieli ja kommunikaatio ovat ottaneet tavaran muodon.

Rahan ja spektaakkelin välillä on kuitenkin oleellinen ero: Raha ohjaa ja hallitsee sitä, mikä on jo tehty, esineitä ja tuotteita valmiina. Sen sijaan spektaakkeli hallitsee ja ohjaa vieraantuneessa muodossa tekemistä itseään, sitä mitä voidaan tehdä. Kuten Debord sanoo: "Moderni spektaakkeli ilmaisee ... sitä, mitä yhteiskunta voi (saa) tehdä, mutta tässä ilmaisussa sallittu on absoluuttisesti vastakkainen mahdolliselle".

Spektaakkeli hallitsee yleisenä muotona mahdollisuutta tehdä, koko toiminnan horisonttia ja itse olemisen tapaa. Se ottaa haltuunsa kaikki elämän mahdollisuudet. Se valloittaa muistin kääntämällä sen historiaksi ja eristää ihmisen historian tapahtumien voimattomaksi katselijaksi. Se pakkoluovuttaa ihmisen lajityypillisen yhteisöllisyyden, taipumuksen kommunikoida toisten kanssa ja muuntaa sen tuotannon ulkoiseksi pakoksi. Se pakottaa kielemme itseilmaisun välineestä toisten jo sanoman mekaaniseksi toistoksi. Jos raha hallitsi jo tehtyä, niin spektaakkeli valvoessaan ja ohjatessaan sitä, mitä voi tehdä, näyttää kaiken jo tehtynä. Sen maailma on aina kaunis, hyvä ja täydellinen. Se luo kuvitelman historian lopusta, osallistumisen ja toiminnan turhuudesta. Väkivaltaisena ja alistavana spektaakkeli toistaa, että se, mikä näkyy, on hyvää, ja hyvää on vain se, mikä näkyy.

Se, että spektaakkeli panostaa suoraan toiminnan ohjaamiseen muuttaa koko tuotantoelämän. Tieto, kulttuuri ja sosiaaliset suhteet eivät enää tiivisty koneiksi, esineiksi ja omaisuudeksi, vaan ne näyttäytyvät kykyinä ja tekoina, elävänä eikä kuolleena työnä, suorituksina, jotka eivät välttämättä tuota mitään näkyvää tavaraa, vaan ainoastaan suhteita ja kommunikaatiota esineenä. "Spektaakkeli on esineellistynyt muoto, jonka avulla tulee nähtäväksi se kommunikaation, älyn ja tiedon määrä, jota - vaikkakin vain kapitalistisen tuottavuuden nimissä - ei voida tallettaa koneisiin, vaan jonka on manifestoiduttava elävien subjektien yhteistyössä". Tämä esineellistynyt muoto tarkoittaa kommunikaation sääntöjen, kommunikaatioetiikan, oikein ja hyvin puhumisen, astumista "vieraana mahtina" ihmisten kommunikaatiota vastaan. Näin vapaa yhteistyö korvataan pakollisella työyhteisöllä, vapaa itseilmaisu pakollisella itsen näyttämisellä, sananvapaus sanomisen pakolla. Samalla kommunikaatio tavarana, sen esineellistyneet ja muodolliseksi muuttuneet säännöt muuttuvat verkoksi ja verkostoiksi, eräänlaiseksi joustavaksi koneeksi, joka seuraa askel askeleelta sitä, mitä voidaan tehdä ja mitä on mahdollista tehdä. Se on mahdollista, koska verkostot, koko esineellistynyt kommunikaatioetiikka ei ole kiinni materiaalisissa objekteissa tai koneissa. Ne eivät enää tuota mitään erityistä ja niiden avulla, kuten tietokoneen tai matkapuhelimen avulla, voidaan tehdä mitä tahansa: rahaa ja rakkautta, paperia ja puhetta. Ne hallitsevat vain yleisenä edellytyksenä kaikkea tekemistä. Ne muodostavat järjestyksen, olemassaolon ehdot, joilla ei ole mitään erityistä paikkaa tai tehtävää ja samalla ne järjestävät ja erottelevat ihmisiä, asettavat ihmisiä paikoilleen ilman näkyvää syytä ja selviä tunnusmerkkejä.

Spektaakkelissa on mahdotonta erottaa toisistaan kuvaa ja sen esittämää todellisuutta. Spektaakkelin yhteiskunnassa ei ole enää työtä ja elämää, materiaalista ja henkistä. Siinä henkinen muuttuu tavaraksi, saa erityisen materian tai teon painon, kun taas materiasta tulee henkisen satunnainen ja kepeä päätepiste ja päähänpisto. Ennen ajattelu oli yksityistä ja toiminta julkista, nyt jokainen saa tehdä mitä huvittaa kunhan ajattelee samoin kuin kaikki muut. Jokainen käsin kosketeltava tuote on vain tulosta henkisestä työstä, verkostoista, suhteista ja ajattelusta, jotka ovat pysyviä materian muuttaessa jatkuvasti muotoaan. Siksi Debord voi sanoa, että "spektaakkeli on länsimaisen filosofian perillinen... Se ei toteuta filosofiaa, vaan filosofoi todellisuuden". Spektaakkeli on kuvallinen tai sanallinen esitys, joka on itsenäistynyt jokaisesta esittämästään asiasisällöstä ja se kykenee luomaan kerta kerralta oman sisältönsä. Se antaa vaikutelman puheen ja mielikuvituksen täydellisestä vapaudesta, koska se on varma, että jokaista sen esitystä, representaatiota, vastaa sen oma tuote, se, mitä se itsestään esittää. Spektaakkeliyhteiskunnassa mielikuvitus ja puhe luovat itse oman objektinsa, oman referenttinsä. Ne muodostavat itselleen sopivan kohteen ja ovat itse se "fakta", josta ne tuottavat esityksen. Siksi "todella nurinpäin kääntyneessä maailmassa tosi on valheen momentti". Valhe, kuvitelma alkaa ohjata todellisuutta. Se näyttää todelliselta ja vaikuttaa ikään kuin todellinen. Enemmänkin, tämä kuvitelman luoma todellinen, voi osoittautua kaikkea materiaalista todellisuutta voimakkaammaksi vaikuttajaksi. Niin käy usein lapselle, joka nukkumaan mennessään kuvittelee huoneeseensa vaarallisen petoeläimen ja alkaa toimia kuin peto todella vaanisi häntä, niin käy osakesäästäjälle, jonka on pakko seurata sitä, mitä muut kuvittelevat osakkeiden tulevaisuudesta, eikä hän voi itsepäisesti taistella kuvitelmia ja odotuksia vastaan.

Juuri tähän mahdollisuuteen vapautua sanan ja sen tarkoittaman asian välisestä epävarmuuden ajasta sisältyy spektaakkelin yhteiskunnan häikäisevin mahdollisuus: se vapauttaa keskustelemasta ja osallistumasta, se vapauttaa politiikasta. Sanan ja sen tarkoittaman asian eron katoaminen merkitsee, että spektaakkeli kykenee tuottamaan varmaa ja kiistämätöntä totuutta, ainoaa mahdollista maailmaa. Mutta viedessään kriitikoltaan kaikki aseet, jokaisen turvapaikan ja pakottaessaan hänet alastomana valtaa vastaan, spektaakkeliyhteiskunta tarjoaa kuin varkain lupauksen kokonaan uudesta. Sen edessä seisovalla ihmisellä ei ole enää mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Varmana esittäytyvää totuutta ei muuteta selityksin, vaan toiminnassa, lähtemällä ja luomalla uusi maailma. Spektaakkeliyhteiskunnan viesti ei voisi olla ajankohtaisempi: on toteutettava filosofia, ajattelu ja unelmat, sillä Marxin sanoin "filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen" tai Debordin sanoin: "maailma on jo kuvattu, tehtävänä on sen muuttaminen".