Välimaastoja

Yrityksiä ilman tehtaita

Kuulkaa, kuulkaa: Alcatel (suuri ranskalainen elektroniikka-alan yritys) ja Philips (hollantilainen suuryhtiö) ilmoittavat myyvänsä pois tehtaansa ja tuotantotoimensa muuttuen näin "yrityksiksi ilman tehtaita", jo nyt ne julistavat olevansa "virtuaaliyrityksiä". Näiden julistuksien takana (ja sen laajan tieteellisen kirjallisuuden takana, joka toimii julistuksien ideologisena koristeena) ovat ennen kaikkea tuotantoprosessien rakennemuutokset. Tehtaat pysyvät, Alcatelin sähkölaitoksia ja Philipsin televisiovastaanottimia tullaan edelleen rakentamaan hiellä, ja työtä edelleen riistetään (jos mahdollista vielä enemmän kuin aiemmin).

Muutos on siinä, että yritysjohtajien ja osakkeiden omistajien ei tarvitse enää sotkeutua likaisiin asioihin. Finanssipääoma pyrkii siirtämään työvoiman hallintaan liittyvät kustannukset ja riskit tuotantoprosessin alemmille segmenteille. Yhä useammin se onnistuu tässä tehtävässä. Samanaikaisesti viisastellaan työn "katoamisesta". Häpeämättä sanotaan "tuotannon siirtyneen työn ulkopuolelle" tai "postfordistisen yrityksen olevan kokonaan virtuaali" vaikkakin kyseessä on vain työn ulkoistaminen keskeisimmistä yrityksistä.

Kuitenkin meidän on myönnettävä, että nämä uuden tuotannollisen vaiheen paradoksaalisimmatkaan kuvaukset eivät ole vailla järkeä. Postfordismissa yritys ilman tehtaita ei tyydy pelkästään ulkoistamaan tuotantoa, siirtämään sen segmenttejä alemmille tuotantoyksiköille tai ulkoistamaan materiaalisia ja immateriaalisia palveluja: tämän (ja muun) lisäksi se hyötyy yhteiskunnan yleisten uusintamisen ehtojen uudistumisesta, koska tuottamisesta ja elämisestä yhteiskunnassa on tullut saman kokonaisuuden osia, ja siksi yhteiskunnallinen tuottavuus (yleinen ja tehtaan ulkopuolinen) on yrityksen haltuunottama. Se, onko suurempi se arvon määrä, joka tulee "yritykselle ilman tehtaita" ulkoistetuilta tehtailta, vai se, joka tulee suoraan ja ilman välityksiä yhteiskunnallisesta tuottavuudesta, on nykyisin merkityksetön ja epäkiinnostava asia.

On kuitenkin totta, että tiettyjen instituutioiden eloonjääminen (vanhantyyppinen kapitalismi ja sosialistinen ay-liike, puhumattakaan muista korporaatioista) on riippuvainen vastauksesta tähän kysymykseen, mutta se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että vastauksen sisältö ei kiinnosta niitä miljoonia työläisiä, jotka työskentelevät yötä päivää toimistoissa tai pientehtaissa, kellareissa tai olohuoneissaan, immateriaalisia palveluja keskittävissä konehalleissa tai suurtehtaiden raunioissa, yliopistoissa tai yksityisissä laboratorioissa.

Työn yhteiskunnallinen tuottavuus muodostuu eräänlaisessa metropolitaanisessa mehiläispesässä, jossa vanhat tuotantopaikat ja uudet toiminnot ilman paikkaa asettuvat vastakkain tai sekoittuvat keskenään. Työvoiman äärimmäistä liikkuvuutta vastaa nykyisin tuotannollisten paikkojen samantasoinen liikkuvuus. Funktionaalisuus on päättynyt ja samantekevän urbaanin näyttämön välityksellä muodostuu mittaamattoman ylijäämäinen tuottavuus, joka luo solmukohtia ja samalla edustaa itseään hirviömäisesti: ei merimiessolmuja, vaan Gordionin solmuja, joita yksikään miekka ei voi avata... mehiläispesiä, poikittaisuutta, äärimmäisen korkeaa tuottavuutta...

Mitä tarkoittaa yhteiskunnallisen arvon haltuunottaminen?

Liikkuminen näiden mehiläispesien sisällä aiheuttaa päänsärkyä. Meidän pitäisi suunnistaa niissä valtavissa muutoksissa, joissa "yritys ilman tehtaita" ja "voitto ilman työtä" näyttävät mahdollisilta. Me tiedämme silti, ei tieteellisen järkemme, vaan maalaisjärjen vuoksi, että ei ole olemassa arvoa ilman työtä, eikä lisäarvoa ilman työn riistoa, ja siksi kysymme: mitä tarkoittaa yhteiskunnallisen arvon haltuunottaminen? Missä sijaitsee se riisto, joka kulkee yhteiskunnan läpi ja antaa merkitystä arvon haltuunotolle mehiläispesässä tai paremmin sanottuna niissä postmodernin tuottavan mehiläispesän osissa, joissa ei ole enää tehtaita? Yhteiskunnallista arvoa? Missä yhteiskunnan sektorissa, missä sen paikassa tai funktiossa ja millä ehdoilla (jos emme huomioi tehdasta) yritys kykenee ottamaan haltuun arvoa?

On mielenkiintoista huomioida, että käytännössä teollinen taloustiede tutkii näitä samoja kysymyksiä. Perusteemana on yrityksen "yhteiskunnallisen pääoman" arvon mittaaminen. Tätä yrityksen yhteiskunnallista pääomaa rakentaa varsinainen yhteiskunnallinen pääoma (eli tuotannolliset ja yhteiskunnalliset suhteet) ja älyllinen pääoma (eli osaamisen, vapaan tieteen, tutkimuksien, patenttien, yhteisöllisen yhdessäolon ja luovan liikkuvuuden kokonaisuus). Paremmin sanottuna: nämä elävät yrityksessä sellaisena arvon haltuunottamisen mahdollisuutena, jota tuottavat yhteiskunnassa sekä yhteiskunnallinen äly että yhteiskunnallinen yhteistyö.

"Yritys ilman tehtaita" asettaa vartensa yhteiskunnallisen tuottavuuden voimalle kuten tuulimylly asettaa vartensa tuulta vasten... Yritys ilman tehtaita ei tuota yhtään mitään, se kerää tuotannon tuloksia, joita on synnytetty muualla. Se hyödyntää sitä energiaa, joka tulee yhteiskunnasta, eli sen ulkopuolelta. Kapitalistit käsittävät riistetyt työläiset tuulimyllyinä: arvo tulee silti työläisiltä, eikä kapitalisteilta. Yhteiskunnallinen tuotanto on todellista rikkauden virtausta. Jos seuraamme sen virtausta metropolitaanisessa mehiläispesässä, josta meidän kriittinen tulkintamme yrittäjien suorittamasta yhteiskunnallisen arvon haltuunotosta on lähtenyt liikkeelle, näemme kasaantuvan erilaisia tapoja saada arvoa riistämällä työläisiä ja - samanaikaisesti - näemme syntyvän uusia riiston muotoja: eräänlainen uusi alkuperäinen kasauma it-teknologioissa ja niiden hyveiden soveltamisessa työelämään.

Yritys, tai paremminkin, yrityksien kokonaisuus, levittää näin komentonsa niiden moninaisten toimintojen ylle, jotka tuottavat arvoa uudessa it-kasaumassa. Ihmisiä, jotka riistävät itse itseään ajatellen (oikeutetusti) luovansa. Ihmisiä, jotka yhdistävät työläisiä ja toimintoja ajatellen (oikeutetusti) vapautuvansa tuottamalla yhteisöä. Ihmisiä, jotka löytävät elämänsä ajassa ja jokaisessa yhteiskunnallisen kommunikaationsa hetkessä uusia tuottavia voimia... ja tuhansia muita kokemuksia! Kääntäen todellisuutta, yrittäjät kutsuvat tätä kaikkea inhimilliseksi pääomaksi tai kommunikatiiviseksi pääomaksi! Kyseessä on silti inhimillinen työ ja kommunikatiivinen työ. Työ, eikä pääoma. Yritys ottaa tämän kaiken vasta jälkeenpäin, puristamalla sen omaan logiikkaansa. Se alistaa työn riistoksi ja kutsuu sitä pääomaksi. Poliittinen ja juridinen komento muuttuvat eksklusiiviksi. Se korvaa yhteiskunnallisen todellisuuden, konfliktit ja tuotantovoiman, jotka pulppuavat siitä.

Missä on mitta?

Se, että kyseessä on riisto, on kai ilmiselvää. Ei ole olemassa lisäarvon tuottamista, joka ei tarkoittaisi hyötymistä työläisestä enemmän kuin hänelle maksetaan palkkaa. Mutta jos älytyö, ja yleensä immateriaalinen ja yhteiskunnallinen työ, on alistettu tälle säännölle - ja tämä on varmaa - ei tässä siinä kuitenkaan vallitse enää vanha kapitalistinen sääntö, joka oikeuttaa riistoa tai joka edes antaa sille jonkinasteisen järjellisen selityksen sanomalla: "kapitalisti tarjoaa tuotantovälineet, joilla tehdään töitä, ja se organisoi yhteistyön". Tätä kaikkea ei ole enää olemassa (ja siksi päättyy kapitalismin säälittävä valheellisuus ja riiston ylpeä selitys): yhteiskunnallisen, älyllisen (immateriaalisen) työvoiman riisto on puhtaasti ja yksinkertaisesti mielivaltaa. Pääoma ei riskeeraa mitään, se ei sijoita ennakkoon yhtään mitään. Se varastaa, eikä muuta. Se järjestää, yhdistettyjen tai yksittäisten yritysrakenteidensa kautta, haltuunottovälineitä, ryöstöjä ja merirosvoutta, ja tietysti yhä enemmän orjuutta ja sotaa... Riistolle ei löydy enää selitystä.

Uudet proletaarit, joita heitetään tuottavan mehiläispesän paikasta toiseen, mikäli heitä ei marginalisoida tai tyhmennetä sen reunamilla, tietävät tämän ja osoittavat sen rakentamalla käyttäytymismallien kehämäisyydessä, kerta toisensa jälkeen, vastarinnan aaltoja, jotka eivät voi olla rakentamatta tapahtumaa. Vielä mielenkiintoisempaa on huomata, että tämän postmodernin työtilanteen järjettömyys, omistuksen epävarmuus ja riiston hauras ilkeys, kuuluvat jo nyt pääoman ja sen toimijoiden, eli yrittäjien, tajuntaan. He eivät enää tiedä mitä he ansaitsevat, eivätkä miksi he sen ansaitsevat. Heillä ei ole enää käytössä mitattavuuden kriteerejä... vaikkakin he sellaisia etsivät.

Tässäkin törmäämme valtaviin ja merkityksettömiin bibliografioihin... Todellisuudessa kaikki älyllisen (immateriaalisen) ja kommunikatiivisen pääoman suuruuden arvioinnin järjestelmät päätyvät kommunikaatiostrategioiden määritelmään. Tämä tarkoittaa, että retoriikka ja sofistiikka ovat korvanneet matematiikan ja tilastotieteen (samalla nämä eläimelliset tekniikat, jotka kuuluivat perinteiselle materiaaliselle kapitalismille ja tehdasyrittäjyydelle, näyttäytyvät nyt silmissämme vanhoina ja kunnioitettavina hyveinä). Käytännössä uuden riiston, tai paremmin sanottuna, metropolitaanisessa mehiläispesässä uuden työn laadun riiston, ainoa ehto on kaikkea muuta kuin taloudellinen. Sen ehto on poliittinen valta, sen omistaminen ja riiston juridinen sinetti.

Immateriaaliset kapitalistit sanovat: älyllisen pääoman hallinta on vaikeampaa kuin paljain käsin kalastaminen... Oikein, he tiedostavat vaikeudet: he eivät kuitenkaan lisää että heillä, immateriaalisen kapitalisteilla, ei koskaan ole paljaita käsiä - heidän kätensä on varustettu ideologisella vallalla, rahallisella vallalla ja, jos on tarve, valtion tukahduttamiskoneiston vallalla. Nykyisessä immateriaalisessa yhteiskunnassa ei ole olemassa tuotantoarvon objektiivista mittaa. Mittaamisen uusi standardi ei voi olla muuta kuin vallan uusi standardi.

Illuusio ja väkivalta kietoutuvat tässä toisiinsa traagisella tavalla ja asettuvat vastarintaa vastaan. Mitasta tulee kontrollin mitta. Se mittaa kapitalistista kykyä kehittää tuotantoa ilman objektiivisia mitan kriteerejä ja sellaisissa voimasuhteissa, joita sen on hallittava. Taloustieteelliset koulut ovat muuttumassa poliisikouluiksi. Paluuta alkuun, aikaan jolloin - kuten Foucault muistuttaa - talouspolitiikan koulut olivat poliisikouluja.

Kouluttaa, tuottaa subjektiivisuutta

Palataan siihen, miten yritys haltuunottaa yhteiskunnallista arvoa, huomioimalla kuitenkin, että tämän arvon suuruuden määrittäminen on käytännössä riippuvainen poliittisesta vallasta. Missä sijaitsee arvo, jota yritys voi ottaa haltuunsa? Se on kaikkialla. Marxin kuvaamassa kapitalismissa lisäarvo synnytetään tehdastyöläisten riiston kautta, järjestetään yhteiskunnallisen työnjaon välityksellä ja sen seurauksena muodostuvan funktioiden ja kansakuntien hierarkian kautta. Arvon virtaaminen sijoittui kiinteisiin tiloihin. Nyt arvo virtaa kaikkialla, poikittain yhteiskunnassa, jääden kuitenkin lepäämään jonnekin, synnyttäen kasaumia, joista arvo otetaan uudestaan käyttöön ja uudistetaan teknologisilla ja yhteiskunnallisilla kielillä.

Kun tuotanto (ja riisto) kulkevat kielellisen välityksen läpi ja levittäytyvät kaikkialle yhteiskuntaan, tapahtuu talouspoliittisen tieteen kannalta poikkeuksellisia asioita: arvon rakentuminen (riiston kautta) paljastuu subjektin sielun ja älyn läpikulkemisena. Tämä väittämä korostaa erästä seikkaa, jota on vaikeaa hyväksyä: silti... Palataan siihen, miten yhteiskunnallisen työn riistäminen määräytyy ja miten yritys haltuunottaa yhteiskunnallisen tuotannon arvoa. Olemme sanoneet, että se tapahtuu älyn ja älyllisyyksien yhteiskunnallisen yhteistyön kautta, eli sen älyn kautta, joka pannaan toimimaan tieteellisenä tutkimuksena, elämäntyylien rakentamisena, kielen muutoksena ja asioiden sekä mielleyhtymien uusien merkityksien määrittämisenä... Arvon tuottaminen syntyy subjektin työstä, hänen aivoistaan ja hänen intohimoistaan, hänen singulaarisuudestaan sekä yhteistyön piiristä, johon hänet on sijoitettu.

Tämä tarkoittaa, että voidakseen tuottaa on pakko ennen kaikkea tuottaa subjektiivisuutta. Subjektiivisuus tuottaa pääoman ja yrityksen. Mikäli halutaan hallita älyllistä pääomaa, sitä on joko tuotettava itse tai kerättävä, ostettava tai haltuunotetttava toisilta. Näin koulutus rynnistää talouspolitiikan kentälle muodostaen siirtymässä postmodernin immateriaalisen tuotannon hegemonian aikakaudelle tämän strategisen keskipisteen. Koulutuksen kautta materiaaliset hyödykkeet ja älyllisen työn kasaumat, joita yhteiskunnassamme ovat rakentaneet meitä edeltäneet sukupolvet, on muutettu nestemäisiksi ja yksilöllisiksi sekä luovutettu kapitalistiselle riistolle.

Kapitalisti pyytää, että poliittinen valta tarjoaisi hänelle koulutettua työvoimaa. Se vaatii sitä ja haluaa, että tämä työvoima annetaan hänelle ilmaiseksi. Se vaatii, että tälle työvoimalle annetaan mahdollisuus kouluttautua ilmaiseksi, jotta se voisi olla nopeasti riistettävissä. Usein tätä vaatimusta ei voida tyydyttää. Mikä vielä pahempaa pääoman kannalta, tämän julkisen koulutuksen tarjoaman työvoiman piirteisiin kuuluu riistoon sopeutumattomuus. Miten tämä on mahdollista, kysyy pääoma ja moninkertaistaa yrityksien johtamia suoran koulutuksen muotoja eli kontrolloi koulutusta. Tarvitaan kahden ehdon täyttymistä, jotta koulutus saadaan vastaamaan yhteiskunnallisen yrityksen vaatimuksia: toisaalta yksilöllistä harjoittelua, joka on joustavaa ja suuntautuu välineelliseen tieteeseen, ja toisaalta halukkuutta hyväksyä komentoa ja vapauden illuusiota riistossa. New age -koulutus on funktionaalista ja alistettua, kun se tuottaa kontrolliin valmista subjektiivisuutta. Massojen kuri päättyy tehtaan kanssa: yritys ilman tehtaita kontrolloi singulaarisuutta.

Onko vielä olemassa tuottavia "paikkoja"?

Tietysti niitä on vielä olemassa. Metropolitaaninen mehiläispesä on paikkojen ja ei-paikkojen kokonaisuus, siis myös paikat kuuluvat siihen. Vanhoja tehtaita, jotka ovat ylläpitäneet yhteiskunnallista merkitystään rakennemuutoksien kautta; vanhan talouden tuotannollisia siirtymiä, jotka hienostuneina ylläpitävät merkittäviä tuotantosegmenttejä. Mutta myös uusia paikkoja, kuten palveluihin erikoistuneita verkostoja, joiden kautta suhdetalous ja yhteistyö kristallisoivat tiloja, ja lopuksi tiedon tehtaita, kouluja ja kouluttamisen instituutioita. Näiden paikkojen kohdalla, ja erityisesti koulutuksen tehtaan kohdalla, pätevät eräät käsitykset.

Ensinnäkään meidän ei pidä kaivata alueellisesti määriteltyä toimintaa, joka olisi paikannettua juuri tiettyyn määräytyneisyyteen, kuten fordismin aikana tapahtui tehtaan porteilla tai koulun edustalla (taistelumuotoja, jotka olivat tyypillisiä 1960- ja 1970-luvun syklille), vaikka tietysti näissä paikoissa on edelleen mahdollista avata taisteluja. Toiseksi objektiivinen kysymys (onko vielä tuottavia paikkoja?) ei vajoa ideologisuuteen, kun sanomme, kuten olemme sanoneet, että on mahdollista avata taisteluja määritetyissä paikoissa. Tämä on ainoa mahdollinen tieteellinen vastaus. Mikäli metropolitaaninen mehiläispesä on paikkojen ja ei-paikkojen kokonaisuus, tärkeintä on ymmärtää tämä suhde vanhan ja uuden, tehdaspaikan ja metropolitaanisen proletariaatin katoamisen paikan suhteena.

Epävarmistamisen analyysi, kuten opiskelijan tai tutkijan aseman analyysi, vie meidät välittömästi väittämään, että metropolitaaninen paikka on olemassa, mikäli vapaa taisteleva subjektiivisuus on sen määritellyt. Tilassa ilman mittaa ("yrityksen ilman tehtaita" tila on vailla mittaa) kapitalistinen mitta on ainoastaan vallan yksipuolinen määre. Kuitenkin myös uusi proletariaatti voi määritellä yksipuolisesti antagonistisen subjektiviteetin tuottamispaikan. Tämä toteutuu, kun vieraantuminen ja riisto palautetaan immateriaaliseen työhön, sen kärsimykseen ja voimaan, sen kurjuuteen ja rakkauteen. Kouluttautumisien paikoissa, jos kouluttautumisena ymmärretään jatkuva kouluttautuminen, kouluissa ja yliopistoissa, toistuu eräänlainen tuottava teollinen harjoittelu, joka saa muotonsa tutkimusprosesseissa.

Kouluttautumisessa paikan ja tilan tuotannollinen määrittyminen korostuvat. (Utooppinen näkemys: jonakin päivänä lähiaikoina, kouluttautuminen ja tuotanto tulevat samaksi asiaksi.) Tuotannollisen paikan määrittyminen postmodernilla horisontilla tarkoittaa pääoman osalta komennon paikan määrittämistä. Työläisten osalta, epävarmistettujen työläisten osalta, se tarkoittaa sellaisen paikan määrittämistä, jossa olisi mahdollista kerätä yhteen vapautta, tuottavuutta, keksimistä ja iloa. Työstämällä kouluttautumista, pääoma haluaa määritellä riiston rakennetta. Yhteiskunnallisen tuotannon kapitalistisen haltuunoton ehdot ja prosessit asettuvat priorisoivasti koulutuksen fyysisiin paikkoihin. Yhteiskunnallisen työn kasautumista koskevat päätökset määritellään koulutuksen paikoissa. Yritys ilman tehdasta ja sen riistämisen tahto korostuvat, kun ne dominoivat ja määrittelevät koulutusta.

Mehiläispesä ja vastarinta

Vastarinnan ja antagonismin tuottavat paikat ovat siis välimaastoja vanhojen ja uusien tuottavien paikkojen välillä. Välimaasto voidaan käsittää synkronisesti. Se sijaitsee tuotannon ja yhteiskunnan välissä. Se on alue, johon viitataan käsitteessä "yritys ilman tehtaita". Alue, joka on ilman. Tämä "oleminen ilman" nostaa esille taas kerran monia inhimillisiä työläistarinoita, joita on singularisoitu äärimmilleen. Työläiselämän tarinoita, jotka muodostuvat sarjasta työ-taistelu-irtisanominen-kurjuus-epätoivo. Sitten kunnian ja katastrofin tarinoita, joiden keskipisteessä on tutkijoita ja työn organisoijia, ihmisiä - myös johtajia - jotka toimivat tehtaissa, joita nyt on kuopattu... silti älyllisyyteen ja vastarintaan kykeneviä ihmisiä: petettyjen sukupolvien ja hylättyjen alueiden tarinoita.

Välimaastoa voidaan käsittää myös historiallisesti, eli diakronisesti. Silloin siitä tulee elinikäisen kouluttautumisen tila, epävarmistettujen ihmisten jatkuvaa pakottamista teknologiseen ja disiplinaariseen kouluttautumiseen. Välimaasto on lopuksi myös se tila, jossa vallitsee ontologinen ristiriita pääoman kontrollivaatimuksien ja työn voiman enimmäisilmaisemisen tarpeen välillä... Katsokaa, mitä tapahtuu yliopistoissa: toisaalta äärimmäistä artikuloitua ja hierarkkista kurinalaistamista, jota opiskelijat sisällyttävät brutaalilla tavalla. Toisaalta tiedon ylitsepursuamista, joka ylittää kontrollin rajoja, joita yritetään asettaa sen tielle. Mehiläispesää määrittelevät välimaastot, joissa toteutuvat kaikki mahdolliset ajalliset, rakenteelliset ja ontologiset ristiriidat, joista taistelut avautuvat.

Paremmin sanottuna vastarinta tulee ensin. Vastarinta tulee tuohtumisesta eli kapinasta, joka syntyy ylimääräisestä tiedosta, tai hulluudesta, joka syntyy täydellisestä kärsimyksestä, tappiosta ja sellaisen mielikuvituksen tuottamisesta, joka ei osaa enää pidätellä vapautumisen halua. Olemme siis siellä, missä määräytyy alkeellisen fenomenologian kautta postmodernin todellinen uusi ontologinen kudos: tuottava olento, jolla on mehiläispesän muoto. Käänteisesti; suuri juusto, jossa on reikiä. Tämä on välimaasto: vallankumouksellinen subjektiivinen siirtymä, joka haluaa sitä omaan yksinkertaiseen operatiiviseen mielikuvitukseensa. Vastarinta sijaitsee mehiläispesässä, paikkojen välisissä välimaastoissa, ei-paikan ja minkä tahansa yhdistymisen välillä.

General intellectin poliittinen keho

Yhdistäminen on subjektiivinen operaatio, mutta se ei ole silti supistava tai yksipuolinen operaatio. Älyllisen työn liha - toimintojen laajentuminen, jonka kautta työ muuttuu hyödykkeiksi, palveluiksi, tuotantosuhteiksi ja kommunikaatioksi - sisältää, kuten olemme nähneet, vastarinnan. General intellect, jota Marx piti kapitalistisen kehityksen viimeisenä merkkinä (koska loppujen lopuksi älyllinen työvoima olisi korvannut materiaalisen työvoiman), on nyt kapitalistisen kehityksen uuden vaiheen perusedellytys. Älyllisen työn lihasta, "välimaastoista", moniulotteisesta mehiläispesästä, jossa monet rakentamisen ja oppimisen taidot ovat vierekkäin, siis tästä elävästä lihasta, joka on kouluttautumista, sen vahvistumista sieluissa ja sen tiivistymistä keksinnöiksi ja mielikuvitukseksi, siis tästä toivon ja epätoivon, työn ja työttömyyden, kekseliäisyyden ja köyhyyden sekä poissulkemisen vaihtelusta ja vuorottelusta, on muodostettava poliittinen keho.

Moninainen keho, jonka läpi kulkevat halut ja intohimot - joka kykenee tarpeen tullen harjoittamaan voimaa ja vastavaltaa - kone joka ilmaisee haluja eikä tarpeiden sovittelua... Moninaisuuden keho, joka sisällyttää ja ilmaisee tämän kaiken, on yhteinen singulaarisuuksien ja halujen yliannostus. Yhteinen moninaisuus, jonka sisällä vaikuttavat singulaarisuudet, kuten yhteisen meren aallot, jotka valmistautuvat muutoksen myrskyyn.

Tietysti on liian aikaista puhua myrskystä ja poliittisesta kehosta, singulaarisuuksista, jotka tulevat vajoamaan tapahtumaan, mutta silti voimme jo nyt sanoa, että tapahtuma tulee varmasti ja se tulee viemään päätökseen ne kapitalistisen vallankumouksen elementit, joita olemme tässä kuvanneet. Tapahtuma tulee viemään ne päätökseen kääntämällä ne. Yrityksiä ilman tehtaita vastaan se tulee asettamaan epävarmistetun proletariaatin, jolla on suurempi tuottava voima kuin kaikilla tehtailla yhteensä, koska tämä proletariaatti on yhdistynyt ilman että kapitalisti sen pakottaisi siihen. Kapitalistiselle yhteiskunnallisen arvon haltuunotolle se tulee vastaamaan: "minä olen yhteiskunnallisen tuotannon arvo, minä olen työn keksintöjen ja yhdistymisten kokonaisuus, minä olen haltuunotettu arvo". Tämä keho tulee kieltämään mitan funktiot. General intellect tarvitsee ainoastaan tuotannon ja vapauden mittaamattomuutta ja tunnistaa ainoastaan sen.

Subjektiivisuuden muodostaminen ja tuottaminen ovat tärkein poliittinen ja antropologinen siirtymä moninaisuudelle. Toverit, jos me emme ymmärrä tätä, meillä ei ole mitään keskusteltavaa. Uuden proletariaatin kärsivästä lihasta me voimme muodostaa yhden yhteisen kehon. Vallankumouksesta tulee "Bildungroman" tai paremmin, kuten Foucault halusi, subjektin rakentamisen historia. Subjektiivisuuden tuottaminen tarkoittaa myös yhteentörmäyksien paikkojen tuottamista, eli ristiriidan ja taistelun paikkojen rakentamista, ja subjektiivisen yhdistymisen ryhmiä, jotka juoksevat pääoman kontrollin ja hierarkian linjojen sisällä ja niitä vastaan. Prosesseja ja siirtymiä. On aina olemassa välimaastoja. Niissä liha muuttuu kehoksi ja moninaisuus monipuoliseksi luovuudeksi ja aktiviteetiksi. Sosiologinen analyysi, jonka kohteena on siirtymä modernista postmoderniin, fordismista postfordismiin, päätyy tähän välimaastoon - se ylistää subjektiivisuutta, sen esilletuomisen prosessia ja sen menestymisen mekanismia.

Toni Negri, Posse, Manifestolibri, lokakuu 2001, Rooma