2004-01-29

Moninaisuus ja metropoli

Toni Negri

Kääntänyt: Markus Termonen

Työvoiman eri osat elävat ja tuottavat metropolissa välittömästi moninaisuutena. Juuri tämä ryhmien sekä subjektiivisuuksien paljous on se mikä muokkaa metropolin tilojen antagonistista muotoa. Onko siten oikein sanoa, että metropoli on moninaisuudelle sama mitä tehtaalla oli tapana olla työväenluokalle, kysyy Toni Negri. Entä miten voimme ymmärtää, kuinka metropolin yhteiskunnallisesti hajaantuneet työläiset taistelevat?

1. Lakon "yleistäminen"

Italian kevään ja kesän 2002 kamppailujen tapauksessa on mielenkiintoista panna merkille, kuinka epävarmoissa työsuhteissa olevien ja yhteiskunnallisesti hajaantuneiden työläisten, miesten ja naisten, liikkeen lakon "yleistäminen" näytti tulevan harmittomasti ja hyödyttömästi alistetuksi työläisten "yleislakon" alapuolelle. Tämän kokemuksen jälkeen monet kamppailuun osallistuneet toverit alkoivat tajuta, että siinä missä työläisten lakko oli työnantajan kannalta "vahingollinen", yhteiskunnallinen lakko meni ohi ilman huomiota, läpi globaalin työpäivän laskosten. Se ei vahingoittanut pomoja eikä auttanut liikkuvia ja joustavia työläisiä. Tämä oivallus nosti sarjan kysymyksiä: miten voimme ymmärtää, kuinka yhteiskunnallisesti hajaantunut työläinen taistelee; kuinka hän voi metropolin tilassa konkreettisesti kumota alistamisensa tuotantoon sekä hyväksikäytön väkivallan? Kuinka metropoli esittää itsensä moninaisuudelle, ja onko oikein sanoa, että metropoli on moninaisuudelle se mitä tehtaalla oli tapana olla työväenluokalle?

Itse asiassa tämä hypoteesi esittää meille ongelman, jota eivät nosta ainoastaan ilmeiset erot yhteiskunnallisten kamppailujen ja työläisten kamppailujen välillä niiden välittömän tehokkuuden kannalta. Se nostaa myös olennaisemman ja yleisemmän kysymyksen: jos metropoli on valorisaation ja hyväksikäytön kapitalistisen suhteen läpäisemä, kuinka voimme saada käsityksen metropolitaanisen moninaisuuden antagonismista sen sisällä? 1960- ja 1970-luvuilla, kun nämä ongelmat nousivat esiin suhteessa työväenluokan taisteluihin ja muutoksiin metropolitaanisessa elämässä, niihin annettiin usein hyvin tehokkaita vastauksia. Tulemme kertaamaan niitä myöhemmin. Toistaiseksi haluamme ainoastaan alleviivata, kuinka nämä vastaukset liittyivät ulkonaiseen suhteeseen teollisen työväenluokan ja muiden palkka- ja/tai älytyön metropolitaanisten kerrosten välillä. Tänään ongelma asetetaan eri tavalla, koska työvoiman eri osat näyttävät olevan metropolitaanisessa hybridissä sisäisenä suhteena ja välittömästi moninaisuutena: singulaarisuuksien kokonaisuutena, sellaisten ryhmien ja subjektiivisuuksien paljoutena, jotka muovaavat metropolitaanisten tilojen (antagonistista) muotoa.

2. Teoreettisia ennakointeja

Metropolin teoreetikoiden (arkkitehtien ja urbaanikkojen) joukossa Koolhaas oli ensimmäinen, joka tarjosi meille, 1970-luvun lopulla ja hourailevaan tapaan, uuden kuvan metropolista. Viittaamme selvästikin teokseen Delirious New York. Mikä oli tämän kirjan keskeinen teesi?

Koolhaas piirsi kuvan metropolista, joka - ei enemmän tai vähemmän yhtenäisen kehittyneen suunnittelun vuoksi vaan siitä huolimatta - eli kulttuuristen kerrosten, elämäntapojen ja -muotojen sekä hypoteesien ja tulevaisuuden projektien paljouden dynamiikkojen, konfliktien ja voimakkaiden rinnakkainasettamisten läpi. Kaupungin ymmärtämiseksi tätä monimutkaisuutta ja voimien mikrofysiikkaa oli katsottava sisältä käsin. Erityisesti New York oli esimerkki urbaanin suunnittelun erilaisten muotojen poikkeuksellisesta historiallisesta, poliittisesta, teknologisesta ja taiteellisesta kasautumisesta. Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, sillä oli myös tunnistettava, että metropoli oli vahvempi kuin urbaani keskus. Spekulatiiviset intressit ja kansalaisten vastarinnat löivät ja pyyhkivät pois sekä vallan määräykset että opposition utopiat. Metropoli hämmensi ja sekoitti urbaanin diskurssin käsitteet: alkaen tietystä urbaanista intensiteetistä metropoli konstituoi uusia kategorioita, se oli kasvava kone. Toimenpide meni itsensä tuolle puolen. Se mitä tarvittiin oli metropolin - tässä tapauksessa New Yorkin - sellaisen mikrofyysisen analyysin tarjoaminen, joka voisi selittää sekä tuhannet aktiiviset singulaarisuudet että moninaisuuden voiman kohtaamat tukahduttamisen ja saartamisen muodot. Siten Koolhaasin arkkitehtuuri kasvoi keskeltä suuria suunnitelmia, joita toteutettiin, muunneltiin ja sekoitettiin toisten arkkitehtuurin muotojen kanssa... Koolhaasin arkkitehtuuri kertoo suuren tarinan, läntisten kaupunkin tuhon ja niiden hybridillä metropolilla korvaamisen tarinan. Se, että Koolhaasille arkkitehtuurin kehitys luokitellaan rakentamistyön erilaisten organisointitekniikoiden funktionaalisuuden mukaan, ei ole relevanttia, vaikkakin hyödyllistä ymmärtää. Se mikä on tässä kiinnostavaa, on täysin päinvastainen asia: huolimatta tuotannon toimijoiden teollisesta korporatisoinnista, havaitsemme tässä, kuinka pitkälle metropoli organisoi itseään jatkuvissa, joskin vääristyneissä kerroksissa, yhteensopivasti hyvinvointiparadigman kanssa mutta kuitenkin hybridisti. Metropoli on yhteinen maailma, jokaisen tuote - ei yleistä tahtoa mutta yhteistä sattumanvaraisuutta.

Siten metropoli tahtoo olla imperiaalinen. Koolhaas on heikon postmodernismin edelläkävijä. Ammentaen metropolin genealogiasta hän ennakoi operaatiota, josta tulee elintärkeä kypsässä postmodernismissa: globaalin ulottuvuuden tunnistaminen tuottavampana ja runsaampana taloudellisesta näkökulmasta sekä suhteessa elämäntapoihin.

Tämä kriittinen työpanos ei ole yksinäinen eikä neutraali. Sen sijaan se tuottaa erilaisen kritiikin; se luovuttaa sen todelliseen liikkeeseen. Esimerkiksi, kun sisällytämme erottavat ja antagonistiset elementit kaupungin tietoon ja teemme niistä metropolitaanisen rakentamisen moottorin, me myös kokoonpanemme toisia elämisen ja taistelemisen kenttiä - yhteisiä sellaisia. Toinen esimerkki koskee metropolia ja kollektivisointia. Varmastikin tämä vanha sosialistinen sana on nyt vanhentunut ja ylitetty uusien sukupolvien tietoisuudessa. Mutta tämä ei ole ongelma. Kyseessä ei ole kollektivisoinnin projekti, vaan yhteisen tunnistamisen ja järjestämisen projekti. Yhteinen, joka on tehty elämäntapojen suuresta rikkaudesta, kommunikaation sekä uusintamisen kollektiivisista menetelmistä ja ennen kaikkea elämän yhteisen ilmaisun pursuamisesta metropolitaanisissa tiloissa. Nautimme metropolitaanisen elämän toisesta sukupolvesta, yhteistyön luojasta, joka pursuaa immateriaalisia, suhteita rakentavia, lingvistisiä arvoja: se on tuottava sukupolvi. Tässä on singulaarisen ja kollektiivisen moninaisuuden metropoli.

Monet postmodernistit hylkäävät mahdollisuuden pitää moninaisuuden metropolia kollektiivisena ja singulaarisena tilana, massiivisesti yhteisenä ja subjektiivisesti taipuisana ja aina uudestaan keksittävänä. Nämä hylkäämiset tekevät analyytikosta vallan ilveilijän tai liehakoitsijan. Itse asiassa näin olemme rekuperoineet ulkonaisten talouksien, immateriaalisten dynamiikkojen, kamppailusyklien ideat ja kaiken sen mistä moninaisuus pannaan kokoon.

New York on postmoderni siinä määrin kuin se on osallistunut modernin kaikkiin vaiheisiin ja on, niin sanotusti, kuluttanut ne kritiikissä ja jonkin toisen ennalta hahmottamisessa: lopputulos on hybridi, metropolitaaninen hybridi kamppailujen tilallisena ja ajallisena hahmona, vallan mikrofysiikan suunnitelmana.

3. Metropoli ja globaali tila

Ennen ja enemmän kuin kukaan toinen, Saskia Sassen on opettanut meitä näkemään metropolin, kaikki metropolit, ei ainoastaan - kuten Koolhaas - hybridinä ja sisäisesti antagonistisena kokonaisuutena, vaan myös hahmona, joka vastaa kapitalismin yleistä rakennetta imperiaalisessa vaiheessa. Metropoli ilmaisee ja yksilöi globaalien hierarkioiden lujittamisen, selvimmissä pisteissään, komennon muotojen ja harjoittamisen yhdistelmässä. Luokkaeroja ja työnjaon yleistä suunnittelua ei enää tehdä valtioiden välillä, vaan pikemminkin metropolin keskustan ja periferian välillä. Sassen havainnoi pilvenpiirtäjiä laatiakseen heltymättömiä opetuksia. Se joka komentaa on huipulla, se joka tottelee on alhaalla; korkeimpana olevien eristyksessä sijaitsee yhteys maailmaan, siinä missä alimpana olevien kommunikaatiosta löydetään liikkuvia pisteitä, elämäntapoja ja metropolitaanisen uudelleenkokoamisen uudistettuja funktioita. Siten meidän on kuljettava metropolin mahdollisten tilojen poikki, jos haluamme solmia yhteen kamppailun langat, keksiä yhteyden kanavat ja muodot sekä tavat, joilla subjektit elävät yhdessä. Sassen esittää pilvenpiirtäjien tarkastelemista imperiaalisen yhdistämisen rakenteena. Samalla hän vihjaa ovelasti provokatiivisesta ehdotuksesta kuvitella pilvenpiirtäjä yläpuolena ja alapuolena pikemminkin kuin kokonaisuutena. Yläpuolen ja alapuolen välillä kulkee komennon sekä hyväksikäytön suhde ja siten kapinan mahdollisuus.

Sassenin teemat resonoivat vahvasti Euroopassa 1990-luvulla, kun eräät antagonistiset voimat alkoivat, vaikeuksin ja kuitenkin tehokkaasti, nähdä metropolin rakenteen globalisaation ristiriitojen peilinä. Itse asiassa, oli pilvenpiirtäjiä tai ei, globaali järjestys vakiinnutti uudelleen metropolissa yläpuolen ja alapuolen, koskien hyväksikäytön suhdetta, joka kulkee halki urbaanin yhteiskunnan sisäisen horisontin. Sassen näytti hyväksikäytön paikat ja suhteet ja purki moninaisuuden, tuoden sen takaisin materiaalisten aktiviteettien hajaantuneeseen harjoittamiseen. Toisella puolen on komento. Blade Runnerista on tullut science fictionia.

4. Historiallisia ennakointeja

Toiset näkevät pilvenpiirtäjien ja Imperiumin metropolit kamppailun paikkoina, jotka voivat paljastaa yhteisiä aspekteja ja ennen kaikkea toimia vastarinnan ja kumouksellisuuden organisaatioiden ja menettelytapojen ruumiillistumina. Tässä suhteessa tulee välittömästi mieleen eräs esimerkki: talven 1995-1996 pariisilaiset kamppailut. Nämä kamppailut on syytä muistaa, koska silloin julkisen liikenteen yksityistämissuunnitelmia eivät hylänneet ainoastaan ammattiliitot, vaan myös metropolitaanisen väestön yhdistyneet kamppailut. Nämä kamppailut eivät olisi kuitenkaan koskaan voineet saavuttaa suurta intensiteettiään ja tärkeyttään olematta levinneitä ja jollain tavoin paperittomien, asunnottomien, työttömien jne. ennalta hahmottelemia. Toisin sanoen korkeimmalla tasollaan metropolitaaninen monimutkaisuus avaa paon viivoja urbaanin köyhälistön kokonaisuudelle: siten metropoli, myös imperiaalinen sellainen, herää antagonismiin.

Näitä kehityskulkuja ja antagonismeja ennakoitiin 1970-luvulla: Saksassa, USA:ssa ja Italiassa. Suurta eturintaman siirtymää tehtaasta metropoliin, luokasta moninaisuuteen, kokivat ja organisoivat teoreettisesti ja käytännöllisesti monet etujoukot. "Reclaim the city" oli Italiassa hellittämätön, tärkeä ja voimakas iskusana. Samanlaisia sanoja kulki saksalaisen Bürger-initiativenin sekä useimpien eurooppalaisten metropolien talonvaltaajien kokemusten poikki. Tehdastyöläiset tunnistivat itsensä tästä kehityksestä, siinä missä ammattiliittojen ja työväenliikkeen puolueiden johto ei huomioinut sitä. Kieltäytyminen joukkoliikenteen maksuista, talojen massiiviset valtaukset, alueiden haltuunotto vapaa-ajan järjestämiseksi sekä työläisten turvaksi poliiseja ja veroviranomaisia vastaan olivat projekteja, joita toteutettiin suurella huolella. Näitä vyöhykkeitä kutsuttiin silloin "punaisiksi tukikohdiksi", mutta ne olivat pikemminkin kaupunkitiloja julkiselle mielipiteelle kuin tiloja sinänsä. Joskus ne olivat ratkaisevasti ei-paikkoja - ne olivat liikkuvia massamielenosoituksia, jotka kulkivat aukioiden ja alueiden läpi sekä valtasivat niitä. Siten metropolia alkoi rakentaa uudestaan merkillinen liittoutuma: tehdastyöläiset ja metropolitaaninen proletariaatti. Tässä me aloimme nähdä, kuinka voimakas tämä liittouma voisi olla.

Näiden poliittisten kokemusten pohjalta tapahtui myös toinen, suurempi teoreettinen kokeilu. 1970-luvun alussa aloimme havainnoida metropolia, jota valtasivat pilvenpiirtäjät ja globalisaatio, mutta jota myös rakensivat työkäytäntöjen muutokset niiden toteuttamisen radalla. Alberto Magnaghi ja hänen toverinsa julkaisivat mahtavaa aikakauslehteä (Quaderni del Territorio = "Alueiden vihot"), joka osoitti, yhä vakuuttavammin joka numeron myötä, kuinka pääoma läpäisi kaupungin ja muutti jokaisen kadun hyödykkeiden tuottavaksi virraksi. Sitten tehdas ulotettiin kattamaan yhteiskunta: tämä kaikki oli selvää. Mutta tuli myös selväksi, että tämä kaupungin tuottava läpäiseminen muunsi luokkataistelua radikaalilla tavalla.

5. Poliisi ja sota

1990-luvulla metropolia läpäisevien tuotantosuhteiden suuri muutos saavutti määrällisen rajan ja muunsi uuden vaiheen. Imperiumin voimasuhteiden uusi muokkaus aiheuttaa kaikessa monimutkaisuudessaan kaupungin, tai metropolin, kapitalistisen uudelleenkokoamisen. Mike Davis oli ensimmäinen, joka tarjosi tarkoitukseen sopivan kuvan ilmiöistä, jotka luonnehtivat postmodernia metropolia.

Muurien pystyttäminen rajoittamaan vyöhykkeitä, joihin köyhät eivät pääse; niiden gettotilojen määrittäminen, joissa maapallon epätoivoiset voivat kasaantua; järjestystä ylläpitävien kauttakulun ja kontrollin linjojen kurinalaistaminen; syklin mahdollisten keskeyttäjien säilöönottamisen ja vainoamisen ehkäisevä analyysi ja käytäntö: kun nykyään Imperiumia käsittelevässä kirjallisuudessa mainitaan sodan ja globaalin poliisin välinen jatkuvuus, laiminlyömme usein sen toteamisen, että sodan ja poliisitoiminnan jatkuvat ja yhdenmukaiset tekniikat keksittiin metropolissa.

"Nollatoleranssista" on tullut iskusana, tai pikemminkin ehkäisemisen taipumus, joka läpäisee kaikki yhteiskunnalliset kerrostumat samalla kun pysyy lujana niskoittelevia ja poissuljettuja yksilöitä vastaan. Ihonväri ja rotu tai uskonnollinen asustus, tavat tai luokkaerot omaksutaan, vuorotellen, osiksi metropolin sisäisen, tukahduttavan vyöhykkeistämisen määrittämistä.

Metropoli on rakennettu näille taipumuksille. Kuten sanoimme koskien Sassenin työtä, tilalliset ulottuvuudet, talojen ja julkisten tilojen leveydet ja korkeudet, alistetaan täydellisesti kontrollin logiikkaan. Tämä tapahtuu milloin tahansa se on mahdollista. Metropolitaaninen maisema on elektronisten kontrolliverkostojen peittämä sekä television ja helikoptereiden muotoilemien vaaran representaatioiden poikkileikkaama tiloissa, joissa rakentamispääoma määrää voiton liian korkeaksi, jotta se voidaan kääntää suoran kontrollin välineiksi raskaiden urbaanien prosessien kautta. Pian voimme nähdä jokaisessa kaupungissa kerääntyneenä ne automaattisen kontrollin, automaattiohjattujen lentokoneiden ja poliisikloonien välineet, joiden käyttö sodissa on armeijalle normi. Pian aitaukset ja punaiset vyöhykkeet tullaan vakiinnuttamaan kontrollilentokoneiden logiikan mukaisesti: urbaanin suunnittelun on sisällytettävä globaalin ilmakontrollin muodot ja priorisoitava niitä yli tilojen ja yhteiskunnan kehittämisen vapauden. On selvää, että sanomalla näin korostamme sellaisten trendien huonoutta, jotka ovat yhä rajoittuneita ja edustavat vain yhtä metropolitaanisen kehityksen osaa. Kuten sotateoriassa, tässä valtaosapuolen kapasiteetti kehittää väkivaltaa, niin sanottu totaalinen epäsymmetria, synnyttää tarkoitukseen sopivia vastauksia: Davidin haamu Goljatin todellisuutta vastaan. Samalla tavoin kaupungin "nollatoleranssi"-kontrollisuunnittelu tuottaa uusia vastarinnan muotoja. Vastarinnan verkot keskeyttävät metropolitaanista verkostoa jatkuvasti ja joskus kumoavat sitä.

Metropolin kapitalistinen uudelleenkokoaminen rakentaa uudelleenkokoamisen merkkejä moninaisuudessa. On tosiasia, että voidakseen tulla tuotetuksi kontrollin itsensä on tunnistettava, tai jopa rakennettava, kansalaisuuden poikkiyksilöllisiä kaavoja. Kaikki urbaani sosiologia, Chicagon koulukunnasta tähän päivään, tiedostaa, että äärimmäisen individualismin kehyksen sisällä tulkintojen käsitteiden ja kaavojen on omaksuttava poikkiyksilöllisiä ulottuvuuksia, lähes yhteisön ulottuvuuksia. Analyysi on sovellettava näiden elämänmuotojen kehitykseen. Juuri näin moninaisuuden liikkeiden määrätyt paikantamiset ja määrätyt metropolin tilat tullaan löytämään. Asuinpaikan sekä palkan (kulutuksen) tilallisia ja ajallisia määrityksiä käytetään asuinalueiden ääriviivojen muotoilemiseen ja väestöjen käyttäytymisten määrittämiseen. Sota järjestyksen oikeuttamisena ja poliisi järjestyksen välineenä: nämä voimat, jotka oletetaan metropolin perustavaksi funktioksi ja jotka ottavat kansalaisten ja liikkeiden paikan, eivät pääse läpi. Taas, metropolin analyysi viittaa takaisin immateriaalisen työn yhteistyön tuottamaan arvon ylimäärän havaintoon. Metropolin kriisi siirretään paljon tuonnemmaksi.

6. Rakentamassa metropolitaanista lakkoa

Minulle kerrottiin, että kun "24 tunnin lakko" toteutettiin Sevillassa, yöllä, keskiyöstä eteenpäin, kaikilla alueilla muodostui ryhmiä pysäyttämään kaikkia teitä sekä viestittämään kaupungille kamppailun tärkeydestä.

Tätä kesti kokonaisen päivän ajan samalla kun yleinen mobilisaatio metropolitaanisella alueella keskittyi iltapäivällä suuriin mielenosoituksiin. Tässä on hyvä esimerkki yleislakon hallinnasta: metropolitaaninen lakko, jossa yhteiskunnallisen työvoiman eri osaset kohtaavat työpäivän koko 24 tunnin ajan. Tämä mahtava poliittinen liike näyttää kuitenkin riittämättömältä luonnehtimaan "yleistettyä lakkoa". Meidän on mentävä syvemmälle ja analysoitava yksityiskohtaisesti uudelleenkokoamisen jokaista vaihetta ja/tai liikettä, jokaista kamppailun momenttia, joka voi virrata yhteiskunnallisen lakon rakentamiseen. Miksi sanomme tämän? Koska pidämme metropolitaanista lakkoa metropolin moninaisuuden uudelleenkokoamisen erityisenä muotona. Metropolitaaninen lakko ei ole työväenluokan lakon yhteiskunnallistumista: se on uusi vastavallan muoto. Me emme vielä tiedä, kuinka se toimii ajassa ja tilassa. Se mitä tiedämme on, että funktionalistinen sosiologia, yksi niistä jotka panevat yhteen kapitalistisen kontrollin alaisena olevan työvoiman yhteiskunnallisen uudelleenkokoamisen eri osasia, ei muotoile metropolitaanista lakkoa. Metropolitaanisen moninaisuuden eri kerrostumien kohtaamista, ristiriitaa ja yhteenkietoutumista ei voida nähdä minään muuna kuin (kamppailun kautta tapahtuvina) vallan liikkeiden rakentamisina. Kuinka tämä liike tulee kykeneväksi levittämään valtaa? Meille vastaus ei viittaa Talvipalatsiin. Metropolitaaniset kapinat eivät aseta kysymystä pormestarin vaihtamisesta: ne ilmaisevat demokratian uusia muotoja ja muita kaavoja kuin kontrollin kaavoja. Metropolitaaninen kapina on aina kaupungin perustamista.

7. Rakentamassa metropolia uudelleen

Siten "yleistettyyn" lakkoon täytyy sisältyä itsessään "houraileva" metropolin uudelleenrakentamisen projekti. Tämä tuo mukanaan yhteisen löytämisen ja metropolitaanisten läheisyyksien rakentamisen. Meillä on kaksi hahmoa, jotka viittaavat täydellisesti tähän projektiin, ne sijaitsevat yhteisön skaalan äärimmäisillä laidoilla: palomies ja siirtolainen. Palomies edustaa yhteistä turvallisuutena, kaikkien turvautumisen kohdetta vaaran sattuessa, rakentajana lasten yleisessä kuvittelussa; siirtolainen on ihminen, jota tarvitaan värin antamiseksi metropolille kuten myös merkityksen antamiseksi solidaarisuudelle. Palomies on vaara, siirtolainen on toivo. Palomies on epävarmuus; siirtolainen on se mitä on tulossa. Kun ajattelemme metropolia käsitämme sen fyysisenä yhteisönä, joka on rikkautta ja kulttuurisen yhteisön tuottamista. Mikään ei metropolia paremmin viittaa kestävän kehityksen muotoilemiseen, ekologian ja tuotannon synteesiin biopoliittisessa kehyksessä. Tässä vaiheessa, tänään, kannamme sosiaalidemokratian vanhojen, häpeällisten ja kyvyttömien kaavojen sarjan painoa, kaavojen, joiden mukaan metropoli voi uusintaa itsensä ainoastaan, jos sisällytämme siihen yhteiskunnallisia turvaventtiilejä, joita voidaan käyttää kapitalistisen kehityksen dramaattisten seurausten kääntämiseen rahaksi (ja lopulta niiden korjaamiseen). Poliitikot ja korruptoituneet ammattiliitot neuvottelevat näistä turvaventtiileistä... Meidän mielestämme metropoli on poikkeuksellinen ja ylimäärää sisältävä resurssi jopa silloin, kun kaupunki on tehty hökkelikylistä, parakeista ja kaaoksesta. Metropoliin ja sen yhteiskunnallisen kudoksen sisään ei voida määrätä kaikkivoipaisen vallan (maasta taivaaseen sodan ja poliisin välityksellä) ennalta hahmottelemia järjestyksen kaavoja eikä neutralisoivia rakenteita (tukahduttamista, pehmusteita jne.). Metropoli on vapaa. Metropolin vapaus juontuu sen itseensä kohdistamasta jokapäiväisestä rakentamisesta ja uudelleenrakentamisesta; "yleislakko" pannaan sisään tähän runkoon. Kyseessä on kaupungin syvyyksissä elossa olevan jatkaminen tai pikemminkin ilmaisu tai ilmestys. Luultavasti Sevillassa "yleislakko" merkitsi metropolissa koko työpäivän ajan elävän toisen yhteiskunnan löytämistä.

Emme tiedä, menivätkö asiat todella sillä lailla: kuitenkin, se mitä haluamme alleviivata on, että "yleistetty lakko" on eräänlainen metropolin elämän radikaali kaivaus: sen tuottavan rakenteen ja sen yhteisen.

Julkaistu alunperin Posse-lehdessä.