Moninaisuus ja metropoli

1. Lakon "yleistäminen"

Italian kevään ja kesän 2002 kamppailujen tapauksessa on mielenkiintoista panna merkille, kuinka epävarmoissa työsuhteissa olevien ja yhteiskunnallisesti hajaantuneiden työläisten, miesten ja naisten, liikkeen lakon "yleistäminen" näytti tulevan harmittomasti ja hyödyttömästi alistetuksi työläisten "yleislakon" alapuolelle. Tämän kokemuksen jälkeen monet kamppailuun osallistuneet toverit alkoivat tajuta, että siinä missä työläisten lakko oli työnantajan kannalta "vahingollinen", yhteiskunnallinen lakko meni ohi ilman huomiota, läpi globaalin työpäivän laskosten. Se ei vahingoittanut pomoja eikä auttanut liikkuvia ja joustavia työläisiä. Tämä oivallus nosti sarjan kysymyksiä: miten voimme ymmärtää, kuinka yhteiskunnallisesti hajaantunut työläinen taistelee; kuinka hän voi metropolin tilassa konkreettisesti kumota alistamisensa tuotantoon sekä hyväksikäytön väkivallan? Kuinka metropoli esittää itsensä moninaisuudelle, ja onko oikein sanoa, että metropoli on moninaisuudelle se mitä tehtaalla oli tapana olla työväenluokalle?

Itse asiassa tämä hypoteesi esittää meille ongelman, jota eivät nosta ainoastaan ilmeiset erot yhteiskunnallisten kamppailujen ja työläisten kamppailujen välillä niiden välittömän tehokkuuden kannalta. Se nostaa myös olennaisemman ja yleisemmän kysymyksen: jos metropoli on valorisaation ja hyväksikäytön kapitalistisen suhteen läpäisemä, kuinka voimme saada käsityksen metropolitaanisen moninaisuuden antagonismista sen sisällä? 1960- ja 1970-luvuilla, kun nämä ongelmat nousivat esiin suhteessa työväenluokan taisteluihin ja muutoksiin metropolitaanisessa elämässä, niihin annettiin usein hyvin tehokkaita vastauksia. Tulemme kertaamaan niitä myöhemmin. Toistaiseksi haluamme ainoastaan alleviivata, kuinka nämä vastaukset liittyivät ulkonaiseen suhteeseen teollisen työväenluokan ja muiden palkka- ja/tai älytyön metropolitaanisten kerrosten välillä. Tänään ongelma asetetaan eri tavalla, koska työvoiman eri osat näyttävät olevan metropolitaanisessa hybridissä sisäisenä suhteena ja välittömästi moninaisuutena: singulaarisuuksien kokonaisuutena, sellaisten ryhmien ja subjektiivisuuksien paljoutena, jotka muovaavat metropolitaanisten tilojen (antagonistista) muotoa.

2. Teoreettisia ennakointeja

Metropolin teoreetikoiden (arkkitehtien ja urbaanikkojen) joukossa Koolhaas oli ensimmäinen, joka tarjosi meille, 1970-luvun lopulla ja hourailevaan tapaan, uuden kuvan metropolista. Viittaamme selvästikin teokseen Delirious New York. Mikä oli tämän kirjan keskeinen teesi?

Koolhaas piirsi kuvan metropolista, joka - ei enemmän tai vähemmän yhtenäisen kehittyneen suunnittelun vuoksi vaan siitä huolimatta - eli kulttuuristen kerrosten, elämäntapojen ja -muotojen sekä hypoteesien ja tulevaisuuden projektien paljouden dynamiikkojen, konfliktien ja voimakkaiden rinnakkainasettamisten läpi. Kaupungin ymmärtämiseksi tätä monimutkaisuutta ja voimien mikrofysiikkaa oli katsottava sisältä käsin. Erityisesti New York oli esimerkki urbaanin suunnittelun erilaisten muotojen poikkeuksellisesta historiallisesta, poliittisesta, teknologisesta ja taiteellisesta kasautumisesta. Tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, sillä oli myös tunnistettava, että metropoli oli vahvempi kuin urbaani keskus. Spekulatiiviset intressit ja kansalaisten vastarinnat löivät ja pyyhkivät pois sekä vallan määräykset että opposition utopiat. Metropoli hämmensi ja sekoitti urbaanin diskurssin käsitteet: alkaen tietystä urbaanista intensiteetistä metropoli konstituoi uusia kategorioita, se oli kasvava kone. Toimenpide meni itsensä tuolle puolen. Se mitä tarvittiin oli metropolin - tässä tapauksessa New Yorkin - sellaisen mikrofyysisen analyysin tarjoaminen, joka voisi selittää sekä tuhannet aktiiviset singulaarisuudet että moninaisuuden voiman kohtaamat tukahduttamisen ja saartamisen muodot. Siten Koolhaasin arkkitehtuuri kasvoi keskeltä suuria suunnitelmia, joita toteutettiin, muunneltiin ja sekoitettiin toisten arkkitehtuurin muotojen kanssa... Koolhaasin arkkitehtuuri kertoo suuren tarinan, läntisten kaupunkin tuhon ja niiden hybridillä metropolilla korvaamisen tarinan. Se, että Koolhaasille arkkitehtuurin kehitys luokitellaan rakentamistyön erilaisten organisointitekniikoiden funktionaalisuuden mukaan, ei ole relevanttia, vaikkakin hyödyllistä ymmärtää. Se mikä on tässä kiinnostavaa, on täysin päinvastainen asia: huolimatta tuotannon toimijoiden teollisesta korporatisoinnista, havaitsemme tässä, kuinka pitkälle metropoli organisoi itseään jatkuvissa, joskin vääristyneissä kerroksissa, yhteensopivasti hyvinvointiparadigman kanssa mutta kuitenkin hybridisti. Metropoli on yhteinen maailma, jokaisen tuote - ei yleistä tahtoa mutta yhteistä sattumanvaraisuutta.

Siten metropoli tahtoo olla imperiaalinen. Koolhaas on heikon postmodernismin edelläkävijä. Ammentaen metropolin genealogiasta hän ennakoi operaatiota, josta tulee elintärkeä kypsässä postmodernismissa: globaalin ulottuvuuden tunnistaminen tuottavampana ja runsaampana taloudellisesta näkökulmasta sekä suhteessa elämäntapoihin.

Tämä kriittinen työpanos ei ole yksinäinen eikä neutraali. Sen sijaan se tuottaa erilaisen kritiikin; se luovuttaa sen todelliseen liikkeeseen. Esimerkiksi, kun sisällytämme erottavat ja antagonistiset elementit kaupungin tietoon ja teemme niistä metropolitaanisen rakentamisen moottorin, me myös kokoonpanemme toisia elämisen ja taistelemisen kenttiä - yhteisiä sellaisia. Toinen esimerkki koskee metropolia ja kollektivisointia. Varmastikin tämä vanha sosialistinen sana on nyt vanhentunut ja ylitetty uusien sukupolvien tietoisuudessa. Mutta tämä ei ole ongelma. Kyseessä ei ole kollektivisoinnin projekti, vaan yhteisen tunnistamisen ja järjestämisen projekti. Yhteinen, joka on tehty elämäntapojen suuresta rikkaudesta, kommunikaation sekä uusintamisen kollektiivisista menetelmistä ja ennen kaikkea elämän yhteisen ilmaisun pursuamisesta metropolitaanisissa tiloissa. Nautimme metropolitaanisen elämän toisesta sukupolvesta, yhteistyön luojasta, joka pursuaa immateriaalisia, suhteita rakentavia, lingvistisiä arvoja: se on tuottava sukupolvi. Tässä on singulaarisen ja kollektiivisen moninaisuuden metropoli.

Monet postmodernistit hylkäävät mahdollisuuden pitää moninaisuuden metropolia kollektiivisena ja singulaarisena tilana, massiivisesti yhteisenä ja subjektiivisesti taipuisana ja aina uudestaan keksittävänä. Nämä hylkäämiset tekevät analyytikosta vallan ilveilijän tai liehakoitsijan. Itse asiassa näin olemme rekuperoineet ulkonaisten talouksien, immateriaalisten dynamiikkojen, kamppailusyklien ideat ja kaiken sen mistä moninaisuus pannaan kokoon.

New York on postmoderni siinä määrin kuin se on osallistunut modernin kaikkiin vaiheisiin ja on, niin sanotusti, kuluttanut ne kritiikissä ja jonkin toisen ennalta hahmottamisessa: lopputulos on hybridi, metropolitaaninen hybridi kamppailujen tilallisena ja ajallisena hahmona, vallan mikrofysiikan suunnitelmana.

3. Metropoli ja globaali tila

Ennen ja enemmän kuin kukaan toinen, Saskia Sassen on opettanut meitä näkemään metropolin, kaikki metropolit, ei ainoastaan - kuten Koolhaas - hybridinä ja sisäisesti antagonistisena kokonaisuutena, vaan myös hahmona, joka vastaa kapitalismin yleistä rakennetta imperiaalisessa vaiheessa. Metropoli ilmaisee ja yksilöi globaalien hierarkioiden lujittamisen, selvimmissä pisteissään, komennon muotojen ja harjoittamisen yhdistelmässä. Luokkaeroja ja työnjaon yleistä suunnittelua ei enää tehdä valtioiden välillä, vaan pikemminkin metropolin keskustan ja periferian välillä. Sassen havainnoi pilvenpiirtäjiä laatiakseen heltymättömiä opetuksia. Se joka komentaa on huipulla, se joka tottelee on alhaalla; korkeimpana olevien eristyksessä sijaitsee yhteys maailmaan, siinä missä alimpana olevien kommunikaatiosta löydetään liikkuvia pisteitä, elämäntapoja ja metropolitaanisen uudelleenkokoamisen uudistettuja funktioita. Siten meidän on kuljettava metropolin mahdollisten tilojen poikki, jos haluamme solmia yhteen kamppailun langat, keksiä yhteyden kanavat ja muodot sekä tavat, joilla subjektit elävät yhdessä. Sassen esittää pilvenpiirtäjien tarkastelemista imperiaalisen yhdistämisen rakenteena. Samalla hän vihjaa ovelasti provokatiivisesta ehdotuksesta kuvitella pilvenpiirtäjä yläpuolena ja alapuolena pikemminkin kuin kokonaisuutena. Yläpuolen ja alapuolen välillä kulkee komennon sekä hyväksikäytön suhde ja siten kapinan mahdollisuus.

Sassenin teemat resonoivat vahvasti Euroopassa 1990-luvulla, kun eräät antagonistiset voimat alkoivat, vaikeuksin ja kuitenkin tehokkaasti, nähdä metropolin rakenteen globalisaation ristiriitojen peilinä. Itse asiassa, oli pilvenpiirtäjiä tai ei, globaali järjestys vakiinnutti uudelleen metropolissa yläpuolen ja alapuolen, koskien hyväksikäytön suhdetta, joka kulkee halki urbaanin yhteiskunnan sisäisen horisontin. Sassen näytti hyväksikäytön paikat ja suhteet ja purki moninaisuuden, tuoden sen takaisin materiaalisten aktiviteettien hajaantuneeseen harjoittamiseen. Toisella puolen on komento. Blade Runnerista on tullut science fictionia.