2003-10-21

Aguascalientes on kuollut...
Kauan eläköön Caracoles

Markus Termonen

1.1.2004 tulee kuluneeksi kymmenen vuotta zapatistien kansallisen vapautusarmeijan (Ejército Zapatista de Liberación Nacional) aseellisen vastarinnan alkamisesta. Kapina käynnistyi Chiapasissa, kaakkois-Meksikossa, samana päivänä kun Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus (NAFTA) astui voimaan. Taistelun käynnistämistä edelsi vuosien valmistelu ja työ paikallisyhteisöjen keskuudessa. Tänään, jo melkein kymmenen vaiherikkaan vuoden jälkeen, zapatistialueilla on käynnissä organisaatiouudistus, jonka tarkoituksena on vastata niihin vaikeuksiin, joita alueilla on esiintynyt mm. yhteisöjen epätasaisen kehityksen ja kansalaisyhteiskunnan tuen ohjautumisen suhteen.

Zapatistiliikkeen projekti ei ole koskaan ollut separatistinen: sen tavoitteena ei ole uusi, itsenäinen intiaanivaltio, vaan marginalisoidun ja köyhän alkuperäisväestön oikeuksien parantaminen ja sen täydellinen tunnustaminen osaksi meksikolaista yhteiskuntaa. EZLN on siitä poikkeuksellinen sissiarmeija, että sen ylin johto ei ole sotilaallisella johdolla, vaan "Alkuperäiskansojen Salaisella Vallankumouksellisella Komitealla" (CCRI), zapatistiyhteisöjen johtajista muodostetulla elimellä. Zapatistit ovat ilmaisseet, etteivät he taistele oman valtansa puolesta tai tullakseen poliittiseksi puolueeksi, vaan kadotakseen.

Kapinan alkaminen samanaikaisesti NAFTA:n voimaanastumisen kanssa ei ollut sattumaa, sillä uusi sopimus heikensi pienviljelijöiden asemaa entisestään, maanomistuksen keskittyessä yhä enemmän suuromistajien käsiin. Näin ollen taistelua ei voi sanoa ainoastaan zapatistien ja Meksikon hallituksen väliseksi. Monikansalliset yhtiöt ja Yhdysvallat ovat osallistuneet konfliktiin painostamalla sekä tukemalla hallitusta eliminoimaan zapatistit.

Lyhyt selvitys tapahtumista

Kapina käynnistyi San Cristóbal de Las Casasin ja kuuden muun Chiapasin alueen kaupungin samanaikaisella valtaamisella. Liittovaltion armeijan vastatessa taisteluissa kuoli satoja ihmisiä ja zapatistit joutuivat vähitellen perääntymään. Kuitenkin jo pian, 12. tammikuuta 1994, valtakunnalliset ja kansainväliset protestit pakottivat hallituksen sopimaan aselevon. Seuranneissa neuvotteluissa hallitus kieltäytyi sopimasta mistään yksityiskohtaisista poliittisista sitoumuksista. EZLN taas ilmoitti alistavansa tulokset pitkälliseen neuvotteluun alueidensa kyläyhteisöissä.

Neuvotteluprosessin tulokset julkistettiin viiden kuukauden kuluttua: hallituksen esityksiä konfliktin ratkaisuksi vastusti n. 98% mutta vain muutama prosentti ilmoitti halukkuutensa aseellisen taistelun jatkumiseen. Elokuussa 1994 EZLN käynnisti dialogin kansalaisyhteiskunnan kanssa, ja ensimmäiseen Demokraattiseen kansalliskokoukseen saapui 6000 ihmistä. Samanaikaisesti hallituksen joukkojen provokaatiot ja niiden saartorenkaan tiivistyminen kiristivät tilannetta. EZLN katsoi tulitauon tulleen rikotuksi, kun PRI (silloinen valtapuolue) asetti epädemokraattisesti uuden kuvernöörin Chiapasiin.

19. joulukuuta 1994 EZLN aloitti vastahyökkäyksen - jos "hyökkäykseksi" voi nimittää ilman yhtäkään laukausta ja siviiliväestön tuella tehtyä operaatiota. Yhden yön aikana puolet osavaltiosta, kaikkiaan 38 paikkakuntaa, tuli EZLN:n hallintaan. Pian tämän jälkeen hallitus määräsi sotilaallisten operaatioidensa pysäyttämisestä Chiapasissa. Kesti kuitenkin ainoastaan kaksi kuukautta ennen kuin hallitus taas rikkoi tulitaukoa. Sen joukot valloittivat osan kylistä, ja yli 20 000 intiaania pakeni vuorille. Vaihe päättyi kansallisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan painostuksen myötä.

Huhtikuussa 1995 alkoivat San Andrésin neuvottelut. Hallituksen asettamana välittäjänä toimi lakiasäätävä komissio, Cocopa ("konkordanssi- ja pasifikaatiokomissio"). Elokuussa 1995 EZLN kutsui koolle massiivisen Consultan, antaakseen meksikolaisten (ja jopa ulkomaalaisten) äänestää EZLN:n vaatimuksista. Kansanäänestykseen osallistui 1,2 miljoonaa meksikolaista, joista 97,5 % ilmaisi allekirjoittavansa EZLN:n perusvaatimukset. Lokakuussa San Andrésin neuvotteluissa alettiin lopulta käsitellä alkuperäisväestön oikeuksia ja helmikuussa 1996 päädyttiin kirjoittamaan pitkä sopimus valtakunnallisista uudistuksista.Samanaikaisesti neuvottelujen seuraavan vaiheen (demokratia ja oikeudenmukaisuus) kanssa repressio intiaani- ja talonpoikaisyhteisöjä vastaan kuitenkin jatkui.

Elokuussa 1996 EZLN katkaisi jo muutenkin minimaalisiksi käyneet neuvottelut. EZLN:n julkistamiin vähimmäisehtoihin neuvottelujen uudelleenaloittamiseksi kuuluivat mm. kaikkien zapatistivankien vapauttaminen, allekirjoitettujen sopimusten välitön toteuttaminen ja hallituksen joukkojen provokaatioiden lopettaminen. Marraskuussa EZLN tapasi San Cristóbalissa yhdessä Cocopan ja Conain (kansallinen välityskomissio) kanssa työstääkseen perustuslakiuudistusaloitetta San Andrésin alkuperäiskansojen oikeuksia koskevien sopimusten toteuttamiseksi. Cocopan esitys ei täysin vastannut San Andrésin sopimuksia, mutta sekä EZLN että Meksikon hallitus ilmoittivat hyväksyvänsä sen.

Joulukuussa Meksikon sisäministeriö kuitenkin perui kantansa. Cocopan vedottua presidentti Zedilloon, tämä kumosi sisäministeriön lausunnot ja pyysi lisäaikaa Cocopan perustuslakiuudistusehdotuksen "tutkimiseksi". Presidentin antama vastaus oli lopulta täysin erisisältöinen ehdotus, joka hylkäsi myös San Andrésin sopimukset kokonaisuudessaan. EZLN hylkäsi ehdotuksen jyrkästi.

Heinäkuussa 1997 järjestettiin Meksikossa parlamenttivaalit, joissa PRI:n enemmistö rikkoutui ensimmäistä kertaa 70 vuoteen. Uusi valtapuolue PRD julisti myönteisempää linjaa zapatistien "arvokkaan rauhan" vaatimuksille, mutta neuvottelujen umpikuja jatkui hallituksen vältellessä zapatistien asettamien neuvotteluehtojen täyttämistä.

Joulukuun 22. päivä 1997 tapahtui Actealin kylän verilöyly, jossa PRI:n tukemat puolisotilaalliset joukot murhasivat 45 henkeä (mukaanlukien pakenevia naisia ja lapsia) turvallisuuspoliisin joukkojen puuttumatta tilanteeseen. Käyttäen verilöylyä tekosyynä, hallitus antoi määräyksen kaikkien alueen sotilaallisten joukkojen "aseistariisunnasta" ja aloitti uudestaan eräiden kylien miehittämisen tai piirittämisen.

Maaliskuussa 1998 sisäministeri Francisco Labastida ilmoitti, että hallitus tulee esittelemään yksipuolisesti valmistellun (ja San Andrésin neuvotteluja vastaamattoman) uuden aloitteen sopimukseksi alkuperäiskansojen oikeuksista. Saman vuoden aikana miehitykset jatkuivat yhä ajoittaisin tulitaisteluin. Myös Chiapasin sisäiset pakolaisongelmat kasvoivat.

Vuonna 2000 Vicente Foxin noustua presidentiksi, PRI:n valtakausi päättyi lopulta, mikä nostatti varovaisia toiveita zapatistien piirissä. Joulukuussa Fox kuitenkin jätti perustuslain muutokseksi ehdotuksen, jossa alkuperäiskansojen oikeuksien määritelmät olivat erittäin puutteellisia ja yhteisöjen autonomian käsite hyvin vajaa.

Helmikuussa 2001 zapatistit järjestivät karavaanin San Cristóbalista Mexico Cityyn. Matkan varrella karavaani pysähtyi kylissä ja kaupungeissa, kulki ja kysyi, kävi keskusteluita kansalaisyhteiskunnan kanssa. Puolivälissä karavaania, Nurion vuoristokylässä, kokoontunut Alkuperäiskansojen kansalliskongressi, tuhansine edustajineen melkein jokaisesta Meksikon intiaanikansasta, päätyi lähes yksimieliseen EZLN:n tukemiseen. Karavaani keräsi myös valtavasti kansainvälistä huomiota.

Aguascalientesin synty

Zapatistien kohtaamat vaikeudet eivät ole olleet ainoastaan sotilaallisia. Yhteisöjen autonomisille neuvostoille on esitetty syytteitä tai ilmoituksia ihmisoikeusrikkomuksista, ja ongelmana ei ole ainoastaan syytösten mahdollinen totuudenmukaisuus, vaan se, että paikoitellen on esiintynyt epäselvyyttä siitä, mille taholle syytökset tulisi esittää ja kuka on vastuussa niiden todenmukaisuuden selvittämisestä. Lisäksi Chiapasissa tapahtuva hyvinvointikehitys on ollut epätasaista, mikä johtuu hallituksen joukkojen toiminnan lisäksi mm. tiettyjen alueiden suotuisammasta sijainnista (esim. valtateiden läheisyys) tai kansalaisyhteiskunnan avustusorganisaatioiden tuen suosivasta ohjautumisesta.

Heinäkuussa 2003 EZLN julkaisi subcomandante Marcosin kirjoituksen La Treceava Estela ("Kolmastoista kivipylväs"), joka kertoo juuri näistä ongelmista sekä niiden ratkaisemiseen tähtäävästä organisaatiouudistuksesta. Kirjoitus on tuttuun tapaan poliittisen kartan piirtämisen lisäksi yhdistelmä kansantaruja ja huumoria.

Kirjoituksen toisen luvussa Marcos kertoo "Aguascalientesin" synnystä:

"Sen jälkeen kun olimme kymmenen vuoden ajan valmistautuneet tappamiseen ja kuolemiseen, kaikenlaisten aseiden käsittelyyn ja ampumiseen, räjähteiden valmistamiseen, strategisten ja taktisten sotilaallisten juonien suorittamiseen, lyhyesti, sotimiseen... ensimmäisten taistelupäivien jälkeen, havaitsimme tulleemme aidon armeijan valtaamiksi. Ensin journalistien armeijan, mutta myöhemmin miesten ja naisten armeijan, ihmisten erilaisimmista sosiaalisista, kulttuurisista ja kansallisista taustoista. Se oli noiden 'Katedraalisten dialogien' jälkeen, helmi-maaliskuussa 1994. Journalistit jatkoivat ilmestymistä ajoittaisesti, mutta se mitä kutsumme 'kansalaisyhteiskunnaksi' ... erottaaksemme sen poliittisesta luokasta, ettemme kategorisoisi sitä yhteiskunnallisiin luokkiin ... oli aina vakio.

Me opimme, ja luulen, että kansalaisyhteiskunta oppi myös. Me opimme kuuntelemaan ja puhumaan, samoin, luulen, kuin kansalaisyhteiskunta. Luulen myös, että meille oppiminen oli vähemmän vaivalloista. Loppujen lopuksi, se oli ollut EZLN:n perustavanlaatuinen alkuperä: joukko 'valaistuneita', jotka tulivat kaupungista 'vapauttamaan' riistetyt ja jotka näyttivät, kohdattuaan alkuperäiskansayhteisöjen todellisuuden, pikemminkin palaneilta hehkulampuilta kuin 'valaistuneilta'. Kuinka kauan meiltä meni tajutaksemme, että meidän oli opittava kuuntelemaan ja, sen jälkeen, puhumaan? En ole varma, siitä on kulunut aikaa enemmän kuin muutama kuukausi, mutta laskisin, että ainakin noin kaksi vuotta. Mikä merkitsee sitä, että se mikä oli ollut klassinen sissisota vuonna 1984 (massojen aseellinen kansannousu, vallan haltuunottaminen, sosialismin vakiinnuttaminen ylhäältäpäin, paljon patsaita ja sankareiden sekä marttyyrien nimiä kaikkialla, puhdistuksia jne., lyhyesti, täydellinen maailma), oli vuoteen 1986 mennessä aseistautunut ryhmä, suurelta osin alkuperäisväestöä, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja tuskin mumisi ensimmäisiä sanojaan ensimmäisen opettajansa, intiaanikansojen, kanssa.

Luullakseni olen jo aiemmin kertonut useita kertoja tämän osan EZLN:n muodostamisesta (tai 'uudelleenperustamisesta'). Mutta jos toistan sen nyt, se ei tapahdu teidän hukuttamiseksenne nostalgiaan, vaan yrityksenä kertoa, kuinka pääsimme ensimmäisen 'Aguascalientesin' rakentamiseen ja niiden myöhempään lisääntymiseen zapatisti-, toisin sanoen kapinallisilla, mailla.

Tarkoitan tällä sitä, että EZLN:n pääasiallinen perustava teko oli kuuntelemaan ja puhumaan oppiminen. Uskon, että siihen aikaan opimme hyvin ja olimme menestyksekkäitä. Uudella laitteella, jonka rakensimme opitulla sanalla, EZLN muuttui nopeasti järjestöksi, joka ei koostunut ainoastaan tuhansista taistelijoista, vaan joka oli 'sulautunut' yhteen alkuperäiskansojen yhteisöjen kanssa. Toisin sanoen, me lakkasimme olemasta 'ulkomaalaisia' ja muutuimme osaksi tuota valtion ja maailman unohtamaa kolkkaa: kaakkois-Meksikon vuoristoa.

[...]

Joten koettakaapa laittaa itsenne meidän paikallemme: kokonaisia vuosia valmistellen aseiden laukaisemista, ja tapahtuu niin, että on kyse sanoista, jotka on laukaistava. Kun se sanotaan näin, ja nyt kun luen, mitä juuri kirjoitin, näyttää kuin se olisi melkein luonnollista, kuten kaikki ne päätelmät, joita lukiossa opetetaan. Mutta uskokaa minua, siihen aikaan mikään ei ollut helppoa. Me kamppailimme paljon... ja me teemme yhä niin. Mutta tapahtuu niin, että guerrero [sotilas] ei unohda sitä mitä hän oppii, ja, kuten selitin aiemmin, me opimme kuuntelemaan ja puhumaan. Ja niin historia, kuten sanoi joku jota en tunne, sitten vähitellen väsyi liikkumaan ja toisti itseään, ja olimme taas kerran sellaisia kuin olimme olleet alussa. Oppivia.

Ja me opimme esimerkiksi, että olimme erilaisia ja että oli olemassa monia, jotka olivat erilaisia kuin me, mutta oli myös eroja niissä itsessään. Tai, melkeinpä välittömästi pommien jälkeen ('ne eivät olleet pommeja, vaan raketteja', nuo yhtenäiset intellektuellit - jotka kritisoivat lehdistöä, kun se puhuu 'alkuperäiskansojen yhteisöjen pommittamisesta' - tulevat kiirehtien selventämään), päällemme putosi moninaisuus, joka pani meidät ajattelemaan, eikä vain muutamia kertoja, että sen vuoksi olisi ollut parempi jos ne olisivatkin repineet meidät palasiksi.

Soturi määritti sen, hyvin zapatistimaisilla käsitteillä, huhtikuussa tuona vuonna 1994. Hän tuli raportoimaan minulle kansalaisyhteiskunnan karavaanin saapumisesta. Kysyin häneltä, kuinka paljon ihmisiä siellä oli (heidät olisi laitettava johonkin) ja keitä he olivat (en kysynyt jokaisen nimeä, vaan järjestöä tai ryhmää, johon he kuuluivat). Kapinallinen mietti ensin kysymystä ja sitten vastausta, jonka hän antaisi. Se vei yleensä aikaa, joten sytytin piippuni. Miettimisensä jälkeen compañero sanoi: 'Se on chingo, ja se on täydellinen kaaos'. Uskoakseni on hyödytöntä selittää 'chingon' tieteellisen käsitteen merkitsemää määrällistä maailmankaikkeutta, mutta kapinallinen ei käyttänyt ilmaisua 'täydellinen kaaos' paheksuvasti tai keinona hahmotella saapuvien mielentilaa, vaan pikemminkin määrittäen ryhmän koostumusta. 'Mitä tarkoitat, täydellinen kaaos?' kysyin häneltä. 'Kyllä', hän vastasi. 'On kaikkea, on... se on täydellinen kaaos', hän sanoi lopulta, pitäen kiinni siitä, että ei ollut minkäänlaista tieteellistä käsitettä, joka voisi paremmin kuvata moninaisuutta, joka oli myrskyn lailla vallannut kapinallisten alueen. Myrsky toistui uudestaan ja uudestaan. Joskus se oli, itse asiassa, chingo. Muina kertoina taas se oli kaksi tai kolme chingoa. Mutta kyseessä oli aina, käyttääkseni kapinallisen käyttöön ottamaa uusilmaisua, 'täydellinen kaaos'. Silloin tiesimme välittömän havainnon kautta, että se ei niin vain onnistuisi, meidän oli opittava, ja tämän oppimisen täytyisi tapahtua sen saavuttamiseksi, mikä on mahdollisinta. Ja niin ajattelimme eräänlaista koulua, missä me olisimme oppilaita ja 'täydellinen kaaos' olisi opettaja. Tämä oli jo kesäkuussa 1994 (emme olleet kovin nopeita tajuamaan, että meidän oli opittava), ja olimme juuri julkistamassa Lacandonan viidakon toista julistusta', joka peräänkuulutti Demokraattisen Kansalliskokouksen luomista.

Demokraattisen Kansalliskokouksen historia on kokonaan oman tarinansa aihe, ja mainitsen sen nyt vain orientoidaksenne teitä aikaan ja tilaan. Tilaan. Kyllä, se oli osa oppimisemme ongelmaa. Toisin sanoen, tarvitsimme tilan voidaksemme oppia ja kuunnella ja puhua 'kansalaisyhteiskunnaksi' kutsumamme paljouden kanssa. Silloin sovimme tilan rakentamisesta ja sen nimeämisestä 'Aguascalientesiksi', ottaen huomioon että se olisi Demokraattisen Kansalliskokouksen (1900-luvun toisen vuosikymmenen meksikolaisten vallankumouksellisten voimien kokouksen muistoksi) istuntopaikka. Mutta 'Aguascalientesin' idea oli kauskantoisempi. Tahdoimme tilan dialogille kansalaisyhteiskunnan kanssa. Ja 'dialogi' tarkoittaa myös oppimista kuuntelemaan toista ja oppimista puhumaan hänelle.

'Aguascalientesin' tila oli kuitenkin luotu yhteydessä sen aikaiseen poliittiseen aloitteeseen, ja monet ihmiset olettivat, että kun tuo aloite olisi päässyt ratansa loppuun, 'Aguascalientes' menettäisi merkityksensä. Muutamat, hyvin harvat, palasivat Guadalupe Tepeyacin 'Aguascalientesiin'. Myöhemmin tapahtui Zedillon petturuus helmikuun 9. päivänä 1995, ja liittovaltion armeija tuhosi 'Aguascalientesin' melkein täydellisesti. Se rakensi sinne jopa sotilasparakkeja.

Mutta jos jokin asia luonnehtii zapatisteja, se on sitkeys ('tyhmyys', useampi kuin yksi henkilö saattaisi sanoa). Ja niinpä ei ollut kulunut vuottakaan, ennenkuin uusi 'Aguascalientes' nousi useissa osissa kapinallisten aluetta: Oventikissa, La Realidadissa, La Garruchassa, Roberto Barriosissa, Moreliassa. Silloin, kyllä, 'Aguascalientesit' olivat sitä, mitä niiden pitäisi olla: tiloja encuentrolle (kohtaamiselle) ja dialogille kansallisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Sen lisäksi, että ne olivat päämaja suurille aloitteille ja encuentroille muistopäivinä, ne olivat paikka, jossa 'kansalaisyhteiskunta' ja zapatistit tapasivat joka päivä."

Tuhkimo-syndrooma

Eräs zapatistien ja kansalaisyhteiskunnan välisten suhteiden ongelmista on ollut se, että zapatisteihin on joskus suhtauduttu perinteiseen hyväntekeväisyysjärjestöjen tapaan, kohteena. Marcos kertoo näistä vaikeuksista:

"Kerroin teille, että yritimme oppia encuentroistamme kansallisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Mutta me odotimme myös niiden oppivan. Zapatistiliike nousi, muiden asioiden joukossa, kunnioituksen vaatimuksesta. Ja tapahtui niin, että me emme aina saaneet kunnioitusta osaksemme. Eikä ole kyse siitä, että ne loukkasivat meitä. Eivät ainakaan tarkoituksellisesti. Mutta meille sääli on loukkaus, ja hyväntekeväisyys on isku vasten kasvoja. Sillä, rinnakkain noiden 'Aguascalienteseina' olleiden encuentron tilojen nousemisen ja toiminnan kanssa, jotkut kansalaisyhteiskunnan sektorit ovat pitäneet yllä sitä, mitä me kutsumme 'Tuhkimo-syndroomaksi'.

Otan nyt ulos muistojen arkusta joitakin lainauksia kirjeestä, jonka kirjoitin yli yhdeksän vuotta sitten: 'Me emme moiti teitä mistään [niille kansalaisyhteiskunnasta, jotka saapuivat yhteisöihin], me tiedämme, että te riskeeraatte paljon tullaksenne ja tuodaksenne apua siviileille tällä puolella. Tarpeemme eivät tuo meille kipua, vaan kipua tuo nähdä toisissa se, mitä toiset eivät näe, sama vapauden ja demokratian hylkääminen, sama oikeudenmukaisuuden puute. [...] Siitä mitä meidän kansamme ovat saaneet apuna tässä sodassa, säilytin esimerkin 'humanitaarisesta avusta' chiapaneco-kansalle, esimerkin joka saapui muutamia viikkoja sitten: vaaleanpunainen stilettikorkokenkä, kokoa 6½, tuontitavaraa, ilman pariaan... Kannan sitä aina repussani muistuttaakseni itseäni, kaikkien haastatteluiden, valokuvareportaasien ja puoleensavetävien seksuaalisten ehdotusten keskellä, siitä, mitä me olemme tälle maalle tammikuun 1. päivän jälkeen: Tuhkimo. [...] Nämä hyvät ihmiset, jotka vilpittömästi lähettävät meille vaaleanpunaisen stilettikorkokengän, kokoa 6½, tuontitavaraa, ilman pariaan... uskoen, että, köyhiä kun olemme, hyväksymme mitä tahansa, hyväntekeväisyyden ja almut. Kuinka voimme kertoa kaikille näille hyville ihmisille, että ei, emme enää tahdo jatkaa Meksikon häpeänä elämistä. Siinä osassa, joka täytyy kaunistaa, jotta se ei saa muita näyttämään rumilta. Ei, emme tahdo jatkaa elämistä sillä lailla.'

Se oli huhtikuussa 1994. Silloin luulimme, että oli kyse ajasta, että ihmiset tulisivat ymmärtämään, että zapastisti-alkuperäiskansa on kunniallinen ja että se ei etsinyt almuja vaan kunnioitusta. Toinen vaaleanpunainen korkokenkä ei koskaan saapunut, ja pari pysyi epätäydellisenä, ja 'Aguascalientesiin' kasaantui käyttökelvottomia tietokoneita, käyttöpäivämäärältään vanhoja lääkkeitä, kohtuuttoman ylellisiä (meille) vaatteita, joita ei voitu käyttää edes näytelmissä ('señas', niitä kutsutaan täällä), ja, kyllä, kenkiä ilman pareja. Sellaisia tavaroita saapuu yhä, ikään kuin nuo ihmiset sanoisivat: 'Köyhät pikku olennot, niillä on paljon puutetta. Olen varma, että niille kelpaa mikä vaan, ja tämä on minun keinoni.'

Eikä siinä kaikki. On hienostuneempaa hyväntekeväisyyttä. Se on sitä, mitä muutamat kansalaisjärjestöt ja kansainväliset toimijat harjoittavat. Se koostuu, laajasti sanoen, siitä, että he päättävät mitä yhteisöt tarvitset ja että he, ilman neuvotteluita niiden kanssa, eivät määrää ainoastaan erityisistä projekteista, vaan myös niiden toimeenpanon ajasta ja keinoista. Kuvitelkaapa sellaisen yhteisön epätoivoisuutta, joka tarvitsee juomavettä ja jota rasitetaan kirjastolla. Yhteisöä, joka tarvitsee koulua lapsille, ja sille annetaan yrttikurssi.

Joitakin kuukausia sitten vasemmistolainen intellektuelli kirjoitti, että kansalaisyhteiskunnan olisi mobilisoiduttava saavuttaakseen San Andrésin sopimuksen täyttymisen, koska zapatistien alkuperäiskansayhteisöt kärsivät suuresti (ei sen vuoksi, että se olisi oikeudenmukaista Meksikon intiaanikansoille, vaan jotta zapatistit eivät enää kärsisi puutteesta).

Hetkinen. Jos zapatistiyhteisöt haluaisivat, niillä voisi olla Latinalaisen Amerikan paras elintaso. Kuvitelkaapa kuinka paljon hallitus olisi valmis sijoittamaan varmistaakseen antautumisemme ja ottaakseen paljon kuvia ja tehdäkseen paljon 'väläyksiä', joissa Fox tai Martita voisivat promotoida itseään, vaikka maa ajautui erilleen heidän käsissään. Kuinka paljon olisi 'vasta ilmestynyt' Carlos Salinas de Gortari antanut päättääkseen kautensa, ei Colosion ja Ruíz Massieun salamurhien taakkaan, vaan kuvaan kapinallisista zapatisteista allekirjoittamassa rauhansopimusta ja Supista luovuttamassa asettaan (jonka Jumala antoi hänelle?) sille, joka syöksi miljoonat meksikolaiset perikatoon? Kuinka paljon olisi Zedillo antanut voidakseen peittää taloudellisen kriisin, johon hän maan hautasi, kuvalla hänen riemuvoittomaisesta saapumisestaan La Realidadiin? Kuinka paljon olisi 'croquetas' Albores tahtonut antaa, jotta zapatistit olisivat hyväksyneet lyhytaikaisen 'uudelleensijoittamisen', jonka hän määräsi tragikoomisen hallintonsa aikana?

Ei. Zapatistit ovat saaneet lukuisia tarjouksia omantuntonsa ostamiseksi ja he pitävät yllä vastarintaansa siitä huolimatta, tehden köyhyydestään (sille, joka oppii näkemään) oppitunnin arvokkuudesta ja jalomielisyydestä. Koska me zapatistit sanomme, että 'kaikille kaikki, meille ei mitään', ja jos me sanomme niin, me elämme niin. Alkuperäiskansojen oikeuksien ja kulttuurin perustuslaillinen tunnustaminen sekä elinolojen parantaminen on kaikkia Meksikon intiaanikansoja varten, ei ainoastaan zapatistialkuperäiskansoja varten. Demokratia, vapaus ja oikeudenmukaisuus, joita me tavoittelemme, ovat kaikkia meksikolaisia varten, eivät ainoastaan meitä varten. Me olemme korostaneet useammalle kuin muutamalle henkilölle, että zapatistiyhteisöjen vastarinta ei tapahdu säälin vaan kunnioituksen synnyttämiseksi. Täällä, nyt, köyhyys on ase, jonka meidän kansamme ovat valinneet kahdesta syystä: voidaksemme todistaa, että hyvinvointi ei ole se mitä me etsimme, ja näyttääksemme omalla esimerkillämme, että on mahdollista hallita ja hallita itseämme ilman sitä loista, joka kutsuu itseään hallitukseksi. Mutta hyvä on, kysymys vastarinnasta kamppailumuotona ei myöskään ole tämän tekstin tarkoitus. Vaatimamme tuki on yhden maailmanosan rakentamista varten, maailman johon kaikki maailmat mahtuvat. Siten se on poliittista tukea, ei hyväntekeväisyyttä."

Hyvinvoinnin kehittäminen

Kirjoituksen viidennessä luvussa Marcos kertoo zapatistiyhteisöjen kunnallisesta järjelmästä, hyvinvoinnin jakamisen haasteista sekä koulutuksen ja terveydenhuollon toteuttamisesta:

"Tänään alkuperäiskansojen itsemäärämisoikeuden harjoittaminen zapatistimailla on todellisuutta, ja voimme ylpeinä sanoa, että sitä ovat johtaneet yhteisöt itse. EZLN on ollut omistautunut tälle prosessille ainoastaan voidakseen toimia kumppanina ja tehdä intervention siellä, missä on tapahtunut konflikteja tai poikkeamisia. Siksi EZLN:n puhemies ei ole ollut sama kuin itsehallinnollisten kuntien puhemies. Autonomiset kunnat ovat itse suoraan kommunikoineet syytöksensä, pyyntönsä, sopimuksensa ja 'kietoutumisensa' (useampi kuin muutama Autonominen Zapatistikunta pitää yllä suhteita kuntiin muissa maissa, erityisesti Italiassa). Jos ne ovat nyt pyytäneet EZLN:n täyttämään puhemiehen tehtäviä, se johtuu siitä, että ne ovat saapuneet kehityksen korkeammalle tasolle, ja kun ne ovat laajentuneet, tiedotukset eivät ole yhden tai useamman kunnan piiriin kuuluva asia. Tämä on syy sopimukseen siitä, että EZLN ilmoittaa nykyiset muutokset.

[...]

Suhteissa kansallisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan kanssa ensisijainen ongelma on ollut autonomisten kuntien, niiden sisäisten yhteisöjen ja jopa niissä elävien zapatistiperheiden epätasapainoinen kehitys. Ne autonomiset kunnat, jotka tunnetaan parhaiten (kuten ne, jotka olivat nyt kuolleiden 'Aguascalientesien' istuntopaikkoja) tai jotka ovat sopivasti lähistöllä (lähempänä kaupunkikeskuksia tai valtatiepääsyisiä), ovat saaneet enemmän projekteja ja enemmän tukia. Sama asia on tapahtunut yhteisöille. Tunnetuimmat ja valtatien varrella olevat saavat enemmän huomiota 'kansalaisyhteiskunnalta'.

Zapatistiperheiden tapauksessa tapahtuu niin, että kun kansalaisyhteiskunta vierailee yhteisöissä tai toimii projekteissa tai pystyttää rauhanleirin, se yleensä rakentaa erityisiä suhteita yhteen tai useampaan yhteisön perheeseen. Nuo perheet tulevat, ilmeisesti, saamaan enemmän etuja - omaisuutta, lahjoja tai erityistä huomiota - kuin muut, vaikka ne ovat kaikki zapatistiperheitä. Eikä ole epätavallista niille, jotka ovat vuorovaikutuksessa kansalaisyhteiskunnan kanssa yhteisössä, autonomisessa kunnassa, maakunnassa tai läänissä pitämänsä aseman vuoksi, saada enemmän erityistä huomiota tai lahjoja, jotka usein nostavat puhetta muussa yhteisössä ja eivät noudata zapatistikriteeriä 'jokaiselle tarpeidensa mukaan'.

Mitä tulee suhteeseen zapatistiyhteisöjen kanssa, periaatetta 'hallitse totellen' on noudatettu poikkeuksetta. Auktoriteettien on huolehdittava siitä, että yhteisöjen sopimuksia toteutetaan, että niiden päätöksistä tiedotetaan säännöllisesti ja että kollektiivisesta 'painosta', yhdessä kaikissa yhteisöissä toimivan 'suullisen sanan' kanssa, tulee eräänlainen monitorointi, jota on vaikea välttää. Jopa näin, jotkut henkilöt onnistuvat kiertämään tämän ja tulemaan korruptoituneiksi, mutta se ei mene kovin pitkälle. Yhteisöissä on mahdotonta kätkeä laitonta rikastumista. Syyllistä osapuolta rangaistaan pakottamalla tekemään kollektiivista työtä ja korvaamaan yhteisölle sen, minkä hän väärin otti.

Kun auktoriteetti toimii väärin, tulee korruptoituneeksi tai, käyttääkseni paikallista termiä, 'on pinnari', hänet siirretään asemastaan ja uusi auktoriteetti korvaa hänet. Zapatistiyhteisöissä auktoriteetin asemaa ei palkita lainkaan (sinä aikana kun henkilö on auktoriteettina, yhteisö auttaa hänen tukemisessaan). Se käsitetään kollektiivisen intressin mukaisena työnä ja sitä kierrätetään. Ei ole harvinaista, että yhteisö määrää sen pakolla jollekin jäsenistään voidakseen rangaista leväperäisyydestä tai välinpitämättömyydestä, kuten kun joku jättää väliin paljon yhteisökokouksia, heitä rangaistaan antamalla esimerkiksi kunnallisen virkamiehen tai valiokunnan jäsenen asema.

[...]

Kun autonomiset kunnat aloittivat toimintansa, itsehallinto ei liikkunut ainoastaan paikalliselta tasolta alueelliselle, vaan se nousi (aina tendenssimäisesti) sotilaallisen rakenteen 'varjosta'. EZLN ei puutu lainkaan autonomisten auktoriteettien ohjaamiseen tai poistamiseen ja se on rajoittunut sen huomauttamiseen, että, ottaen huomioon että EZLN ei, lähtökohtaisesti, taistele vallan anastamiseksi, kukaan sotilaallisesta komennosta tai Alkuperäiskansojen Salaisen Vallankumouksellisen Komitean jäsenistä ei voi ottaa auktoriteettiasemaa yhteisössä tai autonomisissa kunnissa. Autonomisiin hallintoelimiin osallistuvien täytyy lopullisesti erota järjestöllisestä asemastaan EZLN:n sisällä.

[...]

'Hallitse totellen' on zapatistialueilla tendenssi, eikä se ole vapautettu nousuista ja laskuista, ristiriidoista ja virheistä, mutta se on hallitseva tendenssi. Se, että se on onnistunut selviytymään sellaisissa vainon, häirinnän ja köyhyyden olosuhteissa, jollaisia on harvoin ollut olemassa maailman historiassa, puhuu sen tosiasian puolesta, että se on hyödyttänyt yhteisöjä. Lisäksi autonomiset neuvostot ovat onnistuneet, 'kansalaisyhteiskunnan' perustavanlaatuisella tuella, viemään eteenpäin valtaisaa työtä: materiaalisten ehtojen rakentamista vastarinnalle.

Tehtävänään kapinan tilassa olevan alueen hallitseminen, toisin sanoen ilman mitään institutionaalista tukea ja vainon sekä häirinnän alaisena, autonomiset neuvostot ovat keskittäneet työpanoksensa kahteen perustavanlaatuiseen aspektiin: terveyteen ja koulutukseen.

Terveyden suhteen ne eivät ole rajoittuneet klinikoiden ja apteekkien rakentamiseen (aina 'kansalaisyhteiskunnan' auttamana, sitä ei saa unohtaa), vaan ne myös kouluttavat terveydenhuollon työntekijöitä ja ylläpitävät jatkuvia kampanjoita yhteisöjen terveyden puolesta ja sairauksien estämiseksi.

Koulutuksen suhteen, mailla, joissa ei ole ollut kouluja, opettajista puhumattakaan, autonomiset neuvostot ovat ('kansalaisyhteiskunnan' tuella, en väsy toistamaan) rakentaneet kouluja, kouluttaneet koulutuksen edistäjiä ja, joissakin tapauksissa, jopa luoneet omia opetusohjelmiaan. Lukutaito-oppaita ja oppikirjoja luovat 'koulutuskomiteat' ja koulutuksen edistäjät, näistä asioista tietävän 'kansalaisyhteiskunnan' tukemana. Joillakin alueilla (ei kaikissa, se on totta) on onnistuttu pitämään huolta siitä, että tytöt, joilta on perinteisesti riistetty pääsy koulutuksen piiriin, ovat päässeet kouluun. Vaikka on myös pidetty huolta siitä, että naisia ei enää myydä ja että naiset voivat vapaasti valita kumppaninsa, sitä mitä feministit kutsuvat 'sukupuoliseksi syrjinnäksi' on yhä olemassa zapatistimailla. 'Naisten vallankumouksellisen lain'* toteutumiseen on vielä pitkä matka.

[...]

Eivät terveys- eivätkä koulutuspalvelut kata kaikkia zapatistiyhteisöjä, se on totta, mutta suurella määrällä niistä, enemmistöllä, on nyt keinonsa lääkkeiden hankkimiseen, ihmisten hoitamiseen sairaustapauksissa ja kulkuvälineen saamiseen ihmisten viemiseksi kaupunkiin sairauden tai vakavan onnettomuuden tapauksessa. Lukutaito ja alkeiskoulutus ovat hädin tuskin laajalle levinneitä, mutta yhdessä maakunnassa on jo autonominen toisen asteen koulu, josta, sattumalta, äskettäin 'valmistui' uusi sukupolvi miehiä ja naisia.

[...]

Koulutus on ilmaista, ja 'koulutuskomiteat' tekevät suuria työpanoksia (toistan: 'kansalaisyhteiskunnan' tuella) varmistaakseen, että jokaisella opiskelijalla on vihkonsa ja kynänsä, ilman, että hänen on maksettava siitä.

Terveyden alueella työpanoksia tehdään sen hyväksi, että myös se olisi ilmaista. Joillakin zapatistiklinikoilla ei enää pyydetä maksua compañeroilta, ei neuvonnasta, ei lääkkeistä, eikä leikkauksista (jos ne ovat tarpeen ja jos niitä voidaan tehdä meidän olosuhteissamme), ja toisissa pyydetään maksu ainoastaan lääkkeistä, ei neuvonnasta eikä hoidosta.

[...]

Tiedän, että jotkut teistä tulevat ajattelemaan, että tämä alkaa näyttää kuin hallituksen raportilta, ja että ainoa asia, joka puuttuu on se, että sanon 'köyhien lukumäärä on vähentynyt' tai jonkin toisen 'foxismin', mutta ei, köyhien lukumäärä on kasvanut täällä, koska zapatistien lukumäärä on kasvanut, sillä ensimmäinen liittyy toiseen.

Tämän vuoksi haluan korostaa, että kaikki tämä tapahtuu äärimmäisen köyhyyden, pulan ja teknisten sekä tiedollisten puutteiden olosuhteissa, sen tosiasian lisäksi, että hallitus tekee kaiken mahdollisen estääkseen ne projektit, jotka tulevat muista maista.

[...]

Lisäyksenä koulutukseen ja terveyteen, autonomiset neuvostot käsittelevät ongelmia maan, työn ja kaupan piirissä, missä ne saavuttavatkin pientä edistystä. Ne käsittelevät myös asumisen ja ruuan aiheita, joissa me olemme lapsuusasteella. Se, missä asiat sujuvat hieman paremmin on kulttuurin ja informaation alue. Kulttuurin alueella edistetään ennen kaikkea kielen ja kulttuuristen perinteiden puolustamista. Informaation alueella paikalliskielisiä uutisia lähetetään lukuisten zapatistiradioasemien välityksellä. Säännöllisesti lähetetään, kaikenlaisen musiikin kanssa vuorotellen, myös viestejä, jotka suosittelevat, että miehet kunnioittavat naisia, ja kutsuvat naisia organisoitumaan ja vaatimaan oikeuksiensa kunnioittamista. Ja, vaikka se ei ehkä ole paljon, meidän Irakin sodan käsittelymme oli ylivertainen verrattuna CNN:n käsittelyyn (mikä, tarkasti sanottuna, ei kerro paljon).

Autonomiset neuvostot hallinnoivat myös oikeutta. Tulokset ovat epävakaita. Joissakin paikoissa (esimerkiksi San Andres Sacamch'en de los Pobresissa) jopa PRI:n jäsenet kääntyvät autonomisten auktoriteettien puoleen, koska, kuten he sanovat, 'ne huolehtivat ongelmasta ja ratkaisevat sen'. Toisissa, kuten tulen nyt selittämään, on ongelmia.

Jos suhde autonomisten neuvostojen ja yhteisöjen välillä on täynnä ristiriitoja, suhde ei-zapatististen yhteisöjen kanssa on ollut täynnä jatkuvaa kitkaa ja vastakkainasettelua. Ei-valtiollisten ihmisoikeuksien puolustajien toimistoissa (ja EZLN:n yleiskomentajistossa) on useita syytöksiä zapatisteja vastaan väitetyistä ihmisoikeusrikkomuksista, epäoikeudenmukaisuuksista ja mielivaltaisista teoista. Komentajiston vastaanottamien syytösten tapauksessa ne luovutetaan kyseisen alueen komiteoille niiden totuudenmukaisuuden tutkimiseksi ja, tulosten vahvistaessa syytökset, ongelman ratkaisemiseksi, tuoden osapuolet yhteen sopimuksen saavuttamiseksi."

Caracoles

Kirjoituksen kolmannessa luvussa vanha Antonio kertoo Marcosille vanhan tarinan taivaan kannattajasta, jonka on pysyttävä aina tarkkaavaisena voidakseen herättää toiset kannattajat, kun pahuus laskeutuu ja maa joutuu vaikeuksiin. Tämä kannattaja kantaa rinnallaan simpukkaa [caracol], kuuntelee siitä maailman ääniä ja käyttää sitä toisten kannattajien kutsumiseen, mutta ennen kaikkea hän käyttää sitä, ettei unohtaisi tehtäväänsä.

"Caracoles" on se korvaava rakenne, jonka zapatistit ovat muodostaneet "Aguascalientesin" tilalle. Jokaisessa "caracolissa" on rakennus nimeltä "Casa de la Junta de Buen Gobierno" [Hyvän Hallinnon Juntan Talo]. "Aguascalientesin" kuoleman ja "Caracolesin" syntymän juhla järjestettiin Oventikissa 8.-10.8.2003. Juhlien yhteydessä pelattiin myös kansainvälinen koripalloturnaus ja kuultiin "Radio Insurgenten" ensimmäinen "intergalaktinen" lähetys.

Kirjoituksen kuudenteen lukuun sisältyy Marcosin ilmoitus kunkin "hyvän hallinnon juntan" nimestä sekä niiden ensimmäisistä säännöistä:

"Autonomisten kuntien ja yhteisöjen epätasapainoisen kehityksen ehkäisemiseksi.

Autonomisten kuntien kesken sekä niiden ja hallituksen kuntien välillä ehkä syntyvien konfliktien välittämiseksi.

Autonomisia neuvostoja vastaan tehtyjen ihmisoikeusrikkomussyytösten, -protestien ja -erimielisyyksien käsittelemiseksi, niiden todenmukaisuuden tutkimiseksi, Kapinallisten ja Zapatististen Autonomisten Neuvostojen määräämiseksi korjaamaan nämä virheet ja niiden suostumuksen tarkkailemiseksi.

Kapinallisissa ja Autonomisissa Zapatistikunnissa täytäntöönpantavien projektien ja yhteisötöiden tarkkailemiseksi, pitämiseksi huolta siitä, että ne toteutetaan yhteisöjen hyväksymissä aikarajoissa ja niiden hyväksymin keinoin; Kapinallisten ja Autonomisten Zapatistikuntien yhteisöprojektien tuen edistämiseksi.

Niiden lakien täyttymisen valvomiseksi, jotka, yhteisöjen yleisellä hyväksynnällä, ovat toiminnassa Kapinallisissa Zapatistikunnissa.

Kansallisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan palvelemiseksi ja ohjaamiseksi, jotta ne voivat vierailla yhteisöissä, pystyttää rauhanleirejä, toteuttaa tutkimusta (sellaista, joka tarjoaa hyötyjä yhteisöille) ja mitä tahansa muuta kapinallisten yhteisöjen sallimaa toimintaa.

Kapinallisten ja Autonomisten Zapatistikuntien compañerojen ja compañerain kapinallisyhteisöjen ulkopuolisiin toimintoihin ja tapahtumiin osallistumisen edistämiseksi ja sallimiseksi, EZLN:n CCRI-CG:n suostumuksella; ja näiden compañerojen ja compañerain valitsemiseksi ja valmistamiseksi.

Lyhyesti, pitämiseksi huolta siitä, että kapinallisilla zapatistimailla hallitsevat, totellen hallitsevat, 'Hyvän Hallinnon Juntat' muodostetaan elokuun 9. päivänä 2003.

Ne tulevat sijaitsemaan 'Caracoleissa', yksi juntta kussakin kapinallisessa maakunnassa, ja sellaisen tulevat muodostamaan yksi tai kaksi delegaattia kustakin kyseisen maakunnan Autonomisesta Neuvostosta.

Seuraavat asiat tulevat yhä olemaan Kapinallisten ja Autonomisten Zapatistikuntien yksinomaisia hallinnollisia tehtäviä: oikeuden jakaminen; yhteisöjen terveys; koulutus; asuminen; maa; työ; ruoka; kauppa; informaatio ja kulttuuri; ja paikallinen liikenne.

Alkuperäiskansojen Salainen Vallankumouksellinen Komitea tulee jokaisella alueella valvomaan Hyvän Hallinnon Juntan toimintoja estääkseen korruption, suvaitsemattomuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja poikkeamisen 'hallitse totellen' -zapatistiperiaatteesta.

[...]

'Hyvän Hallinnon Junttien' ensimmäisiin sääntöihin kuuluvat seuraavat:

1. Kansalliselta ja kansainväliseltä kansalaisyhteiskunnalta tulevien lahjoitusten ja avun korvamerkitsemistä kenellekään tietylle henkilölle, yhteisölle tai Autonomiselle Kunnalle ei enää sallita. Hyvän Hallinnon Juntta päättää, arvioituaan yhteisöjen olosuhteet, minne tuo apu on tarpeen kohdistaa. Hyvän Hallinnon Juntta tulee määräämään kaikille projekteille 'veljeysveron', joka on 10% projektin kokonaishinnasta. Toisin sanoen, jos yhteisö, kunta tai kollektiivi saa taloudellista tukea johonkin projektiin, sen täytyy antaa 10% Hyvän Hallinnon Juntalle, jotta se voi korvamerkitä sen toiselle yhteisölle, joka ei vastaanota apua. Tavoitteena on jossain määrin tasapainoittaa vastarintayhteisöjen taloudellista kehitystä. Tähteitä, hyväntekeväisyyttä ja projektien määräämistä ei tietenkään tulla hyväksymään.

2. Ainoastaan Hyvän Hallinnon Juntassa rekisteröidyt henkilöt, yhteisöt, osuuskunnat ja tuottajat ja kauppayhdistykset tullaan tunnustamaan zapatisteiksi. Tällä tavoin estetään zapatistiksi tekeytyminen sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät ainoastaan ole ei-zapatisteja, vaan jopa anti-zapatisteja (sellainen on joidenkin luonnonmukaisten kahvintuottajien ja kauppaosuuskuntien tapaus). Ylimäärät ja bonukset zapatistiosuuskuntien ja -yhdistysten tuotteiden myynnistä tullaan antamaan Hyvän Hallinnon Juntalle niiden compañerojen ja compañerain auttamiseksi, jotka eivät saa kaupaksi tuotteitaan tai jotka eivät vastaanota minkäänlaista apua.

3. Ei ole epätavallista, että epärehelliset ihmiset pettävät kansallista ja kansainvälistä kansalaisyhteiskuntaa, esitellen itsensä zapatisteina, väitetysti lähetettyinä 'salaisiin tai erikoistehtäviin', pyytääkseen rahaa sairaille ihmisille, projekteille, matkoihin tai vastaavan luontoisiin asioihin. Joskus he menevät niin pitkälle, että tarjoavat koulutusta väitetyissä, ja valheellisissa, EZLN:n 'turvataloissa' Mexico Cityssä. Ensinmainitussa tapauksessa intellektuellit, taiteilijat ja ammatti-ihmiset, ja useammat kuin muutamat paikallishallinnon virkamiehet, ovat tulleet petetyiksi. Jälkimmäisessä tapauksessa valheen uhreja ovat olleet nuoret opiskelijat. EZLN korostaa, ettei sillä ole mitään 'turvataloa' Mexico Cityssä ja että se ei tarjoa minkäänlaista koulutusta. Nämä huonot ihmiset ovat raporttiemme mukaan mukana rosvouksessa, ja saamansa rahan, jota he muka pyytävät yhteisöille, he käyttävät omaksi henkilökohtaiseksi hyödykseen. EZLN on nyt aloittanut tutkimuksen määrittääkseen, kuka on vastuussa sen nimen anastamisesta ja hyvien sekä rehellisten ihmisten huijaamisesta. Koska on vaikeaa ottaa yhteyttä EZLN:n yleiskomentoon sen vahvistamiseksi, onko se-ja-se henkilö EZLN:n tai sen tukikohtien osa, ja onko se, mitä he sanovat totta vai ei, nyt on otettava yhteyttä vain Hyvän Hallinnon Juntaan (siihen, joka on alueella, jolta 'huijaaja' sanoo olevansa), ja muutaman minuutin sisällä kerrotaan, onko se totta vai ei ja onko kyseessä zapatisti vai ei. Tätä tarkoitusta varten Hyvän Hallinnon Juntat tulevat ottamaan käyttöön todistuksia ja valtuutuksia, jotka on kuitenkin yhä vahvistettava.

Hyvän Hallinnon Juntat tulevat toteuttamaan nämä ja muut päätökset (haluan selventää, että niitä ei kutsuta sillä nimellä sen vuoksi, että ne olisivat jo 'hyviä', vaan niiden selväksi erottamiseksi 'huonosta hallinnosta').

Ja niin, 'kansalaisyhteiskunta' tulee nyt tietämään, kenen kanssa on päästävä sopimukseen projekteista, rauhanleireistä, vierailuista, lahjoituksista jne. Ihmisoikeuksien puolustajat tulevat nyt tietämään, kenen puoleen niiden on käännyttävä koskien saamiansa valituksia ja keneltä heidän pitää odottaa vastausta. Armeija ja poliisi tietävät nyt, kenen kimppuun hyökätä (pitäen vain mielessä, että me, siis EZLN, olemme jo siellä). Media, joka sanoo sen, minkä sanomisesta sille maksetaan, tietää nyt ketä panetella ja/tai kenet jättää huomioimatta. Rehellinen media tietää nyt, mihin mennä pyytääkseen haastatteluita tai kertomuksia yhteisöistä. Liittovaltion hallitus ja sen 'valiokunnan jäsenet' tietävät nyt, mitä heidän on tehtävä voidakseen lakata olemasta. Ja Rahan Valta tietää nyt, ketä sen on pelättävä."

EZLN

Marcosin kirjoitus kokonaisuudessaan englanniksi.

Viite(*):

Naisten vallankumouslaki
Oikeutetussa taistelussaan kansamme vapauden puolesta, EZLN ottaa naiset mukaan vallankumoukselliseen taisteluun, riippumatta heidän rodustaan, uskostaan, ihonväristään tai poliittisesta suuntautumisestaan, ja vaatii ainoastaan, että he yhtyvät alistetun kansan vaatimuksiin ja että he noudattavat vallankumouksen lakeja ja määräyksiä. Tämän lisäksi, ottaen huomioon naistyöläisten aseman Meksikossa, vallankumous tukee heidän oikeutettuja vaatimuksiaan tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta alla olevan naisten vallankumouslain mukaisesti:
1. Naisilla on rodustaan, uskostaan, ihonväristään tai poliittisesta suuntautumisestaan riippumatta oikeus ottaa osaa vallankumoukselliseen toimintaan halunsa ja kykyjensä mukaan.
2. Naisilla on oikeus työhön ja oikeudenmukaiseen palkkaukseen.
3. Naisilla on oikeus päättää, montako lasta he haluavat hankkia ja hoitaa.
4. Naisilla on oikeus ottaa osaa yhteisön asioiden hoitoon ja toimia johtotehtävissä, jos heidät niihin valitaan vapaasti ja demokraattisesti.
5. Naisilla ja heidän lapsillaan on oikeus terveydenhoitoon ja ravintoon.
6. Naisilla on oikeus koulutukseen.
7. Naisilla on oikeus valita kumppaninsa, eikä heitä saa pakottaa avioliittoon.
8. Perheenjäsenillä ja muukalaisilla ei ole oikeutta pahoinpidellä tai fyysisesti vahingoittaa naisia. Raiskauksista ja raiskausyrityksistä tulee rangaista ankarasti.
9. Naisilla on oikeus tulla johtoasemaan järjestössä ja heillä on oikeus sotilasarvoihin vallankumousarmeijassa.
10. Naisilla on kaikki Vallankumouslakien ja -määräysten määrittelemät oikeudet ja velvollisuudet.