2003-09-18
Kääntänyt: Markus Termonen, Timo Ahonen
Ajatus itsehallitusta tilasta, joka haastaa tarpeen alistamisen kasautumiselle, on tullut italialaisessa keskustelussa läheiseen yhteyteen kahden muun kysymyksen kanssa: valtion ulkopuolelle muodostettavan uuden, julkisen tilan mahdollisuus ja sen uuden luokkakokoonpanon ulottuvuudet ja piirteet, jonka on kyhännyt kokoon yhä "fordismiksi", paremman termin puutteessa, kutsuttavan ilmiön kriisi. Yhden ensimmäisistä dokumenteista, joka asetti kysymyksen tällä tavoin, luonnosteli Luogo Comunen toimituskunta, jonka jäsenistä monet olivat olleet vanhan autonomian johtavia intellektuaalisia hahmoja (ja joissain tapauksissa niiden joukossa, jotka oli pidätetty 1979 tai sen jälkeen).2 Vuonna 1992 kirjoitettu "Ulkoparlamentaarisen demokratian puolesta" käytti Italian rakenteellisen kriisin tarjoamaa tilaisuutta hylätä sekä vanhan järjestelmän puolustajat että ne uudet poliittiset voimat (Lega Nordista äkkirikkaisiin Berlusconin ympärillä), jotka kilpailivat "toisesta" tasavallasta. Väittämällä, että "nykyisellä kriisillä on juurensa... työyhteiskunnan kriisissä" se osoitti sormella suoraan kohti sodanjälkeistä yhteiskuntasopimusta tukeneen "kansalainen-työläisen" siirtymää pois keskeiseltä paikalta (Luogo Comune 1992: 49). Uudelleenrakenteistamisen ja "massahylkäämisen" nyt yhdistyessä rikkoakseen yhteyden tuottajan ja kansalaisen välillä, tänä päivänä täyden demokratian puolustaminen sopii yhteen, pidetään siitä tai ei, ei-edustuksellisen demokratian rakentamisen ja sen kokeilemisen kanssa. Kaikki muu on röyhkeää lavertelua (Luogo Comune 1992: 51).
Vasemmistopuolueiden ja ammattiliittojen valtiollisen - ja lisääntyvässä määrin valtiollistuneen - luonteen kohtaamina Luogo Comunen toimittajat väittivät, että tätä uutta julkista tilaa on etsittävä perinteisen poliittisen sfäärin ulkopuolelta: sosiaalikeskuksista, uusista 'vaihtoehtoisista' ammattiliitoista sekä siirtolaisuuden, asumisen ja ympäristön parissa työskentelevistä paikallisista ryhmistä. Muutamien viime vuosien aikana ajatus uudesta julkisesta tilasta on saanut vastakaikua yhä useammissa piireissä Italian autonomi- ja libertaarivasemmiston sisällä. Lukuunottamatta vuoden 1994 tärkeää konferenssia (Padovan ym. 1995), tämä on saanut aikaan joukon paikallisia projekteja, kuten Padovassa yrityksen vakiinnuttaa kaupunginlaajuinen consulta (neuvosto), joka on avoin suurelle määrälle yhteiskunnallisia voimia, joista jotkut ovat vasemmistolaisten mielipiteiden perinteisten rajojen tuolla puolen (Klinamen 1993). Matkan varrella eräänä keinona kohti lingua francan rakentamista sellaista voimien kanssa, padovalaiset autonomit ovat keksineet sanaston radikaalidemokratiasta kansalaisuutena. "Demokratialla", he ovat kirjoittaneet, "tarkoitamme kansalaisten suoraa, yleistä yhteiskunnan rakenteiden hallintaa" - määrittäen kansalaisiksi kaikki asukkaat riippumatta siitä, onko heillä "laillista" kansalaisuutta vai ei (La Comune 1993: 2). Jotkut autonomit ovat teoretisoineet uutta julkista tilaa edustavaa "ei-edustuksellisen demokratian" verkostoa vastavaltana, joka, strategisemmin termein katsottuna, ennakoi vallankumouksellisten neuvostojen lopullista tulemista (Krasivyj 1993: 111).
Jos fordistiseen massatuotantoon perustuvan "työyhteiskunnan" sanotaan olevan kriisissä, mikä uusi luokkakokoonpano on alkanut nousta sen tilalle? Itseorganisaation lisääntyminen luokanopettajien keskuudessa 80-luvulla (ennen kaikkea COBASina tunnetut perustason komiteat) ja sitä seurannut vuoden 1990 yliopisto-opiskelijoiden liike ovat innostaneet joitakin italialaisia marxilaisia puhumaan syntyvästä 'massaintellektuaalisuudesta', joka on heidän mukaansa strategisessa tärkeydessä syrjäyttänyt fordistisen sopimuksen myötä muodostuneen massatyöläisen (Bernocchi 1993). Tämä teesi on nykyään vallassa piireissä, jotka laajasti katsoen ovat yhteydessä Luogo Comuneen ja sen seuraajaan Derive Approdiin, ja sitä ovat terävästi kritisoineet piirit, jotka jatkavat teollisen työväestön tärkeyden korostamista (M. Melotti, R. Sbardella & M. Antignani 1990). Siinä missä jotkut yhdistävät "massaintellektuaalisuuden" intellektuaalisen työn siirtymiseen massatasolle ja sitovat sen siten erityisiin sosiaalisiin kerrostumiin, toiset näkevät sen ulottuvuutena, joka on yhteinen aikamme työvoimalle kaikissa sen ilmaisuissa: "Tämä tuottavan toiminnan muoto ei ole rajoittunutta ainoastaan korkeataitoisempiin työläisiin; puhumme tämän päivän työvoiman käyttöarvosta, tai, yleisemmin, jälkiteollisen yhteiskunnan jokaisen tuottavan subjektin toiminnan muodosta" (Lazzarato 1994: 6).
Yrityksessä oikeuttaa tämä argumentointilinja tehdään usein viittaus Grundrisseen - italialaisessa autonomisessa kulttuurissa pitkään vaalittu teos - ja siinä Marxin mietiskelyyn "general intellectin" esiinnoususta yhteiskunnallisena subjektina. Massaintellektuaalisuus, väitetään siten, on muoto, jonka yhteiskunnallinen subjektiivisuus omaksuu aikakaudella, jona kasautuminen riippuu yhä enemmän "immateriaalisesta" työstä (Virno 1993; Lazzarato 1994).
Viime aikoina massaintellektuaalisuuden ajatusta on taas haastettu italialaisen radikaalivasemmiston sisällä. Kirjoituksessaan Riff Raffissa - lehdessä, jonka toimituskunta tuli vuonna 1994 jakautumaan juuri tähän kysymykseen perustuen - Umberto Plinsky peräänkuulutti suurempaa tarkkaavaisuutta käsitteen käytössä. Samalla kun yhtyi siihen, että se "tavoittaa todellisen tendenssin kapitalistisessa kehityksessä", hän on ilmaissut huolensa, että "siitä näyttää tällä hetkellä puuttuvan kaikki materiaalisin termein vakuuttava synteesi" (Plinsky 1994: 82). Autonomian ulkopuolelta Cosimo Scarinzi on vielä skeptisempi, kyseenalaistaen koko idean siitä, että "erityinen työsuhteessa olevien työläisten tekninen kokoonpano" voisi pitää oikeutenaan etuoikeutettua roolia yhteiskunnallisen itseorganisaation laajemmassa prosessissa (Scarinzi 1993b: 27). Yhtä kiistanalaisia ovat poliittiset seuraukset, joita ovat esittäneet ne, jotka pitävät massaintellektuaalisuutta väitetysti "postfordistisen" luokkakokoonpanon keskeisenä määrittävänä piirteenä.
Arvioitaessa kirjoitusta "Ulkoparlamentaarisen demokratian puolesta", Klinamen-lehden toimittajat kritisoivat asiakirjaa kappaleena, joka on juuttunut "exoduksen tai vastavallan" salajuonien väliin (Klinamen 1992: 56). Jo Luogo Comunen ensimmäisessä numerossa Andrea Colombo oli alkanut spekuloida "exoduksen" teemaa toteuttamiskelpoisena polkuna ulos pääomasuhteesta. Hyläten epäonnistumisina sekä "Talvipalatsiin hyökkäämisen" että "pitkän marssin läpi instituutioiden" Colombo siteerasi 60-luvun ja 70-luvun amerikkalaista mustaa nationalismia paljon jäljittelynarvoisempana yhteiskunnallisen muutoksen mallina: "Marcus Garveysta ja Malcolm X:stä Bob Marleyhin myyttiä paluusta Afrikkaan käytettiin tietoisesti muuttamaan olosuhteita ilman että kukaan liikkui tilassa millimetriäkään" (Colombo 1990: 62).
Siitä ajasta saakka toiset Luogo Comuneen yhteydessä olevat kirjoittajat ovat jatkaneet ja laajentaneet exoduksen teemaa, ymmärrettynä pakona vaihtoehtoiseen elämäntapaan pääoman alueen ulkopuolella. Hannah Arendtin innoittamassa kappaleessa Paolo Virno on kysynyt, eikö exoduksen mahdollisuus saattaisi jollain tavalla olla läheisessä yhteydessä "ihmeelliseen" - ominaisuus, jonka Hobbesin ja Schmittin tapaiset ovat aiemmin varanneet suvereenille vallalle - yhtenä hetkenä polulla kohti valtion ulkopuolella muodostettavaa uutta radikaalia demokratiaa (Virno 1993: 23). Toisaalla Lucio Catellano on tunnistanut toisen historiallisen edeltäjän exodukselle, monien eurooppalaisten proletaarien paon Yhdysvaltoihin 1800-luvulla ja sitten taas kohti länttä "kauas pois itärannikon porvariston tehtaista" (Castellano 1993: 14).3
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vääräoppinen kutsu pääomasuhteesta "vetäytymisen" puolesta on esiintynyt autonomileirissä. Vuosikymmen sitten Philip Mattera päätti tutkimuksensa epämuodollisesta työstä nykyaikaisessa maanalaisessa taloudessa esittämällä, että se saattaisi "vielä tarjota perustan yhteiskunnalliselle autonomialle" (Mattera 1985: 129). 1990-luvulla "exoduksen" kannattajien useimmin tukema pääomasuhteesta pakenemisen muoto on ns. "autonomisen työn" muoto: se mitä englanniksi kutsutaan nimellä self-employment ("itsetyöllistyminen"). Maurizio Lazzaraton mukaan "Palkkatyö ja suora alistaminen (organisaatiolle) eivät enää ole kapitalistin ja työläisen välisen sopimussuhteen pääasiallinen muoto; esiin nousee monimuotoinen, itsetyöllistetty autonominen työ hallitsevana muotona, eräänlainen 'intellektuaalinen työläinen', joka on itse yrittäjä, sijoitettuna alituisesti muuttuville markkinoille ja verkostoihin, jotka ovat muutettavissa ajassa ja tilassa" (Lazzarato 1994: 13-4).
Selkeämmin yhteiskunnallinen lähestymistapa pääoman mahdin ulkopuolisen vaihtoehtoisen talouden päämäärään voidaan löytää Italian n. sadasta sosiaalikeskuksesta. Niistä monet, tiloina poliittiselle kokoontumiselle ja vapaa-ajan itsehallinnalle, määrittelevät itsensä lisääntyvässä määrin "itsetuotannon" paikoiksi. Omistautuneena ensisijaisesti kulttuuristen tuotteiden tuotantoon - julkaisuista musiikkiin (Adinolfi 1994) - ja käyttäen perustana punkin rikkaita zinetraditioita, Benedetto Vecchi on luonnehtinut niiden hankkeita "kapitalistisen kehityksen huippupisteiksi", jotka perustuvat "tietoon, tieteeseen ja kommunikatiiviseen toimintaan". Ne ovat myös, hän jatkaa nykyään tutulla sanonnalla, "ristiriitaisin ilmiö työvoiman mahdollisesta exoduksesta kapitalistisesta yhteiskunnasta sellaisen julkisen sfäärin muodostamisen kautta, joka suunnittelee synteesiä kehittyneen yhteiskunnallisen yhteistyön ja poliittisen aloitteen välille" (Vecchi 1994: 14).
Ehkäpä voimakkain kutsu "voiton logiikalta suojattujen taloudellisten alueiden luomiseksi" on tullut roomalaiselta sosiaalikeskus Brancaleonelta. Jopa he kuitenkin myöntävät, että heidän ehdotuksensa kohtaa "itseriistoksi" luhistumisen alituisen riskin: heidän mielestään tämä on ymmärrettävä vasten sitä kokemuksen rikkautta, joka tulee osallistumisesta itsehallittuun hankkeeseen (CSA Brancaleone 1994: 105). Nimettömät kirjoittajat Nessuna Dipendenzassa, Rooman kuuluisimman sosiaalikeskuksen lehdessä, ovat pohdinnoissaan varovaisempia. Järkeillen, että "jos työajan antiteesi on vapaan luovan toiminnan aika" ja että itsehallituille kokeiluille saattaa hyvinkin olla tilaa silloin tällöin, he myös tunnistavat sellaisiin projekteihin sisältyvät vaarat, jotka, samalla kun ehkä parantavat osallistujien "elämänlaatua", epäonnistuvat "kontaminoimaan kansalaisyhteiskuntaa" kokonaisuutena (CSOA Forte Prenestino 1993: 19; kiinnostavan paikallisen keskustelun näistä teemoista on kirjoittanut myös Iain, 1995).
Tämä kaksijakoisuus ei rajoitu Nessuna Dipedenzaan. Kun Klinamen-lehti puhuu exoduksesta, se tekee niin varsin erilaisessa merkityksessä kuin Luogo Comune. Kooten yhteen joukon yhteisöllisten liittoumien rakentamista käsitteleviä juttuja neljänteen numeroonsa, Klinamenin toimittajat ovat kannattaneet exodusta, joka kulkee eteenpäin "ulos getosta, ... kohti keskusta" (Klinamen 1993: 45). 1970-luvulla Negri oli samalla tavoin kritisoinut niitä, jotka pyrkivät irrottamaan uuden mailman rakentamisen projektin vanhan kohtaamisesta; myös hän oli puhunut halveksivasti "geton puolueesta", vaikkakin jotkin aspektit hänen 1980-luvun kirjoituksissaan puhuvat jotakuinkin epäselvästi pääomasta "erottautumisesta" (Negri 1979: 23-5; vrt. Negri 1980). Tänään Negri pitää "tuottavan exoduksen" pääomasta ja "konstituoidun vallan sukupuuton prosessien" välistä erottumista nykyaikaisen kapitalismin perustavanlaatuisena piirteenä. Lisäksi hän on täsmällinen käsityksessään, että uuden "konstituoivan vallan" täytyy viime kädessä asettua vastakkain valtion kanssa, ennenkuin jälkimmäinen tuhoaa itsensä - ja ihmiskunnan siinä samassa (Hardt & Negri 1994: 311). Tässä suhteessa Negri näyttää epätavalliselta niiden joukossa, jotka kannattavat exodusta; tyypillisempi on Virnon näkökanta, joka, samalla kun nimeää "radikaalin tottelemattomuuden" ja "oikeuden vastarintaan" "älyn ja toiminnan välisen uuden liiton" kahdeksi pinnaksi, on yhtä itsepintainen siinä, että "yhteiskunnalliset konfliktit ilmaisevat itseään eivät ainoastaan ja eivät niinkään protestina vaan hylkäämisenä... Mikään ei ole vähemmän passiivista kuin pakeneminen" (Virno 1993: 23, 16).
Näkökohdat kuten nämä ovat ajaneet monet autonomit hylkäämään "exoduksen" diskurssin kokonaisuudessaan. Plinskyn mukaan mikään yritys vakiinnuttaa aidosti yhteiskunnallinen, tarpeelle eikä voitolle omistautunut itseorganisaation muoto ei voi loputtomiin lykätä vakiintuneen järjestyksen kohtaamista - kohtaamista, jota puhe pääomasuhteesta "pois hyppäämisestä" näyttää olevan tarkoitettu estämään (Plinsky 1994: 81). Laajin kritiikki tulee kuitenkin roomalaisen Invarianti-lehden sivuilta, joilla Luca Nutarelli on liittänyt exoduksen teeman hyvin vakiintuneeseen vasemmistolaisen kulttuurin sisäiseen traditioon, joka ulottuu Proudhoniin ja muihin "skitso-sosialisteihin". Näin hän näyttää, että kokonainen joukko kaavoja, jotka väittävät tarjoavansa keinon elää pääoma- ja palkkatyösuhteen ulkopuolella, oli kyse sitten 1800-luvun työvaihtokaupoista, nykyaikaisista hyvinvointivaltion huijauksista tai ikuisesta itsetyöllistymisen tavoittelusta, perustuvat itse pääoman, palkkatyön ja valtion olemassaoloon (Nutarelli 1995: 25).