2003-09-18
Kääntänyt: Markus Termonen, Timo Ahonen
Erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet ovat esittäneet vaatimusta kansalaispalkasta vaihtelevin perustein, "hyvinvointiyhteiskunnan" rakenteellisesta viilaamisesta antagonistiseen haltuunottoon. Liikkeiden piirissä näistä keskusteluista kiinnostavimpia on käyty Italiassa, kuten seuraava australialaisen Steve Wrightin kirjoittama kooste osoittaa. Vaikka artikkeli on kirjoitettu 1990-luvun puolivälissä, monet sen valaisemat kysymyksenasettelut, kuten kapitalistisesta yhteiskunnasta autonomisten vyöhykkeiden mahdollisuus ja niiden suhde luokkakokoonpanon muutoksiin, ovat yhä ajankohtaisia ja tarjoavat siten kiinnostavia kehyksiä myös meidän aikamme keskusteluille.
Sodanjälkeisen yhteiskuntasopimuksen vähittäinen mureneminen Australiassa ja muissa OECD- valtioissa on nostanut esiin perustavanlaatuisia vasemmistostrategioiden kehittämiseen liittyviä kysymyksiä. Suuressa osassa Länttä "fordismin" kriisi ei ole aiheuttanut vain uusien (ja osin hyvin vanhojen) tuotantoregiimien syntyä, vaan myös synnyttänyt tarvetta spekulaatiolle itse palkkatyön statuksesta ja asemasta. Yksi kaikkein useimmin esitettyjä vastauksia tähän työn epävarmistumiseen on ollut vaatia "taattua toimeentuloa kaikille". Enenevissä määrin lukuisissa eri foorumeissa ennen kaikkea Länsi-Euroopassa, mutta silloin tällöin myös muualla, kuten täällä Australiassa, on tämän vaatimuksen suhteelliset edut asetettu usein vertailtaviksi vastakkain "täystyöllisyyden" kanssa (Gray 1988; Alcock 1988; Gorz 1989; van Parijs 1992; Pixley 1993; Watts 1995). Joillekin taattu toimeentulo tarjoaa keinon taata yhteiskunnan vakaus rakenteellisen työttömyyden ja globalisoituvan pääoman haasteiden edessä; pienelle vähemmistölle taatusta toimeentulosta on tullut yksi lankku siihen vaatimusten lauttaan, jolla on tarkoitus tuhota palkkasuhde totaalisesti.
Uudet tuotantoregiimit, uudet palkkatyön ja palkattoman työn muodot, uudet taistelut: uusi luokkakokoonpano. Kuten aina, niin nytkin työväenluokan kokoonpanon muutokset vaativat keskustelua vallankumouksellisen politiikan merkityksestä - siitä, mitä pääomasuhteen ja sen valtion hävittäminen tarkoittaa näissä uusissa olosuhteissa. Tämä artikkeli on alustava katsaus niihin pohdintoihin, joita taatun toimeentulon ja siihen yhdistettyjen asioiden tiimoilta on käyty Italian radikaalivasemmiston, erityisesti autonomien, piirissä. Heidän keskusteluillaan on merkitystä paitsi niiden omien ansioidensa vuoksi, niin myös siksi, että ne tulevat sellaiselta vallankumouksellisen vasemmiston ryhmältä, joka on vain hyvin vähän tunnettu ja ymmärretty englantia puhuvassa maailmassa. 1970-luvun loppupuolella autonominen liike hallitsi Italian vallankumouksellista politiikkaa. Vaikka enimmät sen suurimmista "jäsenistökomponenteista" jakoivatkin tietyn yhteisen operaismona ("työväenvalta"1) tunnetun italialaisen marxismin viitekehyksen, autonomiaa kokonaisuutena, ideologisesti moninaisten pakalliskollektiivien ja alueperustaisten poliittisten ryhmien väreilevänä kaleidoskooppina, yhdisti enemmän sen kieltäytyminen työskentelemästä työväenliikkeen perinteisten rakenteiden sisällä kuin mikään yhteisesti sovittu strategia. Huolimatta suoranaisesta romahduksesta, jonka 80-luvun alun massapidätysten aalto sai aikaan, on "uusi" autonomia sittemmin ilmaantunut pienenä mutta elinvoimaisena virtauksena yhteisön ja työpaikan laajemman "itse-organisaation" liikkeen puitteissa. Sellaisena sillä on todellinen sijansa, anarkistisen politiikan ohella, laajassa radikaalien yhteisöllisten vallattujen talojen ("itsehallitut, vallatut" sosiaalikeskukset) verkostossa - ja myös, joskin vähäisemmässä määrin, teollisuuden piirissä harjoitettavan toisinajattelun maailmassa, joka nykyisellään kokoaa kymmeniä tuhansia palkkatyöläisiä perustason "komiteoiden" ja "vaihtoehtoisten itsehallinnollisten" ammattiliittojen hämmästyttäväksi taisteluryhmittymäksi. Seuraavassa toivon voivani osoittaa, että italialaisten autonomien pohdinnat "taatusta toimeentulosta" ja "ei-valtiollisesta julkisesta alueesta", kaikkine hämäryyksineen ja sokeine pisteineen, tarjoavat käyttökelpoiselta kuulostavan perustan niille englanninkielisen maailman jäsenille, jotka ovat yhtä sitoutuneita yritykseen löytää käytännön keinoja pääoman ja valtion kumoamiseen.
Taatun toimeentulon käsitteellä on italialaisen autonomian diskurssissa ollut jo pitkään kunniasija. Vuosien 1968 ja -69 työläis- ja opiskelijalevottomuuksien jälkeisinä vuosina "yhteiskunnallinen" tai "poliittinen" palkka oli Potere Operaion (työläisryhmä, josta myöhemmin tulivat monet autonomian merkittävimmät hahmot) keskeinen vaatimus. Keskeistä Potere Operaion tavalle ymmärtää modernin luokkakonfliktin luonne oli idea taistelusta välittömässä tuotantoprosessissa, haastaen sieltä löytyvät taito- ja käskyhierarkiat, viimekätisenä tavoitteena tulojen irrottaminen tuottavuudesta. "Työstä kieltäytyminen" - Fiatin ja muiden suuryritysten kokoonpanolinjojen massatyöläisten käytännöt - ilmaisee ja organisoituu "positiivisesti" taistelussa vallatakseen itselleen suuremman siivun yhteiskunnallisesta vauraudesta; tässä pisteessä taistelu "yhteiskunnallisesta palkasta" (sellainen yhtäläinen palkka kaikille, joka sidottu työläisten materiaalisiin tarpeisiin, ei pomojen tuottavuuteen) on laadullisesti jotain aivan muuta kuin palkkaneuvottelut, jotka käsittelevät korvauksia suoritetusta työstä (La Classe 1969: 35).
"Yhteiskunnallista" palkkaa vaadittiin siis myös niille, jotka olivat perinteisten maksettavien töiden alueen ulkopuolella. Koska kapitalistinen yhteiskunta oli Potere Operaion mukaan kasaamisen käskyille alisteinen yhteiskunnallinen tehdas, oli "poliittinen" palkka välttämättömyys kaikille niille, joilla ei ollut muuta myytävää kuin oma työkykynsä. Maassa, jossa julkinen sosiaaliturva suosi isojen tehtaiden etuoikeutettuja työläisiä, poliittinen palkka merkitsi enemmän kuin vain yksinkertaista korvausta maksamattomasta työstä; syventäen tuottavuuden ja rahakorvauksen välistä murtumaa se saattoi pelkästään kiihdyttää pääoman kriisiä. Opiskelijoiden ja työttömien lisäksi naiset kotityöläisinä katsottiin myös ensisijaisen tärkeiksi taatun toimeentulon ehdokkaiksi. Tämä synnytti kiistan, joka tuli jatkumaan vuosien ajan feministiliikkeessä ja sen ympärillä Italiassa ja muualla (Malos, 1980).
Autonomian hallitsevat virtaukset 70-luvun keskivaiheesta vuosikymmenen loppuun ("viralliset", "organisoituneet" autonomit), jotka saivat osan inspiraatiostaan massakampanjoilla toteutetuista sosiaalipalvelujen nousevien kulujen "omaehtoisesta" vähentämisestä ja kulutuksen ja reproduktion eri keinojen haltuunotosta (Balestrini 1989), panivat kaiken sen varaan, että ne kykenisivät tarjoamaan poliittista suojausta ja edustusta näille suoran haltuunoton instansseille. Toni Negrin ensimmäiset yritykset kuvata yhteiskunnallisen konfliktin muotoja siinä, mitä hän nimitti uudeksi "yhteiskunnalliseksi proletariaatiksi", olivat eksplisiittisesti palkkakysymyksen uudelleenmuotoilua "yhteiskunnallisen vaurauden tuotantovoimien suorana haltuunottona" sekä tuotannon että reproduktion piirissä (Negri 1976: 51). Aikakauden massalevottomuuden kanavointi leninistisiin poliittisen taistelun käsityksiin, joita suurin osa "organisoituneesta" autonomiasta tuolloin kannatti, tarjosi suuremman haasteen. Autonomian hegemonia radikaalin käytännön suhteen alkoi Italiassa kuitenkin heiketä jo ennen kuin vuosien 1979 ja 1980 massapidätykset varsinaisesti hävittivät sen jäsenistön.
Seurannut autonomisen virtauksen tuhoaminen oli osa laajempaa normalisaation projektia. Jos sitä arvioidaan 80-luvun alun suhteellisen yhteiskuntarauhan kriteereillä, voidaan sitä pitää erityisen menestyksekkäänä. Viimeiset kahdeksan vuotta ovat kuitenkin aikaansaaneet yhteiskuntakonfliktin elpymisen Italiassa. Muodoltaan vähemmän spektaakkelimaisena kuin varhempi autonomia uusi taistelujen sykli on jatkanut kehittymistä leviten valtion kouluista, rautateiltä ja yliopistoilta yksityisen sektorin työpaikoille. Monien yllätykseksi - ei vähiten niiden, jotka sosiaalistuivat poliittisesti vallankumouspolitiikan aikaisemmassa vaiheessa - tämä sykli on hengittänyt uutta elämää autonomian kollektiiveihin, nuorten aktivistien virran antaessa erityisen vapaudenhenkisen leiman suureen osaan liikettä. Juuri tässä, hyvin erilaisessa kontekstissa, keskustelu taatusta toimeentulosta on palannut Italiaan.
Viimeisen noin vuosikymmenen aikana vasemmistolainen keskustelu taatusta toimeentulosta on saanut merkittäviä kimmokkeita Andre Gorzin työstä. Amerikkalainen autonomilehti Midnight Notes, joka arvioi Gorzin teoksen Jäähyväiset työväenluokalle vuonna 1984, väitti, että Gorzin kaavailut uudesta palkkatyön parametrien ulkoisesta tuotantotoiminnan alueesta yksinkertaisesti vain hämärsivät sitä projektia, jossa oli tarkoituksena rakentaa taisteluja työstä kieltäytymisen ympärille, ja sen sijaan pelkästään asettivat vasemmiston työväenluokan johtajiksi. Sen sijaan, että tämä johtaisi vapauteen, tulisivat hänen kaavailunsa ainoastaan merkitsemään korvauksetonta työtä ja tuottavan tietynlaisen kommunismin parodian itsehallinnoidun köyhyyden muodossa. Vertailukohdaksi Midnight Notes tarjosi oman (ironisen) visionsa uudesta yhteiskunnasta - tuloksena taistelusta, jossa palkkasuhteen kimppuun oli hyökätty sen sisäpuolelta - tai jätetty hyökkäämättä kokonaan - missä "Jokainen alkaa ottaa suht rennosti ja alkaa käyttää jonkin osan vapaa-ajastaan sen pohtimiseen, kuinka rakentaa turvallisia koneita, jotka tekevät sen työn joka ihmisille vielä jää, kuinka keksiä uusia huumeita, seksiasentoja ja ristisanoja, jotka on tehty kuuluisien marxilaisten ideologien nimistä" (Midnight Notes 1984: 16).
Tämän vihamielisen ensiarvion huomioon ottaen on hieman outoa havaita, että koillis-Italian autonomit ovat viimeisissä keskusteluissaan huomioineet Gorzin huomattavasti paremmin. Esimerkiksi tämän vuoden maaliskuussa pidetyssä aluekonferenssissa argumentoi yksi alustajista, että vaikka Gorzin kuvaa "vaihtoehtoisen" tuotannon sektorista ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti, niin hänen visionsa huolimatta sen tietyistä proudhon'laisista ja taaksepäin katsovista aspekteista pysyy kuitenkin suggestiivisena - "tarjoten kaikkien ennakoivien aktiviteettien tapaan myös joitain totuuden siemeniä" (Various Authors 1995). Ja yhdessä tähän mennessä ehkä kaikkein yksityiskohtaisimmassa autonomien tekemässä taatun toimeentulon arviossa Carlo Palermo on luonnostellut position, joka pyrkii ylittämään Gorzin Taloudellisen järjen kritiikin, rakentaen kuitenkin tuon teoksen tiettyjen aspektien varaan. Huolimatta siitä, että Palermo hylkää Gorzin kyvyttömyyden nähdä vallitsevien tekniikan ja työnjaon muotojen ohi, Palermo ylistää häntä kuitenkin siitä, että Gorz vaatii tiukasti, että tulokysymystä ja "edistyksellistä mutta radikaalia" työajan lyhentämistä tulee käsitellä käsi kädessä (Palermo 1994: 38). Palermon mukaan Gorzin suurin puute on siinä, että kun Gorzilta puuttuu todellinen käsitys siitä, kuinka toteuttaa oma visio, hänen projektinsa jää pääoman asettamien termien vangiksi. Suunniteltuna tasapainottelemaan palkattoman työn "autonomisen toiminnan" ja palkallisen "välttämättömyyden" sfäärin välillä, ottamatta lopullista kantaa "autonomisen toiminnan" puolesta, Gorzin taatun toimeentulon visio ei viime kädessä tarjoa keinoja, joilla lopullisesti murtaa palkkasuhteiden ylivalta (Palermo 1994: 40).
Tarkastellessaan eri luonnoksia, joiden tekijät, toisin kuin Gorz, eivät tavoittele palkkatyön hegemonian hävittämistä, Palermo osoittaa tavat, joilla näiden tekijöiden käsitys taatusta toimeentulosta pikemminkin tukee työmarkkinoilla ja niiden liepeillä vallitsevien hierarkioiden vakiinnuttamista tai jyrkentämistä. Palermon tapaan Massimo De Angelis on argumentoinut, että taattu toimeentulo - jotta se voisi palvella keinona haastaa pääomasuhde - tulee yhdistää hyökkäykseen työpäivän pituuden kimppuun. Saman tapaan kuin monet ehdotukset "erottaa pääsy tuloihin työmarkkinoista" on tosiasiassa suunniteltu pelkästään tehostamaan työmarkkinoiden toimintaa (De Angelis 1994: 30) niin mikä tahansa sellainen suunnitelma vähentää työaikaa, joka hyväksyy vallitsevat yhteiskuntasuhteet annettuina, johtaa vain "kurjuuden tasaamiseen". Tämä itse asiassa on sen sloganin todellinen merkitys, jonka nimiin eurooppalaisen vasemmiston valtavirta vannoo: "tehdään työtä vähemmän, niin jokaiselle riittää työtä". "Pitää muistaa painottaa sitä, että me emme tee työtä vähemmän, jotta useammat pääsisivät tekemään työtä, koska me kaikki jo nyt tavalla tai toisella (tuotannossa tai uusintamisessa, kokopäivä- tai pätkätyössä) työskentelemme pääoman hyväksi. Se mitä haluamme, on, että kaikilla olisi valta työskennellä vähemmän, huomattavasti vähemmän, samalla kun pyrimme tuhoamaan työmarkkinahierarkian." De Angelis katsoo, että taatun toimeentulon vaatimisen yhdistäminen työpäivän lyhentämiseen tarjoaisi tehokkaan keinon taistelujen kierrättämiseen niiden kesken, jotka pääoma pyrkii pitämään erillään: työssäkäyvät ja työttömät, kokopäivätyötä tekevät sekä osa-aika- ja tilapäistöitä tekevät (De Angelis 1994: 32). Palermon mukaan seuraavat lähtökohdat tarjoavat lähtökohdat "radikaali-reformistiselle ohjelmalle" palkkatyötä vastaan ja "Gorzin tuolle puolen":
Ennenkuin käsittelemme joitain Palermon nostamista teemoista tutkailkaamme hetken yhtä hänen teemaansa, joka on hyvin tuttu perinteisten vasemmistovaatimusten esityslistalta, nimittäin "oikeutta/velvollisuutta työntekoon". Ne, jotka tuntevat pelkkiä englanninkielisiä autonomian tekstejä saattavat pitää tätä näkemystä, lievästi sanottuna, kummaksuttavana. Kuitenkin kuten Sergio Bologna osoitti vuosia sitten, Italian autonomian liikkeessä on aina ollut niitä - mukaan lukien Negri itse - joille tietyt "työstä kieltäytymisen" tulkinnat ovat tuottaneet vaikeuksia (Bologna 1976: 26). Negrin yhden läheisen työkumppanin mukaan "Työstä (lavoro) kieltäytyminen ei koskaan merkinnyt työstä sinänsä (lavoro) kieltäytymistä; kieltäytymistä ei koskaan suunnattu tuottavuutta, luovuutta tai innovatiivisuutta vastaan. Siinä pelkästään kieltäydyttiin tietystä työn ja pääoman suhteesta" (Hardt 1993: 114). Tätä näkemystä vastaan voisi hyvin perustellusti esittää kysymyksen siitä, onko mitään "työtä sinänsä" koskaan ollut olemassakaan - paitsi kenties luokkaherruutta edustavan abstraktin työn muodossa. Jos Hardtin näkemykset näyttävät edellyttävän tietynlaisen sosialistisen (vastakohtana kommunistiselle) tulkinnan, jonka Italian työläistaistelu on usein hylännyt, on tällainen positio onnistunut hivuttautumaan myös aiemmin siteerattuun Padovan konferenssin tekstiin. Toisaalta milanolaisen Klinamen-lehden toimittajat pyrkivät edelleen hylkäämään kaiken sellaisen palkkatyön kritiikin, joka ei samanaikaisesti kohdistu työhön sinänsä (labour tout court) (Klinamen 1992: 56). De Angelisin ottama kanta on samanlainen, kielelliseltä muotoilultaan miltei identtinen: "Työstä vapautuminen edistää totaalista vapautumista (liberation tout court)" (De Angelis 1994: 35).
Tätä keskustelua "työstä kieltäytymisen" merkityksestä käydään painetun median lisäksi nykyään myös Italian lukuisissa radikaaleissa tietoverkoissa, joista tärkeimpiä ovat European Counter Network (ENC) ja CyberNet. Yksi lyhyt mutta kuvaava tämän vuoden alkupuolella tapahtunut sananvaihto koski erään vanhemman veikkaustoimistossa työskennellen naisen kohtaloa, "jonka hymy ja "'ca 'bbona fortuna", Sandman kertoili, "oli aina pelastanut päiväni". Sandman oli huomannut, että nainen oli äskettäin irtisanottu, ilmeisesti sen takia, ettei hän ollut kyennyt oppimaan, kuinka käyttää uusia koneita (Sandman 1995). Kun tämän anekdootin synnyttämä keskustelu aaltoili moneen suuntaan, Padovan ECN:n Hobo sekaantui puheeseen ilmaisten erimielisyytensä niiden kanssa, jotka kannattivat "vähemmän työntekoa jotta jokainen voi tehdä työtä", lisäten: "En haluaisi vaatia, että nainen saa takaisin vanhan työnsä, vaan että hänellä olisi miellyttävä elämä" (Hobo 1995).
Jos "työstä kieltäytyminen merkitsee tarkoitusta tehdä jotain muuta" (Lindsay 1995: 36), niin kohtaamme jälleen vaikeudet ymmärtää ja määrittää mitä on tuo "jotain muuta", joka näyttäytyy työlle vastakkaisena ja säilyy nykyäänkin suurimmaksi osaksi mahdottomana yhdistää siihen. Jos Italian autonomeilta on löydettävissä edelleen jokin yhteinen perusta, löytyy se pikemminkin Palermon ohjelman esittämästä paljon laajemmasta perspektiivistä, joka yhdistää taatun toimentulon vaatimuksen yhteiskunnallisten palvelujen itsehallinnan haltuunoton tavoitteeseen, yhtenä askeleena kohti välttämättömän työn supistamista sekä pääoman ja sen valtion purkamista. Keskustelun yksi mielenkiintoisimmista aspekteista koskee painotusta, että taattu toimeentulo pitää alusta pitäen jakaa osin käyttöarvoina. Palermon mukaan pelkästään rahamuodossa jaettava tulo säilyisi - yhdenmukaisena perinteisen hyvinvointivaltion byrokraattisen logiikan kanssa - hyvinvointivaltion kontrolloimana sosialisaation muotona. Oikeutena siihen kohdistuisi alituisia paineita sekä sen rahallisen arvon että ehdottoman jaettavuuden suhteen. Toisaalta taattu toimeentulo, joka perustuisi valikoitujen sosiaalipalvelujen vapaaseen jakeluun, tarjoaisi lähtökohdat laajentaa lisää itsehallintosektoria, jossa tarve syrjäyttäisi voitontavoittelun logiikan (Palermo 1994: 34).
Perinteisemmissä Italian vasemmistoryhmissä voidaan löytää kaikuja näistä ajatuskuluista Marco Revellin puheessa tarpeesta ottaa hyvinvointivaltion funktiot haltuun "alhaalta käsin". Revelli uskoo, että poliittinen strategia, joka perustuisi pelkkään hyvinvointivaltion ehdottomaan puolustamiseen olisi "itsemurhan yrittämistä", koska hyvinvointivaltiosta on tullut sekä "pomoille hyödytön että vieraannuttava työläisille". Hyvinvointivaltion nykyinen kriisi voi johtaa vain kahteen lopputulokseen: joko amerikkalaismalliseen "yleiseen kilpailuun", jossa jokaisen täytyy linnoittautua niin kuin vain parhaiten osaa, tai sitten kohti "kypsempää keskinäiselle avulle rakentuvaa 'sosiaalisuutta'". Monia esimerkkejä jälkimmäisestä on jo olemassa Italiassa, ennen kaikkea tuhannet osuuskunnat ja vastavuoroisuuteen perustuvat yhteisöt, jotka tarjoavat terveydenhoitopalveluja ja muita sosiaalietuuksia jäsenilleen (Revelli 1933a: 26). Siksi tarvitaan projekti, joka "sosialisoisi valtiollistamatta" kyeten laajentamaan "alhaalta" tarjottavan hyvinvoinnin piiriä, ja "uudelleenrakentamaan itsemääräämisiä, jotka puolueiden, liittojen ja valtion välttämättä byrokraattiset apparaatit ovat hajottaneet..." (Revelli 1993b: 16).
Valtiollisuuden kyseenalaistaminen Italian valtavirtavasemmistossa - prosessi joka toistaiseksi, myönnettäköön, rajoittuu suurimmaksi osaksi vanhan "uusvasemmiston" rippeisiin, on otettu vastaan tietyllä varovaisella mielenkiinnolla paikallisissa vapaudenhenkisissä piireissä. Esimerkiksi anarkistiteoreetikko Cosimo Scarinzi toteaa pamfletissaan työläisten itseorganisaation uusista muodoista, että "jos työläisten uusien itseorganisaatioiden luonti yhdistetään selkeään työväenliikkeen valtiollisuuden purkamiseen sekä ponnekkaaseen aloitteeseen veropaineita vastaan, voisi keskinäisen avun rakenteiden kasvu ja koordinaatio muodostaa perustason ammattilittoaktivismin yhden voimakkaan akselin" (Scarinzi 1993a: 22).
Toisin kuin Palermo, Revelli ei esitä palvelujen vapaata jakelua esim. pelkissä keskinäisen avun muodoissa. Kuten yksi padovalaisen autonomilehti Riff Raffin kirjoittajista on osoittanut, Revellin malli, sen sijaan että se "tyhjentäisi" valtion, johtaisi valtion ja keskinäisen avun sektorin rinnakkaiseloon, jossa työläiset käytännössä joutuisivat tuplaverolle. Roberto Ulargiun parempana pidetyssä keskitermin mallissa uudelleenrakenteistamisen seurauksena verojen keräämisen painopistettä on siirretty "alemmas" paikallisille ja alueellisille viranomaisille. Tästä lähtökohdasta itseorganisaatioliikkeet pyrkisivät sitten siirtämään tiettyjen sosiaalipalvelujen vapaan jakelun näille elimille, kun nämä elimet puolestaan itse vaatisivat keskusviranomaisilta uutta verojen laskentatapaa. (R. U. 1993: 59-60.)
Ajatus itsehallitusta tilasta, joka haastaa tarpeen alistamisen kasautumiselle, on tullut italialaisessa keskustelussa läheiseen yhteyteen kahden muun kysymyksen kanssa: valtion ulkopuolelle muodostettavan uuden, julkisen tilan mahdollisuus ja sen uuden luokkakokoonpanon ulottuvuudet ja piirteet, jonka on kyhännyt kokoon yhä "fordismiksi", paremman termin puutteessa, kutsuttavan ilmiön kriisi. Yhden ensimmäisistä dokumenteista, joka asetti kysymyksen tällä tavoin, luonnosteli Luogo Comunen toimituskunta, jonka jäsenistä monet olivat olleet vanhan autonomian johtavia intellektuaalisia hahmoja (ja joissain tapauksissa niiden joukossa, jotka oli pidätetty 1979 tai sen jälkeen).2 Vuonna 1992 kirjoitettu "Ulkoparlamentaarisen demokratian puolesta" käytti Italian rakenteellisen kriisin tarjoamaa tilaisuutta hylätä sekä vanhan järjestelmän puolustajat että ne uudet poliittiset voimat (Lega Nordista äkkirikkaisiin Berlusconin ympärillä), jotka kilpailivat "toisesta" tasavallasta. Väittämällä, että "nykyisellä kriisillä on juurensa... työyhteiskunnan kriisissä" se osoitti sormella suoraan kohti sodanjälkeistä yhteiskuntasopimusta tukeneen "kansalainen-työläisen" siirtymää pois keskeiseltä paikalta (Luogo Comune 1992: 49). Uudelleenrakenteistamisen ja "massahylkäämisen" nyt yhdistyessä rikkoakseen yhteyden tuottajan ja kansalaisen välillä, tänä päivänä täyden demokratian puolustaminen sopii yhteen, pidetään siitä tai ei, ei-edustuksellisen demokratian rakentamisen ja sen kokeilemisen kanssa. Kaikki muu on röyhkeää lavertelua (Luogo Comune 1992: 51).
Vasemmistopuolueiden ja ammattiliittojen valtiollisen - ja lisääntyvässä määrin valtiollistuneen - luonteen kohtaamina Luogo Comunen toimittajat väittivät, että tätä uutta julkista tilaa on etsittävä perinteisen poliittisen sfäärin ulkopuolelta: sosiaalikeskuksista, uusista 'vaihtoehtoisista' ammattiliitoista sekä siirtolaisuuden, asumisen ja ympäristön parissa työskentelevistä paikallisista ryhmistä. Muutamien viime vuosien aikana ajatus uudesta julkisesta tilasta on saanut vastakaikua yhä useammissa piireissä Italian autonomi- ja libertaarivasemmiston sisällä. Lukuunottamatta vuoden 1994 tärkeää konferenssia (Padovan ym. 1995), tämä on saanut aikaan joukon paikallisia projekteja, kuten Padovassa yrityksen vakiinnuttaa kaupunginlaajuinen consulta (neuvosto), joka on avoin suurelle määrälle yhteiskunnallisia voimia, joista jotkut ovat vasemmistolaisten mielipiteiden perinteisten rajojen tuolla puolen (Klinamen 1993). Matkan varrella eräänä keinona kohti lingua francan rakentamista sellaista voimien kanssa, padovalaiset autonomit ovat keksineet sanaston radikaalidemokratiasta kansalaisuutena. "Demokratialla", he ovat kirjoittaneet, "tarkoitamme kansalaisten suoraa, yleistä yhteiskunnan rakenteiden hallintaa" - määrittäen kansalaisiksi kaikki asukkaat riippumatta siitä, onko heillä "laillista" kansalaisuutta vai ei (La Comune 1993: 2). Jotkut autonomit ovat teoretisoineet uutta julkista tilaa edustavaa "ei-edustuksellisen demokratian" verkostoa vastavaltana, joka, strategisemmin termein katsottuna, ennakoi vallankumouksellisten neuvostojen lopullista tulemista (Krasivyj 1993: 111).
Jos fordistiseen massatuotantoon perustuvan "työyhteiskunnan" sanotaan olevan kriisissä, mikä uusi luokkakokoonpano on alkanut nousta sen tilalle? Itseorganisaation lisääntyminen luokanopettajien keskuudessa 80-luvulla (ennen kaikkea COBASina tunnetut perustason komiteat) ja sitä seurannut vuoden 1990 yliopisto-opiskelijoiden liike ovat innostaneet joitakin italialaisia marxilaisia puhumaan syntyvästä 'massaintellektuaalisuudesta', joka on heidän mukaansa strategisessa tärkeydessä syrjäyttänyt fordistisen sopimuksen myötä muodostuneen massatyöläisen (Bernocchi 1993). Tämä teesi on nykyään vallassa piireissä, jotka laajasti katsoen ovat yhteydessä Luogo Comuneen ja sen seuraajaan Derive Approdiin, ja sitä ovat terävästi kritisoineet piirit, jotka jatkavat teollisen työväestön tärkeyden korostamista (M. Melotti, R. Sbardella & M. Antignani 1990). Siinä missä jotkut yhdistävät "massaintellektuaalisuuden" intellektuaalisen työn siirtymiseen massatasolle ja sitovat sen siten erityisiin sosiaalisiin kerrostumiin, toiset näkevät sen ulottuvuutena, joka on yhteinen aikamme työvoimalle kaikissa sen ilmaisuissa: "Tämä tuottavan toiminnan muoto ei ole rajoittunutta ainoastaan korkeataitoisempiin työläisiin; puhumme tämän päivän työvoiman käyttöarvosta, tai, yleisemmin, jälkiteollisen yhteiskunnan jokaisen tuottavan subjektin toiminnan muodosta" (Lazzarato 1994: 6).
Yrityksessä oikeuttaa tämä argumentointilinja tehdään usein viittaus Grundrisseen - italialaisessa autonomisessa kulttuurissa pitkään vaalittu teos - ja siinä Marxin mietiskelyyn "general intellectin" esiinnoususta yhteiskunnallisena subjektina. Massaintellektuaalisuus, väitetään siten, on muoto, jonka yhteiskunnallinen subjektiivisuus omaksuu aikakaudella, jona kasautuminen riippuu yhä enemmän "immateriaalisesta" työstä (Virno 1993; Lazzarato 1994).
Viime aikoina massaintellektuaalisuuden ajatusta on taas haastettu italialaisen radikaalivasemmiston sisällä. Kirjoituksessaan Riff Raffissa - lehdessä, jonka toimituskunta tuli vuonna 1994 jakautumaan juuri tähän kysymykseen perustuen - Umberto Plinsky peräänkuulutti suurempaa tarkkaavaisuutta käsitteen käytössä. Samalla kun yhtyi siihen, että se "tavoittaa todellisen tendenssin kapitalistisessa kehityksessä", hän on ilmaissut huolensa, että "siitä näyttää tällä hetkellä puuttuvan kaikki materiaalisin termein vakuuttava synteesi" (Plinsky 1994: 82). Autonomian ulkopuolelta Cosimo Scarinzi on vielä skeptisempi, kyseenalaistaen koko idean siitä, että "erityinen työsuhteessa olevien työläisten tekninen kokoonpano" voisi pitää oikeutenaan etuoikeutettua roolia yhteiskunnallisen itseorganisaation laajemmassa prosessissa (Scarinzi 1993b: 27). Yhtä kiistanalaisia ovat poliittiset seuraukset, joita ovat esittäneet ne, jotka pitävät massaintellektuaalisuutta väitetysti "postfordistisen" luokkakokoonpanon keskeisenä määrittävänä piirteenä.
Arvioitaessa kirjoitusta "Ulkoparlamentaarisen demokratian puolesta", Klinamen-lehden toimittajat kritisoivat asiakirjaa kappaleena, joka on juuttunut "exoduksen tai vastavallan" salajuonien väliin (Klinamen 1992: 56). Jo Luogo Comunen ensimmäisessä numerossa Andrea Colombo oli alkanut spekuloida "exoduksen" teemaa toteuttamiskelpoisena polkuna ulos pääomasuhteesta. Hyläten epäonnistumisina sekä "Talvipalatsiin hyökkäämisen" että "pitkän marssin läpi instituutioiden" Colombo siteerasi 60-luvun ja 70-luvun amerikkalaista mustaa nationalismia paljon jäljittelynarvoisempana yhteiskunnallisen muutoksen mallina: "Marcus Garveysta ja Malcolm X:stä Bob Marleyhin myyttiä paluusta Afrikkaan käytettiin tietoisesti muuttamaan olosuhteita ilman että kukaan liikkui tilassa millimetriäkään" (Colombo 1990: 62).
Siitä ajasta saakka toiset Luogo Comuneen yhteydessä olevat kirjoittajat ovat jatkaneet ja laajentaneet exoduksen teemaa, ymmärrettynä pakona vaihtoehtoiseen elämäntapaan pääoman alueen ulkopuolella. Hannah Arendtin innoittamassa kappaleessa Paolo Virno on kysynyt, eikö exoduksen mahdollisuus saattaisi jollain tavalla olla läheisessä yhteydessä "ihmeelliseen" - ominaisuus, jonka Hobbesin ja Schmittin tapaiset ovat aiemmin varanneet suvereenille vallalle - yhtenä hetkenä polulla kohti valtion ulkopuolella muodostettavaa uutta radikaalia demokratiaa (Virno 1993: 23). Toisaalla Lucio Catellano on tunnistanut toisen historiallisen edeltäjän exodukselle, monien eurooppalaisten proletaarien paon Yhdysvaltoihin 1800-luvulla ja sitten taas kohti länttä "kauas pois itärannikon porvariston tehtaista" (Castellano 1993: 14).3
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vääräoppinen kutsu pääomasuhteesta "vetäytymisen" puolesta on esiintynyt autonomileirissä. Vuosikymmen sitten Philip Mattera päätti tutkimuksensa epämuodollisesta työstä nykyaikaisessa maanalaisessa taloudessa esittämällä, että se saattaisi "vielä tarjota perustan yhteiskunnalliselle autonomialle" (Mattera 1985: 129). 1990-luvulla "exoduksen" kannattajien useimmin tukema pääomasuhteesta pakenemisen muoto on ns. "autonomisen työn" muoto: se mitä englanniksi kutsutaan nimellä self-employment ("itsetyöllistyminen"). Maurizio Lazzaraton mukaan "Palkkatyö ja suora alistaminen (organisaatiolle) eivät enää ole kapitalistin ja työläisen välisen sopimussuhteen pääasiallinen muoto; esiin nousee monimuotoinen, itsetyöllistetty autonominen työ hallitsevana muotona, eräänlainen 'intellektuaalinen työläinen', joka on itse yrittäjä, sijoitettuna alituisesti muuttuville markkinoille ja verkostoihin, jotka ovat muutettavissa ajassa ja tilassa" (Lazzarato 1994: 13-4).
Selkeämmin yhteiskunnallinen lähestymistapa pääoman mahdin ulkopuolisen vaihtoehtoisen talouden päämäärään voidaan löytää Italian n. sadasta sosiaalikeskuksesta. Niistä monet, tiloina poliittiselle kokoontumiselle ja vapaa-ajan itsehallinnalle, määrittelevät itsensä lisääntyvässä määrin "itsetuotannon" paikoiksi. Omistautuneena ensisijaisesti kulttuuristen tuotteiden tuotantoon - julkaisuista musiikkiin (Adinolfi 1994) - ja käyttäen perustana punkin rikkaita zinetraditioita, Benedetto Vecchi on luonnehtinut niiden hankkeita "kapitalistisen kehityksen huippupisteiksi", jotka perustuvat "tietoon, tieteeseen ja kommunikatiiviseen toimintaan". Ne ovat myös, hän jatkaa nykyään tutulla sanonnalla, "ristiriitaisin ilmiö työvoiman mahdollisesta exoduksesta kapitalistisesta yhteiskunnasta sellaisen julkisen sfäärin muodostamisen kautta, joka suunnittelee synteesiä kehittyneen yhteiskunnallisen yhteistyön ja poliittisen aloitteen välille" (Vecchi 1994: 14).
Ehkäpä voimakkain kutsu "voiton logiikalta suojattujen taloudellisten alueiden luomiseksi" on tullut roomalaiselta sosiaalikeskus Brancaleonelta. Jopa he kuitenkin myöntävät, että heidän ehdotuksensa kohtaa "itseriistoksi" luhistumisen alituisen riskin: heidän mielestään tämä on ymmärrettävä vasten sitä kokemuksen rikkautta, joka tulee osallistumisesta itsehallittuun hankkeeseen (CSA Brancaleone 1994: 105). Nimettömät kirjoittajat Nessuna Dipendenzassa, Rooman kuuluisimman sosiaalikeskuksen lehdessä, ovat pohdinnoissaan varovaisempia. Järkeillen, että "jos työajan antiteesi on vapaan luovan toiminnan aika" ja että itsehallituille kokeiluille saattaa hyvinkin olla tilaa silloin tällöin, he myös tunnistavat sellaisiin projekteihin sisältyvät vaarat, jotka, samalla kun ehkä parantavat osallistujien "elämänlaatua", epäonnistuvat "kontaminoimaan kansalaisyhteiskuntaa" kokonaisuutena (CSOA Forte Prenestino 1993: 19; kiinnostavan paikallisen keskustelun näistä teemoista on kirjoittanut myös Iain, 1995).
Tämä kaksijakoisuus ei rajoitu Nessuna Dipedenzaan. Kun Klinamen-lehti puhuu exoduksesta, se tekee niin varsin erilaisessa merkityksessä kuin Luogo Comune. Kooten yhteen joukon yhteisöllisten liittoumien rakentamista käsitteleviä juttuja neljänteen numeroonsa, Klinamenin toimittajat ovat kannattaneet exodusta, joka kulkee eteenpäin "ulos getosta, ... kohti keskusta" (Klinamen 1993: 45). 1970-luvulla Negri oli samalla tavoin kritisoinut niitä, jotka pyrkivät irrottamaan uuden mailman rakentamisen projektin vanhan kohtaamisesta; myös hän oli puhunut halveksivasti "geton puolueesta", vaikkakin jotkin aspektit hänen 1980-luvun kirjoituksissaan puhuvat jotakuinkin epäselvästi pääomasta "erottautumisesta" (Negri 1979: 23-5; vrt. Negri 1980). Tänään Negri pitää "tuottavan exoduksen" pääomasta ja "konstituoidun vallan sukupuuton prosessien" välistä erottumista nykyaikaisen kapitalismin perustavanlaatuisena piirteenä. Lisäksi hän on täsmällinen käsityksessään, että uuden "konstituoivan vallan" täytyy viime kädessä asettua vastakkain valtion kanssa, ennenkuin jälkimmäinen tuhoaa itsensä - ja ihmiskunnan siinä samassa (Hardt & Negri 1994: 311). Tässä suhteessa Negri näyttää epätavalliselta niiden joukossa, jotka kannattavat exodusta; tyypillisempi on Virnon näkökanta, joka, samalla kun nimeää "radikaalin tottelemattomuuden" ja "oikeuden vastarintaan" "älyn ja toiminnan välisen uuden liiton" kahdeksi pinnaksi, on yhtä itsepintainen siinä, että "yhteiskunnalliset konfliktit ilmaisevat itseään eivät ainoastaan ja eivät niinkään protestina vaan hylkäämisenä... Mikään ei ole vähemmän passiivista kuin pakeneminen" (Virno 1993: 23, 16).
Näkökohdat kuten nämä ovat ajaneet monet autonomit hylkäämään "exoduksen" diskurssin kokonaisuudessaan. Plinskyn mukaan mikään yritys vakiinnuttaa aidosti yhteiskunnallinen, tarpeelle eikä voitolle omistautunut itseorganisaation muoto ei voi loputtomiin lykätä vakiintuneen järjestyksen kohtaamista - kohtaamista, jota puhe pääomasuhteesta "pois hyppäämisestä" näyttää olevan tarkoitettu estämään (Plinsky 1994: 81). Laajin kritiikki tulee kuitenkin roomalaisen Invarianti-lehden sivuilta, joilla Luca Nutarelli on liittänyt exoduksen teeman hyvin vakiintuneeseen vasemmistolaisen kulttuurin sisäiseen traditioon, joka ulottuu Proudhoniin ja muihin "skitso-sosialisteihin". Näin hän näyttää, että kokonainen joukko kaavoja, jotka väittävät tarjoavansa keinon elää pääoma- ja palkkatyösuhteen ulkopuolella, oli kyse sitten 1800-luvun työvaihtokaupoista, nykyaikaisista hyvinvointivaltion huijauksista tai ikuisesta itsetyöllistymisen tavoittelusta, perustuvat itse pääoman, palkkatyön ja valtion olemassaoloon (Nutarelli 1995: 25).
Kaikki nämä spekulaatiot mahdollisesta pakoreitistä kapitalismista ovat vieneet meidät pitkän tien alkuperäisestä lähtöpisteestä. Mitä käytännöllisiä mahdollisuuksia nämä yllä arvioidut keskustelut sitten tarjoavat yhteiskunnallisen muutoksen projektille Italiassa tänään? Toistaiseksi ainakin hyvin vähän. Se, siirtääkö populistisen ja rasistisen Lega Nordin johtama fiskaalinen kapina veronkeruun aluetta "alaspäin" ja avaako tämä siten tilaa paikallisille kampanjoille sosiaalipalveluista, on kiistanalainen kysymys - kuten myös, tällä hetkellä, joko sosiaalikeskusten tai "itseorganisoituneiden" työläisten ja vaihtoehtoisten ammattiliittojen kyky toteuttaa sellaisia kampanjoita luokassa kokonaisuutena. Viimeisimmästä työpaikkojen sisäisestä mobilisaatiovaiheesta, vaikkakin se on tarpeeksi todellinen, puuttuu yhä "yhtenäinen perustason liike, joka kykenee kääntämään liittojohtojen edessä taipumisen tendenssin" (d'Errico ym. 1995: 6). Joka tapauksessa, keskeinen väittely italialaisissa toimistoissa ja tehtaissa on viime aikoina koskenut kokonaan toista taatun toimeentulon muotoa - eläkettä (Botti & Miglino 1995). Mitä sosiaalikeskuksiin tulee, monet niitä pyörittävistä tuntevat olevansa jumissa "itsetuotantoon" kohdistuvan kasvavan kiinnostuksen ja niiden jatkuvien vaikeuksien välillä, joita on sen kuluttajien aktiivisen laajempiin poliittisiin projekteihin osallistumisen varmistamisessa; ne ovat myös astumassa uuteen vaihteeseen, joka pysyy kuitenkin epävarmana, joskin se on potentiaalisesti palkitseva (Borrelli 1995; Moroni 1995).
Yllä käsitellyillä diskursseilla on muitakin rajoja. Ehkäpä ilmeisin näistä on se, että, lukuunottamatta De Angelisia, kaikessa puheessa taatusta palkasta on sanottu vähän sukupuolten välisistä suhteista - aihe jota ilman mikään vakavasti otettava ymmärrys luokkakokoonpanosta ei ole mahdollinen (Cleaver 1992). Niissä harvoissa tapauksissa, joissa sukupuolta on tutkittu laajassa mitassa, kuten Alisa Del Ren (1994) kiehtovassa hyvinvointivaltion katsauksessa, tehtyjä kontribuutioita otetaan yhä liian harvoin esille keskustelun päävirtauksessa. Tämän tekee vielä häiritsevämmäksi se, että sellainen vakavasti otettava projekti, jonka tarkoituksena on supistaa palkkatyöviikkoa, tulee olemaan kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen, jos se ei haasta palkattoman työn syvällisesti sukupuolittunutta valtakuntaa (Marazzi 1994).
Sitten on kysymys luokkakokoonpanosta itsestään. Kuinka kiinnostavalta ajatus saattaakaan näyttää, puhe "massaintellektuaalisuudesta" säilyy vähintäänkin kiistanalaisena. Jos käsitteellä on tietty vihjaileva sointi, samankaltainen kuin se mitä operaio sociale (yhteiskunnallistunut työläinen) esitti autonomien keskusteluissa 1970-luvun lopulla, se on selittävässä voimassaan pikemminkin kaavamainen kuin itsenäinen. Parhaimmillaan se saattaa tarjota jonkinlaista ymmärrystä muodoista, jotka luokkataistelu on omaksunut uudemmissa työprosesseissa kuten ohjelmistosuunnittelussa (Cleaver 1995b: 167); huonoimmillaan se edustaa taas yhtä instanssia, jossa (oletettu) erään tason todellisuus tulee sekoitetuksi poliittisesti ja kulttuurisesti monimuotoisiin kokemuksiin, jotka luonnehtivat nykyaikaista luokkakokoonpanoa kokonaisuutena.
Lopuksi on kysymys "exoduksesta". Kuten olemme nähneet, se on esitetty kahdessa muodossa: itsetyöllistymisenä ja täsmällisemmin kollektiivisena vaihtoehtoisen talouden projektina. Mutta voivatko yksilöt todella paeta pääomalle alistamista itsetyöllistymisen kautta? Kuten Sergio Bolognan ja muiden kenttätyö on osoittanut, itsetyöllistymisen kehittyvä ilmiö on tänä päivänä Italiassa monimutkainen sellainen, ja olennaiset tiedot siitä osittaisia luonnoltaan. Samanaikaisesti pääteltynä sen mukaan mitä tiedetään, näyttää hieman epätodennäköiseltä esittää, että Lazzaraton julistama autonomian aste olisi millään tavoin tyypillinen. Todellakin, ottaen huomioon monien itsetyöllistyneiden rakenteellisen riippuvaisuuden yksittäisestä asiakkaasta - usein suuresta firmasta, jonka tuotantorytmille ne ovat kiitollisuudenvelassa - näyttää jossain määrin pakonomaiselta esittää, että tällaiset työläiset ovat irtautuneet pääomasuhteen kahleista. Jos jotain, nämä olosuhteet manaavat esiin niiden aikaisempien työläisten olosuhteita, jotka, samalla kun pitivät itsellään työvälineidensä kontrollin, olivat muodollisesti alistettuja pääomalle. Tämän seurauksena saattaa osoittautua käyttökelpoisemmaksi luonnehtia monia tämän päivän itsetyöllistyneitä "palkattomaksi työvoimaksi", ellei jopa, kuten Bologna yhtä lailla esittäisi, "verkostoyrityksen uudeksi massatyöläiseksi" (Bologna 1992: 17). Mitä tulee tältä polulta esiin nousevaan sosiaaliseen identiteettiin, kuva, jonka Primo Moroni on maalannut Milanon itsetyöllistyneiden kasvavasta määrästä, on synkkä: "Valtava itsevalorisaation ja 'palkattomuudeksi tulemisen' prosessi, joka, sen sijaan että tuottaisi yhteiskunnallista yhteistyötä yrityksen hierarkkisen hallinnan ulkopuolella (kuten jotkut olisivat toivoneet), tuottaakin uusia egoismeja ja erillisiä, suvaitsemattomia yksilöllisyyksiä" (Moroni 1992: 45).
Kaiken muun lisäksi, jatkuva polemiikki palkkatyösuhteesta pudottautumisesta osoittaa, että osa, yhä vähemmistö, italialaisten radikaalipiirien sisällä on tullut varovaiseksi koskien mitään suoraa hyökkäystä valtiota vastaan. Jotkut ovat esittäneet, että tämä kanta on sekä todiste sen kannattajien reformismista että suora seuraus heidän aiemmasta "irtisanoutumisestaan" (Ghignoni 1995: 176). Ottaen huomioon liikkeen tappioon liittyvät henkilökohtaiset kustannukset, tällainen varovaisuus konfrontaation suhteen on täysin ymmärrettävää. Keskeisempää on kuitenkin tämä kysymys: jos itsetyöllistyminen tarjoaa niin vähän toivoa, voidaanko joidenkin sosiaalikeskusten henkilöiden omaksumia "vetäytymisen" kollektiivisia muotoja yleistää? Ja voidaanko tämä todella saavuttaa, kuten amerikkalainen anarkistikirjoittaja Hakim Bey esittää, tavalla joka on pääoman katseelle näkymätön? "Kuinka voin elää mukavaa (jopa ylellistä) elämää, joka on vapaata kaikesta vuorovaikutuksesta ja liiketoimista TavaraMaailman kanssa? Jos ottaisimme sen kaiken energian, jonka vasemmistolaiset laittavat 'mielenosoituksiin', sekä sen kaiken energian, jonka libertaarit laittavat hyödyttömien, pienten kolmannen puolueen pelien pelaamiseen, ja jos uudelleen ohjaisimme kaiken tuon voiman todellisen maanalaisen talouden rakentamiseen, olisimme saavuttaneet 'Vallankumouksen' jo kauan sitten" (Bey 1993).
Mitä minun mielipiteeseeni tulee, on epäilyksenalaista, voiko tällainen strategia todella synnyttää yhteiskunnallisen autonomian instansseja; jos jotain, se manaa esiin elämän, joka muistuttaa enemmänkin rottia, jotka kituuttaen olemassaoloaan seinien välissä selviytyvät sillä mitä pystyvät haalimaan. Tässä Midnight Notesin argumentit koskien etelän ja idän yksilöiden pakoa kohti metropolien palkkatyön käsitettyjä etuja näyttävät yhtä olennaisilta niille, jotka etelässä ja pohjoisessa yrittävät paeta palkkatyötä: "jos he eivät luo paikkoja pääomaa vastaan liikeratojensa päätepysäkeillä, he tulevat löytämään itsensä, kuten Karibianmeren merirosvot, jatkuvasti paikoiltaan siirrettyinä ja lopulta uupuneina sekä tuhottuina." (Midnight Notes 1990: 9).
Harry Cleaverin äskeinen kirjoitus toistaa tätä pointtia. Käsitellen Laura Millerin tulkintoja sukupuolten välisistä suhteista ja amerikkalaisesta rajaseudun myytistä (Miller 1995), hän väittää, että pääoman väsymätön pyrkimys "kolonisoida" kaikki inhimillisen luovuuden tasot synnyttää vastarintaa, mukaan lukien yrityksiä "tempautua irti" sen otteesta. Samalla kun nämä hetket tarjoavat arvokkaita tilaisuuksia kokeilla uusia, ei-riistäviä sosiaalisia suhteita, myös ne tullaan musertamaan tai sulauttamaan, ellei niiden luovuus kohdistu "laajempaa kapitalistista järjestelmää" vastaan (Cleaver 1995a).
Sen tunnustaminen, että mikään tila ei tällä hetkellä voi olla olemassa pääoman vaikutusalan ulottumattomissa, merkitsee työskentelyä kohti "ristiriitojen ja konfliktin syventämistä" (Plinsky 1994: 81) tavalla, joka edistää massatason itseorganisaatiota. Tässä suhteessa laajempi väittely autonomien taatun toimeentulon keskusteluista saattaisi tarjota mahdollisen tavan tutkia kysymystä luokan itsetoimeliaisuudesta sosiaalisten suhteiden sfäärissä niiden kokonaisuudessa. Koskien kysymystä siitä, onko tällä lähestymistavalla menestyksen mahdollisuuksia olosuhteissa, joissa "vetäytyminen" saattaisi hyvinkin näyttää paljon todennäköisemmältä vaihtoehdolta, täytyy lopulta odottaa "läheisempää tutkimusta niistä moninaisista suunnista, joita erilaiset subjektiivisuudet saattavat tavoitella" tämän hetkisessä asioiden tilassa (Cleaver 1992: 17).
[Artikkeli julkaistu alunperin lehdessä Reconstruction #6 (Australia, 1995/96)5]
Kirjallisuus
Viitteet