2003-07-29

Pyhä media

Markus Termonen

Sacred Media -konferenssi kokosi 10.-13.7.2003 Jyväskylään noin pari sataa tutkijaa esitelmöimään ja keskustelemaan median ja uskonnon nykyaikaisesta suhteesta. Tapahtuma koostui journalistien jatkokoulutusseminaarista, kolmesta "plenaarista", yhdestä paneelista ("Religion and Terrorism") sekä lukuisista pienemmistä sessioista, joissa tutkijat esittelivät tuotoksiaan. Konferenssin järjestäjien mukaan uskonnon ja median suhdetta tarkastelevan tieteenalan merkitys on erityisesti viimeaikainen ilmiö, jonka ovat tuoneet mukanaan globalisaatio (kulttuurinen vaihto, liikkuvuus jne.) sekä varsinkin länsimaisten yhteiskuntien maallistuminen ja siihen liittyvä median osittainen siirtyminen täyttämään muodostuvia rituaalityhjiöitä.

Autenttista tiedettä?

Väitteet uskonnon ja median suhteen tutkimisen tarpeesta ovat varmasti perusteltuja ja juuri niiden kautta konferenssin osallistujille oli tyypillistä hakea oikeutuksia tekemisilleen - jopa siinä määrin, että väitteet saivat fraasimaisia ominaisuuksia. Hieman samaan tapaan kuin yhteiskuntatieteelliset liiketutkijat puhuvat "uusista yhteiskunnallisista liikkeistä", uskonnon ja median suhteen tutkijat puhuvat mielellään ja innostuneesti "uusista uskonnoista", liittyen varsinkin median käyttöön. Näille tutkijaryhmille ei ole yhteistä ainoastaan se, että korostetaan voimakkaasti "uuden tilanteen" ainutlaatuisuutta ja legitimoidaan oma tieteenala ja sen tarve tätä kautta, vaan myös se, että tapahtuu huomattavaa sekoittumista tutkijan ja tutkimuskohteen välillä, siis ulkopuolisuuden ja autenttisuuden välillä. Siinä missä yhteiskuntatieteelliset liiketutkijat ovat pyrkineet ratkaisemaan tätä ongelmaa tutkijan aseman kriittisen tarkkailun ja erittelyn kautta, tutkijan positiota koskevaa kysymystä ei Sacred Media -konferenssissa juurikaan esitetty, mikä tarkoitti sitä, että esimerkiksi teologien tavoitteet uskonnollisuutensa edistämiseksi ja paremmaksi esittämiseksi sekoittuivat paikoitellen erottamattomasti mm. esityksiin medioituneiden rituaalien käytännöistä.

Mainittua ilmiötä voitaisiin tietysti selittää vaikkapa "objektiivisuuden mahdottomuudella" ja autenttisuuden kautta saatavalla "välittömällä tiedolla", mutta tilanne muuttuu hyvin ongelmalliseksi viimeistään silloin, kun pidättäydytään ulkopuolisuuden ja autenttisuuden suhteen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Tuloksena on jonkinlainen "vulgaarirelativismi": koska "kaikkihan me tarvitsemme jotain johon uskoa" ja koska "meidän on suvaittava toisenlaisia mielipiteitä ja uskomuksia", materiaalisten prosessien (myös henkiset ja spirituaaliset ilmiöt ovat väistämättä materiaalisia elimellisen perustansa ja todellisten vaikutustensa vuoksi) tarkastelusta tulee mielipidekysymys ("vaikka olemme eri mieltä, olemme kaikki yhtä oikeassa"). Tämä katsantotapa oli konferenssissa kaikkiaan yleinen, ja sen vuoksi relevantti kysymys "uskonnon ja median suhteesta globalisoituneissa yhteiskunnissa" kääntyi usein salakavalasti ja kuin huomaamatta kysymykseksi siitä, millä keinoin edistää tietyn uskonnon näkyvyyttä (peitellymmin sanoen sen "totuudenmukaista esittämistä") mediassa. Tämä seikka tuli esiin hyvin suoraan mm. konferenssin järjestäjiin kuuluneen Taisto Lehikoisen haastatteluista (esimerkiksi Suur-Jyväskylän Lehti 2.7. ja Keskisuomalainen 10.7.).

On toki mahdollista, että tavoite "totuudenmukaisen uskontotiedon" levittämisestä koskee "suvaitsevaisuuden lisäämistä", mikä tarkoittaa nykykontekstissa erityisesti kristittyjen ja muslimien välisten ennakkoluulojen pienentämistä. Tavoite perustuu ajatukseen, että toiseus pelottaa, koska se on tuntematonta, ja että pelko taas synnyttää vihaa. Kun kuitenkin otetaan huomioon konferenssin lähtökohtaisesti uskonnollisten tutkijoiden enemmistöltään hyvin selvä kristillinen perusta (muslimeja oli mukana erittäin vähän), tavoite ei ollut konferenssin osalta kovin uskottavalla pohjalla. Sen sijaan on aihetta kysyä, kääntyykö "totuudenmukaisen tiedon" levittäminen (esimerkiksi journalistikoulutuksessa) pikemminkin propagandatilaisuudeksi, kun tiedon levittämisestä vastaa kirkko itse.

Uskonnollista biologismia

Kuvaava, joskin samalla epätyypillinen, esimerkki uskonnon ja tieteen räikeästä sekoittumisesta oli Anne Foerstin esitelmä "Bodies in the Internet" 12.7. "Sacred Technology" -plenaarissa. Foerst lähti liikkeelle tyypillisistä "näkyvään kirkkoon" (kirkon institutionaalinen olomuoto) ja "näkymättömään kirkkoon" (ei-materialisoitunut idea ihanteellisesta uskonnollisesta yhteisöstä) liittyvistä mielikuvista (hierarkkisuus vs. hierarkiattomuus, jäykkyys vs. joustavuus, dogmaattisuus vs. epädogmaattisuus, poissulkevuus vs. sisällyttäminen, tekopyhyys vs. aitous, vanhanaikaisuus vs. nykyaikaisuus jne.; vrt. "vanhojen liikkeiden" ja "uusien liikkeiden" määreet yhteiskuntatieteellisessä liiketutkimuksessa) argumentoiden niiden samanaikaisen ja dialektisesti täydentävän olemassaolon puolesta, abstrakteina malleina, jotka eivät sellaisenaan voi olla olemassa.

Esitelmän keskeinen pointti liittyi tavoitteeseen ottaa tämän täydentävän olemassaolon ideassa ja sen teknologisissa muodoissa huomioon ihmisen biologinen epätäydellisyys. Biologinen epätäydellisyys sinänsä on itsestään selvä asia, mutta juuri tätä itsestään selvyyttä Foerst käytti hyväkseen esittämällä täydellisyyden tavoittelun loukkauksena ja syntinä jumalan täydellisyyttä ja kaikkivoipaisuutta kohtaan, eikä kyse ollut tietyn diskurssin ominaisuuksien esittelystä, vaan Foerstin lähtökohtaisesta tavoitteellisuudesta. Todisteena Foerst viittasi myös Raamatun luomiskertomukseen, jossa eläimet luotuaan jumala näkee, että "niin oli hyvä", mutta ihmisen luotuaan ei!

"Uskonnollisella biologismillaan" Foerst esitti, että hyvin monet inhimilliset käytännöt voidaan selittää ihmisten kykyjen biologisella rajallisuudella, kuten esimerkiksi se kuinka monta lähimmäistämme pystymme tunnistamaan tai kuinka meillä on biologinen tarve luoda yhteisöjä "samanmielisten" kanssa, luoda järjestystä sattumanvaraisuuteen. Foerst viittasi jopa inhimillisten käytäntöjen kehittymiseen "evoluutiomaisessa" prosessissa, luoden kuvitteelliseksi väittelykumppanikseen inhimillisten käytäntöjen sosiaalisiin selityksiin uskovan ihmisen, joka viittaa kintaalla biologismille. Foerstin ontologian peruskuviossa on siis olemassa vain jumala ja biologisesti rajalliset ihmiset, joiden jumalayhteyden saavuttaneessa yhteisössä vallitsee tasapaino, kun erilaisia mielipiteitä kunnioitetaan. Tämän kuvion mukaan mitkään vihan tunteet siis eivät johdu rakenteellisista ym. sosiaalisista selityksistä (eli jos työläinen vihaa pomoaan, se johtuu vain siitä, että hän "ajattelee eri lailla").

Kuten arvata saattoi, johtopäätöksessään Foerst esitti, että vaikka World Wide Webillä on monia käteviä käyttöjä, sen maailmaan "näkymättömänä kirkkona" ja sekulaarisena valtakuntana on suhtauduttava hyvin epäilevästi, koska institutionaalinen kirkko on välttämätön. "Näkymättömästä kirkosta" voidaan korkeintaan ottaa ideoita institutionaalisen kirkon ominaisuuksiksi: meidän ei ole hylättävä omistautumista ja ruumiillisuutta. Foerstin mukaan sillä ei ole oikeastaan väliä, vaikka jotkut kirkon opetukset kuulostavat vanhanaikaisilta tai "hupsuilta", sillä tärkeämpää on se, että osallistuminen yhteiseen rituaaliin, kuten rukoiluun ja virsien laulamiseen, tuo uskon ja kokemuksen. Rituaalin tuottaa instituutio, ei vapaasti kelluvan yksilön tahto osallistua siihen, vaikka rituaalin kautta yksilö saakin kokemuksen omasta uskostaan ratkaisevana tekijänä.

Foerstin esitys jumalan valtakunnasta, jossa ihmiset "ovat sellaisia kuin ovat", muodostuu näin myös kritiikiksi elämäntapojen rakentamisen ja uskonnollisuuden sekoittamista kohtaan: "itse rakennettu" elämäntapa, kuten itseä miellyttävien elementtien yhdistäminen eri uskonnoista tai harrastuksista omaksi kokonaisuudekseen, ei ole todellista uskontoa, koska uskontoon kuuluu ajatus jonkinasteisesta tahdon luovuttamisesta tai uskon riippumattomuudesta yksilön tahdosta. Jos yksilö voi "itse" rakentaa oman "uskontonsa", mihin jumalaa silloin tarvitaan? Vaikka Foerstin tavoitteena olikin institutionaalisen kirkon puolustus, hän esitti näin (vahingossa?) myös osuvan käsitteellisen huomautuksen.

Post-911

Konferenssissa käyty keskustelu kristittyjen ja muslimien suhteista kulminoitui tietenkin 11.9.2001 terrori-iskuihin ja kaikkeen niihin liittyvään: sodankäyntiin, länsimaissa asuvien muslimien (tai ihonväriltään "väärien") yksityiselämässään kohtaamiin hyökkäyksiin ja terrorismin hankalaan määriteltävyyteen maailmassa, jossa ero "vapaustaistelijan" ja "terroristin" välillä voi olla kuin veteen piirretty viiva. "Religion and Terrorism" -paneelissa (11.7.) saimmekin todistaa niin Erkki Tuomiojan huolellisen sivistynyttä argumentointia kuin myös Leena Reikon (kirjeenvaihtajana Jerusalemissa) humanistisia arvioita yhteiskunnallisen tilanteen herättämästä epätoivosta, jolle ääriliikkeet antavat ilmaisukanavan. Se mitä saimme todistaa sekä tässä paneelissa että muutenkin koko konferenssissa oli kuitenkin ennen kaikkea kovin tuttu ja ennalta-arvattava argumentointikaava.

Jos tarkastellaan tätä kaavaa suhteessa alituisesti esiinnostettavaan kysymykseen terrorismin määritelmästä, kyse on ensinnäkin suhteesta "fundamentalismiin". "On oltava kriittisiä kaikenlaista fundamentalismia kohtaan", sanotaan. Sitten nyökytellään ja muistutetaan, että mikä tahansa ideologia (tai melkein mikä tahansa ideologia, totesi Erkki Tuomioja leikkisästi, viitaten edustamaansa sosiaalidemokraattiseen aatteeseen) voi kääntyä fundamentalismiksi. Tähän kuuluva vasta-argumentti, tai ainakin täydentävä sellainen, taas muistuttaa fundamentalismin yhteiskunnallisissa olosuhteissa sijaitsevasta syntyperästä. Eli kaiken pahan alku on epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, riisto, imperialismi jne. Tästäkin voimme kaikki olla sivistyneesti samaa mieltä ja hymistä myöntyväisesti, kunhan epäoikeudenmukaisuudesta puhuttaessa ei käytetä "liian ideologista" ja siten epäilyttävää sanastoa ("imperialismi" taitaa olla jo sallitun rajamailla).

Argumentointikaavan toisella tasolla siirrytään puhumaan terrorismin määrittelemisestä teon kautta. Ensin nousee esiin määritelmä, jonka mukaan terrorismi on poliittisten tai uskonnollisten tavoitteiden ajamista väkivallan tai pakottamisen kautta, mikä ensiksi kuulostaakin todenmukaiselta, jos sitä sovelletaan niihin tekoihin, joita viime vuosina on nimetty "terrorismiksi". Paljon ei kuitenkaan tarvita päättelykykyä siihen, että muistutetaan määritelmän mielivaltaisuudesta: eikö sitä voi soveltaa myös siihen sodankäyntiin, jota USA (pääpukarina) on harjoittanut Irakissa (puhumattakaan sen käymistä lukuisista muista sodista). Ja kun USA otetaan esille, seuraa pakollinen "amerikkalaisvastainen" argumentti: eikö USA tosiasiassa ole kaikkein suurin terroristi ja evil empire? Vaikkei tästä oltaisikaan aivan yhtä mieltä, myönnetään määritelmän mielivaltaisuus.

Kaavan kolmas vaihe on näin ollen turhautuminen terrorismin määritelmän mahdottomuuteen, mistä seuraa ehdotus siitä, että eikö meidän sen sijaan pitäisi keskustella siitä, kuinka ehkäistä terrorismia. Mitä on tehtävä? Meidän on keskityttävä epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen ja demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksien lisäämiseen, toteaa joku. Meidän on edistettävä kulttuurien ja uskontojen välistä vuoropuhelua sekä poistettava suvaitsemattomuutta, toteaa toinen. Meidän on uskallettava kohdistaa kritiikkiä myös läntiseen sivilisaatioon itseensä, toteaa kolmas.

Näissä ehdotuksissa ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa, mutta olennaista ei ole ehdotusten sisältö, vaan kysymys siitä, miksi näiden ehdotusten - joita on toistettu miljoonissa keskusteluissa ympäri maailmaa - esittämistä pidetään tarpeellisena. Ehdotusten esittämisen "järki" ei voi olla ehdotuksissa itsessään: ehdotukset eivät lisää jotain aiempaan tietoon eivätkä korjaa sitä. Argumentointikaavan "järki" on siinä, että sen kautta osallistujat saavat jatkuvan toiston kautta tunteen osallistumisesta ja kuulumisesta "huolestuneeseen yhteisöön". He saavat tunteen siitä, että "tekevät jotain" ongelmalle, jolle eivät tosiasiassa voi tehdä yhtään mitään (äärettömän pieni luku on käytännössä yhtä kuin nolla). Tämä osallistumisen (maallinen) rituaali - juuri sellainen medioitunut rituaali, joka on täyttänyt maallistumisen prosessin aiheuttamaa rituaalityhjiötä ja jolla uskonnon ja median suhteen tutkimuksen tarvetta perustellaan - toimii kyvyttömyytemme kollektiivisena käsittelynä, hieman samalla tavoin kuin "siviiliuskonto", eli spontaani alttareiden rakentaminen median välittämien väkivallantekojen uhripaikoille.

Jossain määrin oma lukunsa on tietysti sellaisten "huolestuneiden ryhmien" puhe, jotka ovat itse suoraan kokeneet ennakkoluulojen ja hyökkäysten lisääntymisen yksityiselämässään. Tästä toimi esimerkkinä Amir Saeedin (Sunderlandin yliopiston media- ja kulttuurintutkimuksen laitos) esitelmä "The Consequences of 9/11 on Muslim Minorities in the West" "Global Media Ethics" -ryhmässä, esitelmä joka oli niin kiihkeä ja tunteellinen - suorastaan propagandapuheen tyylinen - että se oli melkeinpä kiusallista (sillä mikäpä voisi olla kylmälle ja tieteelliselle asennoitumiselle kiusallisempaa kuin tunteiden ilmaisu lähietäisyydellä). Toisaalta yleisön silmissä on "epäkorrektia" kritisoida esitelmän pitäjän tapaista henkilöä tästä kiihkeydestä juuri sen vuoksi, kuinka se liittyy tämän subjektiivisiin kokemuksiin: kertomalla itsestään selviä seikkoja hänkin epäilemättä osaltaan prosessoi kohtaamaansa ongelmaa, ja muut voivat kehua hänen rohkeuttaan (tunteiden paljastaminen on rohkeutta), vaikka eivät mitään uutta olisi oppineetkaan.

Mitä itse terrorismin määrittelyyn tulee, on huomattava, että itse asiassa juuri toistaminen liittyy siihen hyvin olennaisella tavalla. Terrorismista ei voida puhua ilman legitimaatiota suvereenin oikeutena: terrorismia on sellainen väkivalta, joka ei ole legitimoitua. Mikä ei ole legitimoitua? Sellainen mikä ei ole suvereenin harjoittamaa. Määritelmän osoittautuminen tautologiaksi ei tarkoita sitä, että se osoittautuisi puutteelliseksi, vaan päinvastoin sitä, että juuri tästä tautologiasta löytyy terrorismin määritelmä: terrorismin erityisten ominaisuuksien määrittelyn jättäminen puutteelliseksi antaa mahdollisuuden toteuttaa suvereenin ja legitimaation tautologiaa vallan käytäntönä. Mitä määrittelemättömämpiä terrorismin erityiset ominaisuudet ovat, sen joustavammin suvereeni voi toimia.

Tasapainon kaipuu

Sacred Media -konferenssin vieraista mapuche-intiaani Sara Imilmaqui Aguas oli siinä suhteessa poikkeuksellinen, että jos muut vieraat olivat tieteilijöitä (tai esiintyivät sellaisina), Aguas oli paikalla tieteen kohteena, eräänlaisena puhtaan autenttisena esimerkkitapauksena. Henkilöhistoriansa kannalta Aguas on kieltämättä kiinnostava tapaus, sillä hän on toiminut sekä Chilen ammattiyhdistysliikkeessä (ollen mm. mukana perustamassa Chilen kotiapulaisten liittoa) että myöhemmin alkuperäiskansojen liikkeessä. 1990-luvun alkupuolelta lähtien Aguas on työskennellyt Bio-Bio-joen yläjuoksulla sijaitsevissa alkuperäiskansayhteisöissä, joiden alueella monikansallinen vesivoimayhtiö on vastoin paikallisten asukkaiden tahtoa rakentamassa yhtä Etelä-Amerikan suurimmista vesivoimaloista. Ongelmana ei ole ainoastaan yhteisöjä tuhoava pato, vaan myös intiaaniyhteisöjen rajallinen oikeus perinteisten maidensa resursseihin. Imilmaqui Aguas myös osallistunut aktiivisesti YK:n alaisen alkuperäiskansojen parlamentin toimintaan.

Ollessaan haastateltavana konferenssin lehdistötilaisuudessa Aguas totesi alkuperäiskansojen yhteisöjen, uskonnon ja median suhteesta, että mediaan yhteisöjen vaatimusten tai uskonnon levittäjänä suhtaudutaan varsin avoimesti, kunhan se ei johda konsumeristiseen käyttöön. Ongelmallisena Aguas piti sitä, että intiaanien marssiessa oikeuksiensa puolesta, toiminta esitetään "isona juttuna" lähinnä kielteisessä mielessä, siinä missä monia vähemmän näkyviä toimintamuotoja, kuten lakitaisteluita, ei huomioida lainkaan. Luonnollisesti nykyisessä ilmapiirissä ja liittyen maanosan sissiliikkeiden historiaan, intiaanit ovat saaneet osansa myös terrorismisyytöksistä.

Uskontoaiheisessa tapahtumassa kun oltiin, Aguas ei luonnollisestikaan puhunut ainoastaan politiikasta ja yhteiskunnallisista ongelmista, vaan myös uskontonsa luonteesta ja sisällöstä. Siinä kaikki on yhtä, kaikki on elämää ja elämä on kaikessa. Siinä kaikki - erilaisten elementtien kierto ja niiden suhde maahan - on tasapainossa, joskin sittemmin valkoinen mies on osaltaan häirinnyt sitä (kapitalismi, viina, macho-kulttuuri jne.). Tietenkin tällaista puhetta kuunnellaan ihastuneena ja haltioituneena: tässäpä näyte siitä alkuperäisestä tasapainosta, jonka me olemme menettäneet! Tässä näyte on siitä ykseyden tilasta, joka oli olemassa ennen eron, tuon viekkaan käärmeen, luikertelemista paratiisiin. Kaikki nämä erillisten ryhmien (työläisten, naisten, seksuaalisten vähemmistöjen jne.) oikeusvaatimukset ja taistelut, viimeistään niiden myötä ero on lopullisesti saapunut paratiisiin ja tuhonnut tasapainoisen yhteisön, sillä ero on se mikä määrittää moderniteettia.

Olennaista ei ole se, että Aguas on täällä. Olennaista on se, että hän on täällä täyttääkseen kaipuun alkuperäiseen pyhyyteen, näyttääkseen yleisölle vilauksen "yhteydestä maahan". Se mitä Aguas sanoo on toissijaista. Tilanne kertoo enemmän niistä, jotka halajavat alkuperäistä ykseyttä, sitä vanhaa tarinaa Aatamista ja Eevasta, sillä erojen kanssa on niin vaikeaa tulla toimeen.

Mitä ateisteilla olisi sanottavanaan?

Konferenssin kiintoisin vieras oli kaiketi Robert Dannin, Metropolitan Studiesin apulaisprofessori New Yorkin yliopistosta, joka "Western Media Facing Otherness" -plenaarin (11.7.) esitelmässään puhui jumaluuden käsitteen sulauttamisesta teknologiaan. Tällä hän viittasi erityisesti massamedian, kaupankäynnin ja valloittamisen yhteistoimintaan. Kyse on yhteydestä, jota puolustetaan tarvittaessa brutaalistikin ja johon liittyy olennaisesti monopolikeskuksien kautta tapahtuva rituaalien ohjaaminen. "Pyhää" siinä on teknologisen tehokkuuden hyve: kaikkein eniten pelkäämme median palvelun katkeamista, ja niinpä "rukoilemme" päivittäin tietokoneen, television ja muiden laitteiden kautta. Teknologian myyjä taas, kuten papit, kauppaa sitä parempaa tulevaisuutta, joka ei koskaan saavu, yhä turvatuimpine laajoine kaistoineen. Maailmanlopun visioita torjutaan kuluttamalla, kuten esimerkiksi vuosituhannen vaihtumisen katastrofihysteriassa. Uhrauksesta seuraa selviytyminen. Kyse on maallisesta tai "pakanallisesta" rituaalista, joka ei kuitenkaan onnistu säilyttämään jatkuvaan kanavasurfaukseen tottunutta mielenkiintoamme yksittäisen asian parissa kuin lyhyen aikaa.

Danninin puheenvuoro oli koko konferenssissa siinä suhteessa harvinainen, että siinä mediarituaalien käsittelyyn ei liittynyt alkuperäisen uskonnollisuuden kaipuuta, "aidon uskonnon" ja "mediauskonnon" erojen korostamisen kautta, vaan pikemminkin ensisijaisesti huomio niiden samankaltaisuudesta ja vallan muotojen historiallisen jatkumon konteksti. Kenties juuri tältä pohjalta on paremmin mahdollista tunnistaa länsimaisten ihmisten "dialektinen" suhde Toiseuteen. Kyse ei ole ainoastaan Toiseuden spektakelisoinnista, kohteeksi ulkoistamisesta, vaarallisten fundamentalistien sensaatiomaisesta esittämisestä, vaan myös siitä, että ulkoistamisen ja puhdistautumisen kautta konstituoimme omaa itseämme, vaikka emme tosiasiassa ole päässeet yli rituaaleista. Ilman jotain "barbaarista" emme voi tunnistaa itseämme "sivistyneiksi". Ehkä juuri tämän vuoksi pidetään vaarallisena joukkotuhoaseiden, siis korkean teknologian ja siten erään sivistyksen merkin, joutumista "sivistymättömien" käsiin: se vie pohjan "meidän" ja "toisten" dialektiikalta.

Dannin oli lisäksi yksi niitä harvoja konferenssin puhujista, jotka huomauttivat siitä hyvin olennaisesta asiasta, että uskonnon ja median suhteesta olisi kuultava myös ateisteja. Tämä "Religion and Terrorism" -paneelissa (12.7.) esitetty huomautus ei kuitenkaan saanut kummempaa keskustelua aikaiseksi, ellei lasketa Erkki Tuomiojan myöntelevää puheenvuoroa (josta muuten, huvittavaa kyllä, oli lainattu seuraavan päivän Keskisuomalaiseen ainoastaan argumentti siitä, että kyllä uskonnottomatkin kykenevät tappamaan miljoonia ihmisiä!). Ottaen huomioon sen, kuinka suuri osa osallistujista oli lähtökohdiltaan uskonnollisia, tämä ei ole yllättävää, sillä ateistinen kanta kysymykseen tuskin olisi ensisijaisesti suuremman uskontojen välisen suvaitsevaisuuden tavoitteleminen, vaan uskontojen itsensä kritiikki. Kyse on taistelusta tieteestä itsestään: ateistisessa tieteessä uskonnoilla on asema pelkästään kohteina.

http://www.sacredmedia.jyu.fi/