2003-07-29

Pyhä media

Markus Termonen

Sacred Media -konferenssi kokosi 10.-13.7.2003 Jyväskylään noin pari sataa tutkijaa esitelmöimään ja keskustelemaan median ja uskonnon nykyaikaisesta suhteesta. Tapahtuma koostui journalistien jatkokoulutusseminaarista, kolmesta "plenaarista", yhdestä paneelista ("Religion and Terrorism") sekä lukuisista pienemmistä sessioista, joissa tutkijat esittelivät tuotoksiaan. Konferenssin järjestäjien mukaan uskonnon ja median suhdetta tarkastelevan tieteenalan merkitys on erityisesti viimeaikainen ilmiö, jonka ovat tuoneet mukanaan globalisaatio (kulttuurinen vaihto, liikkuvuus jne.) sekä varsinkin länsimaisten yhteiskuntien maallistuminen ja siihen liittyvä median osittainen siirtyminen täyttämään muodostuvia rituaalityhjiöitä.

Autenttista tiedettä?

Väitteet uskonnon ja median suhteen tutkimisen tarpeesta ovat varmasti perusteltuja ja juuri niiden kautta konferenssin osallistujille oli tyypillistä hakea oikeutuksia tekemisilleen - jopa siinä määrin, että väitteet saivat fraasimaisia ominaisuuksia. Hieman samaan tapaan kuin yhteiskuntatieteelliset liiketutkijat puhuvat "uusista yhteiskunnallisista liikkeistä", uskonnon ja median suhteen tutkijat puhuvat mielellään ja innostuneesti "uusista uskonnoista", liittyen varsinkin median käyttöön. Näille tutkijaryhmille ei ole yhteistä ainoastaan se, että korostetaan voimakkaasti "uuden tilanteen" ainutlaatuisuutta ja legitimoidaan oma tieteenala ja sen tarve tätä kautta, vaan myös se, että tapahtuu huomattavaa sekoittumista tutkijan ja tutkimuskohteen välillä, siis ulkopuolisuuden ja autenttisuuden välillä. Siinä missä yhteiskuntatieteelliset liiketutkijat ovat pyrkineet ratkaisemaan tätä ongelmaa tutkijan aseman kriittisen tarkkailun ja erittelyn kautta, tutkijan positiota koskevaa kysymystä ei Sacred Media -konferenssissa juurikaan esitetty, mikä tarkoitti sitä, että esimerkiksi teologien tavoitteet uskonnollisuutensa edistämiseksi ja paremmaksi esittämiseksi sekoittuivat paikoitellen erottamattomasti mm. esityksiin medioituneiden rituaalien käytännöistä.

Mainittua ilmiötä voitaisiin tietysti selittää vaikkapa "objektiivisuuden mahdottomuudella" ja autenttisuuden kautta saatavalla "välittömällä tiedolla", mutta tilanne muuttuu hyvin ongelmalliseksi viimeistään silloin, kun pidättäydytään ulkopuolisuuden ja autenttisuuden suhteen yksityiskohtaisesta tarkastelusta. Tuloksena on jonkinlainen "vulgaarirelativismi": koska "kaikkihan me tarvitsemme jotain johon uskoa" ja koska "meidän on suvaittava toisenlaisia mielipiteitä ja uskomuksia", materiaalisten prosessien (myös henkiset ja spirituaaliset ilmiöt ovat väistämättä materiaalisia elimellisen perustansa ja todellisten vaikutustensa vuoksi) tarkastelusta tulee mielipidekysymys ("vaikka olemme eri mieltä, olemme kaikki yhtä oikeassa"). Tämä katsantotapa oli konferenssissa kaikkiaan yleinen, ja sen vuoksi relevantti kysymys "uskonnon ja median suhteesta globalisoituneissa yhteiskunnissa" kääntyi usein salakavalasti ja kuin huomaamatta kysymykseksi siitä, millä keinoin edistää tietyn uskonnon näkyvyyttä (peitellymmin sanoen sen "totuudenmukaista esittämistä") mediassa. Tämä seikka tuli esiin hyvin suoraan mm. konferenssin järjestäjiin kuuluneen Taisto Lehikoisen haastatteluista (esimerkiksi Suur-Jyväskylän Lehti 2.7. ja Keskisuomalainen 10.7.).

On toki mahdollista, että tavoite "totuudenmukaisen uskontotiedon" levittämisestä koskee "suvaitsevaisuuden lisäämistä", mikä tarkoittaa nykykontekstissa erityisesti kristittyjen ja muslimien välisten ennakkoluulojen pienentämistä. Tavoite perustuu ajatukseen, että toiseus pelottaa, koska se on tuntematonta, ja että pelko taas synnyttää vihaa. Kun kuitenkin otetaan huomioon konferenssin lähtökohtaisesti uskonnollisten tutkijoiden enemmistöltään hyvin selvä kristillinen perusta (muslimeja oli mukana erittäin vähän), tavoite ei ollut konferenssin osalta kovin uskottavalla pohjalla. Sen sijaan on aihetta kysyä, kääntyykö "totuudenmukaisen tiedon" levittäminen (esimerkiksi journalistikoulutuksessa) pikemminkin propagandatilaisuudeksi, kun tiedon levittämisestä vastaa kirkko itse.

Uskonnollista biologismia

Kuvaava, joskin samalla epätyypillinen, esimerkki uskonnon ja tieteen räikeästä sekoittumisesta oli Anne Foerstin esitelmä "Bodies in the Internet" 12.7. "Sacred Technology" -plenaarissa. Foerst lähti liikkeelle tyypillisistä "näkyvään kirkkoon" (kirkon institutionaalinen olomuoto) ja "näkymättömään kirkkoon" (ei-materialisoitunut idea ihanteellisesta uskonnollisesta yhteisöstä) liittyvistä mielikuvista (hierarkkisuus vs. hierarkiattomuus, jäykkyys vs. joustavuus, dogmaattisuus vs. epädogmaattisuus, poissulkevuus vs. sisällyttäminen, tekopyhyys vs. aitous, vanhanaikaisuus vs. nykyaikaisuus jne.; vrt. "vanhojen liikkeiden" ja "uusien liikkeiden" määreet yhteiskuntatieteellisessä liiketutkimuksessa) argumentoiden niiden samanaikaisen ja dialektisesti täydentävän olemassaolon puolesta, abstrakteina malleina, jotka eivät sellaisenaan voi olla olemassa.

Esitelmän keskeinen pointti liittyi tavoitteeseen ottaa tämän täydentävän olemassaolon ideassa ja sen teknologisissa muodoissa huomioon ihmisen biologinen epätäydellisyys. Biologinen epätäydellisyys sinänsä on itsestään selvä asia, mutta juuri tätä itsestään selvyyttä Foerst käytti hyväkseen esittämällä täydellisyyden tavoittelun loukkauksena ja syntinä jumalan täydellisyyttä ja kaikkivoipaisuutta kohtaan, eikä kyse ollut tietyn diskurssin ominaisuuksien esittelystä, vaan Foerstin lähtökohtaisesta tavoitteellisuudesta. Todisteena Foerst viittasi myös Raamatun luomiskertomukseen, jossa eläimet luotuaan jumala näkee, että "niin oli hyvä", mutta ihmisen luotuaan ei!

"Uskonnollisella biologismillaan" Foerst esitti, että hyvin monet inhimilliset käytännöt voidaan selittää ihmisten kykyjen biologisella rajallisuudella, kuten esimerkiksi se kuinka monta lähimmäistämme pystymme tunnistamaan tai kuinka meillä on biologinen tarve luoda yhteisöjä "samanmielisten" kanssa, luoda järjestystä sattumanvaraisuuteen. Foerst viittasi jopa inhimillisten käytäntöjen kehittymiseen "evoluutiomaisessa" prosessissa, luoden kuvitteelliseksi väittelykumppanikseen inhimillisten käytäntöjen sosiaalisiin selityksiin uskovan ihmisen, joka viittaa kintaalla biologismille. Foerstin ontologian peruskuviossa on siis olemassa vain jumala ja biologisesti rajalliset ihmiset, joiden jumalayhteyden saavuttaneessa yhteisössä vallitsee tasapaino, kun erilaisia mielipiteitä kunnioitetaan. Tämän kuvion mukaan mitkään vihan tunteet siis eivät johdu rakenteellisista ym. sosiaalisista selityksistä (eli jos työläinen vihaa pomoaan, se johtuu vain siitä, että hän "ajattelee eri lailla").

Kuten arvata saattoi, johtopäätöksessään Foerst esitti, että vaikka World Wide Webillä on monia käteviä käyttöjä, sen maailmaan "näkymättömänä kirkkona" ja sekulaarisena valtakuntana on suhtauduttava hyvin epäilevästi, koska institutionaalinen kirkko on välttämätön. "Näkymättömästä kirkosta" voidaan korkeintaan ottaa ideoita institutionaalisen kirkon ominaisuuksiksi: meidän ei ole hylättävä omistautumista ja ruumiillisuutta. Foerstin mukaan sillä ei ole oikeastaan väliä, vaikka jotkut kirkon opetukset kuulostavat vanhanaikaisilta tai "hupsuilta", sillä tärkeämpää on se, että osallistuminen yhteiseen rituaaliin, kuten rukoiluun ja virsien laulamiseen, tuo uskon ja kokemuksen. Rituaalin tuottaa instituutio, ei vapaasti kelluvan yksilön tahto osallistua siihen, vaikka rituaalin kautta yksilö saakin kokemuksen omasta uskostaan ratkaisevana tekijänä.

Foerstin esitys jumalan valtakunnasta, jossa ihmiset "ovat sellaisia kuin ovat", muodostuu näin myös kritiikiksi elämäntapojen rakentamisen ja uskonnollisuuden sekoittamista kohtaan: "itse rakennettu" elämäntapa, kuten itseä miellyttävien elementtien yhdistäminen eri uskonnoista tai harrastuksista omaksi kokonaisuudekseen, ei ole todellista uskontoa, koska uskontoon kuuluu ajatus jonkinasteisesta tahdon luovuttamisesta tai uskon riippumattomuudesta yksilön tahdosta. Jos yksilö voi "itse" rakentaa oman "uskontonsa", mihin jumalaa silloin tarvitaan? Vaikka Foerstin tavoitteena olikin institutionaalisen kirkon puolustus, hän esitti näin (vahingossa?) myös osuvan käsitteellisen huomautuksen.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.