2003-09-26

Kovat piipussa
Michael Moore: Bowling for Columbine

Markus Termonen

Kirjailija ja elokuvantekijä Michael Moore on USA:n vasemmisto-opposition rakastetuimpia hahmoja. Mooren valtaisa suosio, joka ei tosin rajoitu vasemmistolaisiin ja josta kertoo Bowling for Columbinen menestyksen lisäksi myös Stupid White Men -kirjan jatkuva keikkuminen ei-fiktiivisten teosten myyntiluetteloiden kärkipaikoilla, perustuu mainioon yhdistelmään älykkyyttä ja huumoria. Suosio kertonee kuitenkin osaltaan myös opposition epätoivoisesta tilanteesta: mitä huonommin menee, sen tiukemmin on takerruttava toivoa herättäviin asioihin. Amerikkalaista asekulttuuria käsittelevä Bowling for Columbine kertookin myös juuri siitä, minkälaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa oppositio on syystäkin epätoivoinen.

Elokuvan nimi tulee Littletonissa, Coloradon osavaltiossa, sijaitsevasta Columbinen koulusta, jossa vuonna 1999 tapahtuneessa ampumavälikohtauksessa kuoli tappajat mukaanlukien 15 henkilöä. Moore jututtaa pikkukaupungin väkeä, kuten nuoria ja satunnaisia ihmisiä, ja kiinnittää huomiota myös paikkakunnan Lockheed Martin -asetehtaaseen: voisiko USA:n ulkopoliittisella militarismilla ja yksityisellä aseisiin turvautumisella olla jokin yhteys?

Kyseessä on eräs niistä osittaisvastauksista, joita Moore esittää peruskysymykseensä: miksi USA:ssa murhataan aseilla suhteellisesti niin valtava määrä ihmisiä? Moore tekee pintapuolisia vertauksia mm. Euroopan maihin sekä Kanadaan ja tulee siihen johtopäätökseen, että ainakaan väkivaltainen historia, väkivaltaiset kulttuurituotteet tai etninen sekoittuneisuus eivät voi olla ilmiön perussyitä. Niiden sijaan keskeisenä vastauksena Moore nostaa esiin yhteiskunnallisen vallan ja sosiaalipoliittisten keinojen laadun: USA:n köyhiä kaltoin kohteleva ja "jokainen on oman onnensa seppä" -periaatetta ohjenuorana käyttävä sosiaalipolitiikka on selkeä osasyyllinen siihen, että monet lapset jäävät vaille kunnollista kasvatusta ja turvattuja elinoloja, mikä taas purkautuu turhautumisena saaden myös hyvin äärimmäisiä muotoja. (Tyypillistä amerikkalaisen vasemmistolaisen sosiaalidemokratiakaipuuta?)

Mooren mukaan ilmiöön liittyy keskeisesti myös pelon ilmapiirin tuottaminen, siis ei niinkään pelko spontaanina ja luontaisena tunteena, vaan vallan ja diskurssien ehdollistamana reaktiona. Vaikka väkivaltarikosten määrä on laskenut, mediassa on tyypillistä esittää "totuutena", että rikosten määrä lisääntyy (tuttu ilmiö myös Suomessa!). Mihin pelkoa sitten tarvitaan? Sitä tarvitaan jatkuvan poikkeustilan oikeutuksen luomiseksi (mikä mahdollistaa mm. kansalaisoikeuksien kaventamisen) ja viholliskuvien tuottamiseksi. USA:ssa asiaan liittyvätkin selkeästi myös rasismin pitkät perinteet, mistä Moore käyttää esimerkkinä poliisien työstä "realistisesti" kertovaa Cops-ohjelmaa, jossa rikollisen musta ihonväri on tilastollisia todennäköisyyksiä selvästi yleisempää.

Pelko voi liittyä ihan mihin tahansa tuntemattomaan ja käsittämättömään - oikeastaan sen paremmin se toimii, mitä enemmän se on vailla erityistä sisältöä. Traaginen ja tietyllä tavalla huvittavakin esimerkki tästä on se, kuinka kouluissa tapahtuneiden veritöiden herättämän hysterian seurauksena oppilaisiin alettiin kohdistaa rangaistuksia mielivaltaisin, jopa täysin käsittämättömin perustein (esimerkiksi oppilaan erottaminen tämän värjättyä tukkansa siniseksi). Tuttu hysterian kohde on tietenkin rock-musiikki (muistatteko 1980-luvun oikeudenkäynnit heavyrock-yhtyeitä vastaan?) ja - kuten arvata saattaa - Marilyn Manson, tuo uskonnollisten konservatiivien lemmikkivihollinen. Jotain Bowling for Columbinessa haastateltavien sekopäiden laadusta kertoo se, että Marilyn Mansonin tapainen "friikki" näyttäytyy siinä joukossa mitä järkevimpänä ja miellyttävimpänä ihmissuvun edustajana.

Siinä missä edellämainitut tekijät esitetään amerikkalaisen asekulttuurin yhteiskunnallisena taustana, pahimpien ongelmien "teknisenä" ratkaisuna ja niiden lieventäjänä Moore nostaa esiin käsiaseiden hankinnan tiukemman kontrollin. Nykytilanteen absurdiutta Moore korostaa heti elokuvan alussa käymällä pankissa(!), josta saa tilin avaamalla kaupan päälle tuliaseen hyvin nopealla käsittelyllä, sekä antamalla esimerkkejä luotien naurettavan helposta saatavuudesta. "Vastapuoli" henkilöityy näyttelijä Charlton Hestoniin, National Rifle Associationin (NRA) puheenjohtajaan, jonka juttusilla Moore käy elokuvan loppupuolella, haastattelun jäädessä lyhyeksi - ei kovin yllättävästi.

USA:n yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvä hyvin vahva aseellisen itsepuolustuksen oikeuden painottaminen, joka linkittyy paikoitellen myös äärioikeistolaiseen liittovaltiovastaisuuteen, on hyvin kiinnostava ilmiö. Bowling for Columbinen perusteella näyttää siltä, että sen yhteydessä on tyypillistä korostaa, kuinka varustautuminen itsensä ja perheensä puolustamiseen ei ole ainoastaan tärkeä amerikkalainen oikeus, vaan amerikkalainen velvollisuus - siis toisin sanoen jotta oikeus on oikeus, sitä on käytettävä sen koko mitassa. Liittovaltiovihamielisyydellä taas on varsinkin etelävaltioissa historialliset taustansa, mutta toisaalta samaa ilmiötä esiintyy myös pohjoisvaltioissa.

Yhteiskunnallisena elokuvantekijänä Moore luonnollisesti pyrkii suoraan vaikuttamaan näkemiinsä epäkohtiin. Tästä kerrassaan rohkaisevan tapauksen tarjoaa episodi, jossa Moore matkustaa kahden Columbinen verilöylystä selvinneen, mutta luoteja nahkaansa saaneen ja pahoin loukkaantuneen pojan kanssa K-Martin (http://www.kmart.com/) päämajaan, sillä tappajien käyttämät luodit olivat K-Martin myymälästä peräisin. Asiasta nousee Mooren ansiosta K-Martin kannalta niin nolostuttava kohu, että se päättää poistaa kaikki käsiaseiden luodit valikoimastaan.

Bowling for Columbinen sisältö on mahdollista esittää "älyllisessä" muodossa, mutta se ei ole mikään "älykköelokuva" (luojan kiitos, sanoisi varmasti joku). Aivan kuten Michael Mooren hahmo on sekä älykäs että humoristinen, samoin on itse elokuvakin. Huvittavia - tai surkuhupaisia - ovat niin jotkut haastateltavista hahmoista kuin myös tv-ohjelmien kuvamateriaalista editoidut, omalla tavallaan hyvin paljastavat koosteet. Huumorissa on näin aina mukana tietty rujo elementti: todellisuus on kauhistuttavampaa kuin mikään tarina. Mutta juuri huumorin ansiosta selviydymme siitä.

Plussaa on annettava myös Mooren katu-uskottavasta, perusjunttimaisesta ulkonäöstä. Pieni kritiikin aihe sen sijaan on siinä, että Moore jossain määrin puhdistaa käsittelynsä liian ristiriitaisista elementeistä. Tämä tulee esiin vaikkapa siinä, että mustien kansalaisoikeusliikkeen osalta mainitaan esimerkkinä vain kansalaistottelemattomuus ja muu aseeton toiminta, mutta sen sijaan ei mainita Mustia Panttereita, josta ei varmasti olisi aikoinaan 1960- ja 1970-luvulla tullut niin merkittävää toimijaa, jos liikkeen jäsenet eivät olisi toimineet militantisti kantamalla aseita näkyvästi ja jos heillä ei olisi ollut siihen muodollista oikeutta.

http://www.michaelmoore.com/

http://www.nra.org/