2003-08-13

Reclaim Your Existence
Vallattu talo julkisena tilana

Ulla Karvonen

Töölön entisen automuseon näyttävä valtaus kesäkuun alussa nosti talonvaltaukset otsikoihin. Kesäajan aihepula, talon keskeinen sijainti ja mellakka-asuisten poliisien lähes teatraalisesti suorittama häätöoperaatio olivat osasyitä poikkeuksellisen suurelle kiinnostukselle. Epäilemättä myös valtaajien määrän moninkertaistuminen verrattuna aiempiin valtauksiin pakotti päättäjät ja median ottamaan kantaa. Noin 400 nuoren valtaus lienee Helsingin suurimpia, jos ei suurin. Neljän päivän aikana talossa kävi yli 1500 ihmistä. Sitä oli siis vaikea kutsua enää vain pienen ja marginaalisen ryhmän projektiksi. Valtaus kesti lauantai-illasta keskiviikkoaamuun, jolloin poliisi rynnäköi talon sisään.

Talon valtaaminen tarkoittaa tyhjillään olevan talon ottamista käyttöön. Perinteisesti valtausten kohdalla on korostettu epäkaupallisen oleskelutilan tarvetta enenevissä määrin yksityistettävän kaupunkitilan rinnalle sekä erityisesti nuorille tarkoitettujen tilojen tarvetta kaupungin säästäessä nuorisotoiminnastaan. Valtausten (ja häätöjen) lisääntyessä on kuitenkin tullut ajankohtaiseksi korostaa - väärinkäsitysten välttämiseksi - myös autonomisen, kaupungin nuorisotoiminnan ulkopuolelle jäävän tilan tarvetta. Tarkoituksena ei ole lyödä sitä, joka on lähinnä, eikä kiistää kaupungin järjestämän nuorisotoiminnan tarpeellisuutta sinänsä. Sen sijaan halutaan korostaa sitä, että kaupungin nuorisotoiminta ei kykene eikä edes tahdo tavoittaa kaikkia nuoria. Tilojen tarve ei ylipäätään rajoitu nuoriin.

Nuoriso ei ole yhtenäinen ryhmä, jonka yksi ainoa toimija voi tavoittaa. Tarvitaan erilaisia toimijoita ja toimintamahdollisuuksia. Väittäessäni, ettei kaupungin nuorisotoiminta tavoita kaikkia nuoria en väitä, että vallatut sosiaalikeskuksetkaan pystyisivät tähän. Töölönkatu 51 b:ssä neljän päivän aikana käyneet yli 1500 ihmistä todistavat kuitenkin, ettei kyse ole marginaalisesta toiminnasta ja tarpeesta, joka voitaisiin ohittaa olankohautuksella.

Töölön kesähitti

Töölön valtaus osui poliittisesti juuri oikeaan saumaan. Helsingin kaupungin säästötoimenpiteet ovat johtaneet kuluneen kevään aikana useiden kaupunkilaisille tarkoitettujen palvelujen karsimiseen. Erityisesti nuoriso- ja kulttuuritoimintoja on lakkautettu ja siirretty huonompiin tiloihin. Myös kirjastotoimen ja terveydenhuollon säästöt ovat aiheuttaneet jatkuvasti keskustelua, jopa protesteja. Nämä ovat palveluja, joiden tarpeellisuutta juuri kukaan ei kiistä (tai uskalla kiistää ainakaan julkisesti - puhutaan vain valitettavasta rahapulasta). Niitä ollaan valmiita puolustamaan ainakin retorisesti. Töölön valtauksen yhteydessä puhuttiinkin nimenomaan nuorten tarpeesta omiin tiloihin, joissa voitaisiin järjestää epäkaupallista kulttuuritoimintaa, juuri sitä toimintaa, jota kaupunki ei enää näytä kykenevän järjestämään.

Nuoret, jotka ottavat haltuunsa tilan järjestääkseen monipuolista kulttuuritoimintaa, antavat epäilemättä hyvän vaikutelman itsestään niin suurelle yleisölle kuin päättäjille: kukapa vastustaisi sitä, että nuoret järjestävät itselleen "järkevää" tekemistä. Vaikka keinoja ei pidettäisi aivan hyväksyttävinä, nähdään ainakin päämäärä hyväksi. Loppu voidaan pistää nuoruuden kypsymättömyyden piikkiin. On kuitenkin korostettava, että emme vaadi kaupungin nuorisotilojen lisäämistä, ainakaan ensisijaisesti. Tahdomme tiloja, joissa voimme itse järjestää toimintaa jonka koemme mielekkääksi.

Kaupungille annettua positiivista mielikuvaa on pidetty tärkeänä, sillä tilan virallinen asema riippuu kaupungin (tai talon omistajan, mikäli se ei ole kaupunki) päätöksistä. Kaupunki suosii neuvotteluhalukkuutta ja epäpoliittista toimintaa, ja niinpä tilan virallistamisen kannalta kompromissien tekeminen on edullista. Toisaalta valtaamamme tilan tarkoituksena on ollut toimia poliittisena tilana, jossa tehdään poliittista toimintaa, sekä autonomisena tilana, johon kaupungin määräysvalta ei ulotu. Vallatun tilan käyttöä ja sen suhdetta kaupungin toimintaan tai poliittiseen toimintaan yleensä määrittävät tietenkin valtaajat itse: onko vallattu tila näkyvästi poliittinen vai keskittyykö se epäpoliittiseen harrastustoimintaan, onko sen suhde kaikkiin viranomaisiin tietoisen antagonistinen vai pyrkiikö se vakiinnuttamaan asemansa neuvottelemalla ja tekemällä kompromisseja. Nämä ovat lähtökohtia, joista jokainen valtaajaposse joutuu neuvottelemaan ja rakentamaan jonkinlaista konsensuksen - tai sulkemaan osan toimijoista ulkopuolelle.

Niissä valtauksissa, joissa olen itse ollut mukana, on pyritty välttämään jäykkien ja muuttumattomien asetelmien syntymistä. Niin toimintamuodot kuin neuvottelusuhteetkin on pidetty mahdollisimman avoimina. Neuvottelusuhteiden luominen (suoran antagonismin ja neuvotteluista kieltäytymisen sijaan) antaa mahdollisuuden käyttää erilaisia vaikutuskanavia ja kenties saada joitain etuja, vaikka emme missään nimessä pyri legitimoimaan valtausta yksinomaan viranomaisten tekemien päätösten kautta tai ole riippuvaisia niistä valtauksen jatkumisen kannalta. Samasta syystä olemme pyrkineet olemaan jossain määrin yhteydessä kunnallispoliitikkoihin. Poliittiset puolueet, ei-parlamentaarisen toiminnan puolustajina aiemmin esiintyneet vihreät mukaan lukien, ovat kuitenkin olleet kykenemättömiä toimimaan neuvottelukanavina kansalaisliikehdinnän ja virallisten tahojen välillä. Ne puolustavat leikkauksia melko yksimielisesti vaikkakin näennäisen vastahakoisesti. Vihreiden kohdalla on pettymys, että omat korporatiiviset edut ovat selvästi ajaneet puolueen vanhojen periaatteiden ohi.

Luovaa vastarintaa

Pyrkimys saada tilaan mahdollisimman laaja kirjo toimintamuotoja julkipoliittisista epäpoliittisempiin on lähestulkoon välttämätön edellytys todellisen moninaisuuden syntymiselle: toiminta, joka jo etukäteen sulkee ulkopuolelleen "normaalista aktivisti-identiteetistä" poikkeavat tahot - oli sitten kyse psykehörhöistä, teatterihipeistä tai lähiönuorista, joita ei pidetä riittävän poliittisina - tekee vallatusta tilasta kuten minkä tahansa tilan, joka valitsee sisääntulijat poliittisen, uskonnollisen tms. mielipiteen mukaan. Tämä on asiantila, jota valtauksissa pyritään yleensä välttämään, ainakin teoreettisella tasolla.

Nuorison ja yleismukavien kulttuuriharrastusten ylenpalttinen korostaminen voi lähentää vallattuja tiloja liiaksi kaupungin nuorisotoimintaan - liiaksi sikäli että niiden ei olekaan tarkoitus olla kaupungin nuorisotoiminnan jatke tai korvike, vaan jotain siitä irrallista ja poikkeavaa toimintaa. Jo valtaaminen sinänsä poliittista toimintaa. Epäpoliittista kulttuuritoimintaa, jonka tarkoitus on tuottaa vain hyvää mieltä kaikille ärsyttämättä ketään, voi järjestää kuka tahansa ja missä tahansa. Siihen ei tarvita vallattua tilaa. Vallatussa tilassa on sen sijaan edellytyksiä järjestää sellaista toimintaa, jonka tuottamiseen kaupungilla tai muilla institutionaalisilla toimijoilla ei ole mahdollisuutta. Tuntuisi tuhlaukselta jättää tällaiset mahdollisuudet käyttämättä.

Tyhjän tilan haltuunotto on protesti sitä vastaan, että taloja seisotetaan tyhjillään samaan aikaan kun puhutaan asuntojen tai erilaisten toimitilojen puutteesta. Mutta - protestin merkitystä vähättelemättä - se on muutakin: toimijoiden omista tarpeista lähtevää, uutta luovaa poliittista toimintaa, joka ei alistu passiivisuuteen ja odottamiseen, vaan sekä osoittaa yhteiskunnallisen tottelemattomuuden avulla epäkohtia että pyrkii rakentamaan malleja niiden ratkaisemiseksi. Koska jo itse valtaus vaatii aktiivista ja antagonistista toimintaa, tuntuisi hullulta jättää vallatun tilan tulevaisuus ainoastaan poliittisten päätöksentekijöiden hyväntahtoisuuden varaan ja rakentaa kaikki toiminta heidän miellyttämistään silmälläpitäen. Se olisi ikään kuin alistumista passiivisen kuluttaja-kansalaisen rooliin, poliittisen näkemyksen uhraamista epävarmaakin epävarmemman lopputuloksen puolesta. Jos valtaajien ehdottamat käyttötarkoitukset muistuttavat liikaa kaupungin omaa nuorisotoimintaa tai ovat epämääräisiä "jotain järkevää käyttöä" -tyyppisiä, on kaupungin helppo esittää tilan antamista kaupungin oman nuorisotoiminnan käyttöön - tai johonkin muuhun "järkevään käyttöön". Näin on käynyt aikaisemmin esimerkiksi Kookostehtaan valtauksen yhteydessä. Jos kompromissien tielle lähdetään, ei sillä ole loppua. On epärealistista olettaa, että kaupunki tyytyy yhteen myönnytykseen: se vaatii niitä lisää ja lisää, ja vaatimuksiin suostuminen nakertaa tilan autonomiaa.

Sosiaalikeskus Siperia on tällä hetkellä Helsingin ainoa vallattu sosiaalikeskus. Sen yhteydessä em. kaltainen kysymys on ollut pummit.org-projekti. Kaupunki on antanut Siperian valtaajille nimellisellä vuokralla ja kunnostusvastikkeella. Tämä "vuokrasopimus" menee umpeen elokuun lopussa ja olisimme tietenkin halukkaita jatkamaan sitä. Heinäkuun alussa julkisuuteen nousi kuitenkin pummiprojekti, joka pyrkii edistämään julkisen liikenteen maksuttomuutta. Sen yhtenä toimintamuotona on ns. pummikassa, joka toimii ikään kuin vakuutuksena tarkastusmaksuja vastaan. Kassaan liittyneet ihmiset maksavat kuukausimaksua, joka on noin puolet kuukausilipun hinnasta, ja saavat kassasta rahaa sakkojen maksamiseen.

Pummikassan osoitteeksi on merkitty sosiaalikeskus Siperia, ja kirjoittelussaan mm. Helsingin Sanomat on nostanut Siperian esiin näkyvästi pummien pesäpaikkana. Osa Siperiaa rakentaneista ihmisistä tahtoisi, että pummikassa siirrettäisiin muualle ja "talo" irtisanoutuisi koko toiminnasta. Osa taas on sitä mieltä, että pummiprojektin tapaiset tilaa politisoivat projektit ovat sille tärkeitä. Pummikassa siirrettiin pois, mutta kysymys siitä, kuinka paljon kompromisseja ollaan valmiita tekemään vuokrasopimuksen säilyttämiseksi, jäi ilmaan. Ne, jotka pitivät talon säilymistä ja sitä myötä kaupungin kanssa tehtyä yhteistyötä ensisijaisen tärkeinä, ehdottivat, että talo sinänsä pidettäisiin "puolueettomana", mutta sen sisällä voisi toimia erilaisia ryhmiä. Tämä lienee kuitenkin käytännössä mahdotonta, sillä tilaa, jossa poliittista toimintaa tehdään, ei oikein voida irrottaa toiminnasta tai toimijoista.

Halutaan vuokrata: 200 m2 autonomiaa

Mikä sitten erottaa vallatun sosiaalikeskuksen toiminnan kaupungin järjestämästä nuorisotoiminnasta? Ensinnäkin kaupungin nuorisotoiminta joutuu aina toimimaan ylhäältä annettujen sääntöjen puitteissa ja tilan toimintaa määrittävät kaupungin tekemät linjaukset, eivät tilan käyttäjien tarpeet. Myös jokainen valtaajaposse joutuu tietenkin luomaan omat sääntönsä ja rajoituksensa joiden puitteissa toimitaan. Nämä puitteet ovat kuitenkin joustavammat kuin kaupungin nuorisotoiminnalla ja, ennen kaikkea, ylhäältä annettujen käskyjen sijaan ne perustuvat tilan käyttäjien omiin päätöksiin ja mahdollisuuteen muokata niitä.

Tilan autonomisuus, itsehallinnollisuus, on mahdollisuus, mutta myös velvoite tehdä päätöksiä tilan käyttäjien kesken. Päätöksenteko ei aina ole ongelmatonta - pikemminkin päinvastoin. Toimivan päätöksenteon järjestäminen lieneekin yksi vallattujen tilojen suurista haasteista. Pyrkimys avoimuuteen tekee toteutuessaan päätösten tekemisestä joskus monimutkaista: erilaiset käsitykset siitä miten ja millaisia päätöksiä pitäisi tehdä kohtaavat, eikä yhteisymmärryksen löytäminen ole aina helppoa vaikka tahtoa toimia yhdessä olisikin. Joidenkin mielestä ihanteellinen demokratia vaatii toimiakseen muodolliset rakenteet, jotka takaavat kaikille yhtäläiset mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon. Joidenkin mielestä muodolliset rakenteet taas tuhoavat rakentavan spontaaniuden ja tuovat alistavat valtasuhteet yhteisöön.

Konsensukseen tuskin on mahdollista päästä ja ehkä niin onkin parempi: valmis ja kaikkien hyväksymä ratkaisu saattaisi pikemminkin jäykistää yhteisön toimintaa pidemmän päälle kuin palvella sitä - liiallisen tehokkuuden on monta kertaa todettu johtavan pikemminkin erilaisten näkökulmien huomiotta jättämiseen ja päätöksenteon klikkiytymiseen kuin toiminnan tehostumiseen.

Suoran demokratian malleja on sovellettu ja kokeiltu eri tavoin kaikissa valtauksissa. Koivulassa yhteisiin talokokouksiin panostettiin ehkä eniten ja niitä pidettiin lähes päivittäin. Kun kaikki asiat piti käsitellä yhdessä, alkaen siivouspäivistä ja seinämaalien väreistä, venyivät kokoukset usein tuntien mittaisiksi ja tuottivat aika lailla turhautumista ja väsymistä. Lisäksi se, että kaikki ihmiset eivät innostuneet kokouksista eivätkä osallistuneet niihin, aiheutti jonkin verran närää. Ongelmalliseksi koettiin myös se, että kaikki eivät osallistuneet keskusteluun eikä kaikkia kuunneltu yhtä paljon. Koivulassa näkyi ehkä kaikkein selkeimmin vanhempien miespuolisten valtaajien asettaminen ehdottomiksi auktoriteeteiksi, joiden sanaa kuunneltiin ja uskottiin - eivätkä nuoremmat tuntuneet itsekään luottavan itseensä. Asiaan yritettiin tuoda parannusta mm. ottamalla käyttöön ringit, joissa kaikki vuorollaan sanoivat mielipiteensä, mutta se ei tuonut muutosta yleiseen mentaliteettiin.

Vallatun tilan ei tarvitse määritellä ennalta käsin "kohderyhmäänsä", vaan sen toiminta voi muodostua vähitellen valtaajista ja heidän tarpeistaan käsin. Siinä missä kaupungin nuorisotoiminta pyrkii tavoittamaan lähes yksistään tietyllä alueella asuvia alle 18-vuotiaita ja myös tietynlaisia nuoria, kunnollisia, joihin kaupungin kannattaa panostaa, raittiita, koulua käyviä, aktiivisia, ei vallatun sosiaalikeskuksen tarvitse erotella (keinotekoisesti) toisistaan ihmisiä iän tai edes kiinnostuksen kohteiden perusteella. Se voi päinvastoin pyrkiä edistämään erilaisten ryhmien kanssakäymistä ja kommunikaatiota sekä moninaisuuden hyväksymistä yhteisön perustaksi. Aivan rajatonta ei tilan avoimuus tietenkään voi olla: esimerkiksi natseja tai diilereitä ei tarvitse sietää.

Sosiaalista toimintaa ilman sosiaalitoimea

Sosiaalikeskus antaa erinomaisen mahdollisuuden sellaiselle toiminnalle, jota sosiologisessa diskurssissa kutsutaan "valtaistamiseksi" (empowerment) mutta jota voisi hyvin kuvailla myös lauseella "reclaim your existence", valtaa takaisin oma olemassaolosi. Yleensä termillä tarkoitetaan heikossa asemassa olevien ihmisten elämisen edellytysten kohentamista auttamalla heitä hallitsemaan omaa elämäänsä ja antamalla edellytyksiä osallistua itseä koskevaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tässä yhteydessä tarkoitan "valtaistamisella" tilan rakentamista niille, joita kukaan tai mikään muu ei hyväksy, sellaisille nuorille ja miksei vanhemmillekin, joita ei huolita sen enempää kotiin kuin kaupungin nuorisotiloihinkaan. Vallattu tila ei tietenkään voi ottaa hoitaakseen kaupungin sosiaalityötä, eikä sen tarvitse siihen pyrkiäkään, mutta joskus ruoka, yöpaikka, tunne hyväksytyksi tulemisesta ja mahdollisuus toimia yhteisössä tasavertaisena jäsenenä voivat tehdä ihmeitä - olematta yhtään naiivi. :)

Erityisesti - ja tämä on jotain, mihin kaupungin nuorisotoiminta ei tule koskaan pystymään - sosiaalikeskustoiminta voi parhaimmillaan tarjota keinoja syrjäytymisen aiheuttaman vihan ja turhautumisen suuntaamiseksi sinne, missä syrjäyttäviä ja alistavia käytäntöjä tuotetaan: yhteiskunnan valtarakenteisiin. Kilpailuyhteiskunta hellii näkemystä, jonka mukaan jokainen on yksin oman onnensa seppä ja vastuussa siitä, mitä elämällään tekee sen sijaan että voisimme olla sitä yhdessä. Se kehottaa meitä taistelemaan toisiamme vastaan sen sijaan, että rakentaisimme yhdessä sellaista yhteisöä ja elämäntapaa kuin haluamme. Se väittää tarjoavansa kaikille yhteiset mahdollisuudet menestyä systeemin tarjoamissa puitteissa, muttei ota huomioon eroja lähtökohdissa (tai päämäärissä). Se tekee poikkeuksesta säännön osoittamalla niitä harvoja, jotka ovat onnistuneet nousevaan kehnoista lähtökohdista huipulle.

Kilpailuyhteiskunta saa syrjään ajetun uskomaan, että hän voi vain syyttää itseään siitä, ettei menesty ja halua ottaa vastaan tarjottuja arvoja. Vallatun sosiaalikeskuksen yhteisö taas voi auttaa häntä näkemään, millä tavalla yhteiskunnalliset valtarakenteet tuottavat syrjäytymistä ja millä tavalla niitä vastaan voi taistella. Ei mitenkään saarnaamalla tai indoktrinoimalla. Opettaja-oppilas tai ohjaaja-asiakas -suhteen muodostuminen ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista. Hyvää tarkoittavinakin ne uusintavat valtasuhteita, joiden avulla yhteiskunta ohjaa nuoria kasvamaan tarvitsemikseen kansalaisiksi. Sosiaalikeskus valtaistaa olemalla konkreettinen esimerkki siitä, kuinka ihmisten väliset suhteet voidaan järjestää toisin, ei taloudellisiksi vaihtosuhteiksi, joissa kysellään mitä hyötyä toisesta on, vaan itseisarvoisiksi toveruussuhteiksi, joissa jokaista kunnioitetaan myös silloin, kun mielipiteet eivät osu aivan yksiin.

Valtaistaminen koskee tietenkin kaikkia yhteisössä toimivia: kokemukset asioiden tekemisestä tavoilla, joihin kapitalistinen järjestelmä ei tarjoa mahdollisuutta, antavat jokaiselle uusia mahdollisuuksia oman elämän takaisin valtaamiseen, ei ainoastaan niille, jotka ovat alun perin olleet syrjäytetyimmissä asemissa. Erilaisilla ja eri taustoista tulevilla ihmisillä on paljon annettavaa toisilleen. Jos yhteisö onnistuu järjestämään sisäiset suhteensa siten, että kaikki toimijat iästä, sukupuolesta ja muista tekijöistä riippumatta tulevat tasavertaisina mukaan toimintaan tuoden esiin ajatuksiaan, on yhteisöllä paljon suuremmat mahdollisuudet kehittyä ja mennä eteenpäin kuin silloin, jos toimintaa ohjaavat pienen ryhmän ideat - oli ne sitten kehitelty spontaanisti pyöreän pöydän ympärillä tai muodollisesti järjestetyssä kokouksessa.

Moninaisuuden haaste

Sosiaalikeskus ja sen yhteisö voi tarjota puitteet poliittiselle toiminnalle ja luoda edellytyksiä erilaisille toimintamuodoille tarjoamalla tilat ja ehkä joitain materiaalejakin kunhan muistetaan että sekä toimintamuodot että toiminnan kohteet voivat olla ja niiden täytyykin olla moninaisia. Ihmiset tekevät kansalaistottelemattomuutta jokapäiväisessä elämässään monin tavoin ilman minkään organisaation tai ei-organisaation tukea ja hyväksyntää. Toiminta voi olla poliittista, vaikka se miellettäisiin ensisijaisesti selviytymiskeinoksi eikä suoranaisesti poliittiseksi. Graffitien maalaaminen ja laittomien bileiden järjestäminen ovat tilan haltuunottoa siinä missä talonvaltauskin, vaikka niiden ensisijainen tarkoitus olisikin hauskanpitäminen. Vaikka sosiaalikeskus pyrkii olemaan poliittinen projekti ja poliittinen tila, ei sen pidä valikoida kelvollisiksi toimijoiksi vain niitä, jotka täyttävät perinteisen poliittisen toimijuuden kriteerit.

Ohjaaja Jari Halonen puhui Töölön valtauksen tueksi järjestetyssä tapahtumassa Teatterikorkeakoululla. Hän totesi, ettei ole huolissaan niistä, jotka näitä valtauksia järjestävät - he ovat aktiivisia nuoria, jotka kyllä pärjäävät ja järjestävät itselleen tiloja ja toimintaa tavalla tai toisella - vaan siitä, että hyvää tarkoittavista valtauksista tulee lopulta pienen eliitin omia projekteja, jotka toimivat heidän ehdoillaan ja karkottavat lopulta kaikki muut pois. Vaikka osa Töölön valtaajista tuntui närkästyneen Halosen sävystä, on hänen sanomansa syytä ottaa vakavasti. Vallattu tila, josta tulee pienen eliitin hiekkalaatikko, ei ole kyennyt laajentumaan vakavasti otettavaksi poliittiseksi toimijaksi.

Niin kauan kun valtausten legitimaatio perustuu siihen, että ne tarjoavat tiloja ja mahdollisuuksia järjestää toimintaa erilaisille ihmisille, pitäisi erityisesti valtaajien "ydinryhmän" varoa omimasta projektia vain itselleen. Helposti käy niin, että ne, jotka ovat perillä päätöksenteon käytännöistä ja jotka asioita käytännössä hoitavat, valitsevat helpoimman ja yksinkertaisimman tien - ja vaikka muodollinen päätöksentekorakenne olisikin olemassa - hoitavat asiat keskenään. Toisaalta joidenkin valtausten yhteydessä on käynyt ilmi, että mikäli tahdotaan pitää kiinni jonkinasteisesta antagonismista, näin on toimittava, sillä näyttää siltä, että vasta kokemuksen tuoma kyynisyys estää ihmisiä luottamasta kaupungin hyväntahtoisuuteen ja tekemästä liikoja kompromisseja.

Halosen esiintuoma ongelma on kuitenkin todellinen haaste valtaajille. Aktiiviset ja hyvinvoivat nuoret, joista valtaajien enemmistö epäilemättä koostuu, pystyvät kyllä hoitamaan itselleen tiloja ja etuja. Mutta kuinka rakennetaan yhteyksiä niihin, joiden edellytykset toimia ja saada tuloksia, ovat heikommat? Kuinka estetään se, että projektit, jotka tähtäävät autonomisten tilojen luomiseen päätyvät samaan jamaan kuin Kookostehtaan valtaus, josta Halonen kommentoi: "Kyllä te tähän sisäpihalle voitte tulla puhumaan, mutta yksikään teistä ei pääse sisään."


Valtauksista tiedottava www-sivusto: http://squat.net/valtaus/.
Lapinlahden Koivulan valtauksesta kesällä 2002 kirjoitettiin useita juttuja Vaikuttavaan tietotoimistoon. (Etsi hakusanalla Koivula.)