2003-08-13
Töölön entisen automuseon näyttävä valtaus kesäkuun alussa nosti talonvaltaukset otsikoihin. Kesäajan aihepula, talon keskeinen sijainti ja mellakka-asuisten poliisien lähes teatraalisesti suorittama häätöoperaatio olivat osasyitä poikkeuksellisen suurelle kiinnostukselle. Epäilemättä myös valtaajien määrän moninkertaistuminen verrattuna aiempiin valtauksiin pakotti päättäjät ja median ottamaan kantaa. Noin 400 nuoren valtaus lienee Helsingin suurimpia, jos ei suurin. Neljän päivän aikana talossa kävi yli 1500 ihmistä. Sitä oli siis vaikea kutsua enää vain pienen ja marginaalisen ryhmän projektiksi. Valtaus kesti lauantai-illasta keskiviikkoaamuun, jolloin poliisi rynnäköi talon sisään.
Talon valtaaminen tarkoittaa tyhjillään olevan talon ottamista käyttöön. Perinteisesti valtausten kohdalla on korostettu epäkaupallisen oleskelutilan tarvetta enenevissä määrin yksityistettävän kaupunkitilan rinnalle sekä erityisesti nuorille tarkoitettujen tilojen tarvetta kaupungin säästäessä nuorisotoiminnastaan. Valtausten (ja häätöjen) lisääntyessä on kuitenkin tullut ajankohtaiseksi korostaa - väärinkäsitysten välttämiseksi - myös autonomisen, kaupungin nuorisotoiminnan ulkopuolelle jäävän tilan tarvetta. Tarkoituksena ei ole lyödä sitä, joka on lähinnä, eikä kiistää kaupungin järjestämän nuorisotoiminnan tarpeellisuutta sinänsä. Sen sijaan halutaan korostaa sitä, että kaupungin nuorisotoiminta ei kykene eikä edes tahdo tavoittaa kaikkia nuoria. Tilojen tarve ei ylipäätään rajoitu nuoriin.
Nuoriso ei ole yhtenäinen ryhmä, jonka yksi ainoa toimija voi tavoittaa. Tarvitaan erilaisia toimijoita ja toimintamahdollisuuksia. Väittäessäni, ettei kaupungin nuorisotoiminta tavoita kaikkia nuoria en väitä, että vallatut sosiaalikeskuksetkaan pystyisivät tähän. Töölönkatu 51 b:ssä neljän päivän aikana käyneet yli 1500 ihmistä todistavat kuitenkin, ettei kyse ole marginaalisesta toiminnasta ja tarpeesta, joka voitaisiin ohittaa olankohautuksella.
Töölön valtaus osui poliittisesti juuri oikeaan saumaan. Helsingin kaupungin säästötoimenpiteet ovat johtaneet kuluneen kevään aikana useiden kaupunkilaisille tarkoitettujen palvelujen karsimiseen. Erityisesti nuoriso- ja kulttuuritoimintoja on lakkautettu ja siirretty huonompiin tiloihin. Myös kirjastotoimen ja terveydenhuollon säästöt ovat aiheuttaneet jatkuvasti keskustelua, jopa protesteja. Nämä ovat palveluja, joiden tarpeellisuutta juuri kukaan ei kiistä (tai uskalla kiistää ainakaan julkisesti - puhutaan vain valitettavasta rahapulasta). Niitä ollaan valmiita puolustamaan ainakin retorisesti. Töölön valtauksen yhteydessä puhuttiinkin nimenomaan nuorten tarpeesta omiin tiloihin, joissa voitaisiin järjestää epäkaupallista kulttuuritoimintaa, juuri sitä toimintaa, jota kaupunki ei enää näytä kykenevän järjestämään.
Nuoret, jotka ottavat haltuunsa tilan järjestääkseen monipuolista kulttuuritoimintaa, antavat epäilemättä hyvän vaikutelman itsestään niin suurelle yleisölle kuin päättäjille: kukapa vastustaisi sitä, että nuoret järjestävät itselleen "järkevää" tekemistä. Vaikka keinoja ei pidettäisi aivan hyväksyttävinä, nähdään ainakin päämäärä hyväksi. Loppu voidaan pistää nuoruuden kypsymättömyyden piikkiin. On kuitenkin korostettava, että emme vaadi kaupungin nuorisotilojen lisäämistä, ainakaan ensisijaisesti. Tahdomme tiloja, joissa voimme itse järjestää toimintaa jonka koemme mielekkääksi.
Kaupungille annettua positiivista mielikuvaa on pidetty tärkeänä, sillä tilan virallinen asema riippuu kaupungin (tai talon omistajan, mikäli se ei ole kaupunki) päätöksistä. Kaupunki suosii neuvotteluhalukkuutta ja epäpoliittista toimintaa, ja niinpä tilan virallistamisen kannalta kompromissien tekeminen on edullista. Toisaalta valtaamamme tilan tarkoituksena on ollut toimia poliittisena tilana, jossa tehdään poliittista toimintaa, sekä autonomisena tilana, johon kaupungin määräysvalta ei ulotu. Vallatun tilan käyttöä ja sen suhdetta kaupungin toimintaan tai poliittiseen toimintaan yleensä määrittävät tietenkin valtaajat itse: onko vallattu tila näkyvästi poliittinen vai keskittyykö se epäpoliittiseen harrastustoimintaan, onko sen suhde kaikkiin viranomaisiin tietoisen antagonistinen vai pyrkiikö se vakiinnuttamaan asemansa neuvottelemalla ja tekemällä kompromisseja. Nämä ovat lähtökohtia, joista jokainen valtaajaposse joutuu neuvottelemaan ja rakentamaan jonkinlaista konsensuksen - tai sulkemaan osan toimijoista ulkopuolelle.
Niissä valtauksissa, joissa olen itse ollut mukana, on pyritty välttämään jäykkien ja muuttumattomien asetelmien syntymistä. Niin toimintamuodot kuin neuvottelusuhteetkin on pidetty mahdollisimman avoimina. Neuvottelusuhteiden luominen (suoran antagonismin ja neuvotteluista kieltäytymisen sijaan) antaa mahdollisuuden käyttää erilaisia vaikutuskanavia ja kenties saada joitain etuja, vaikka emme missään nimessä pyri legitimoimaan valtausta yksinomaan viranomaisten tekemien päätösten kautta tai ole riippuvaisia niistä valtauksen jatkumisen kannalta. Samasta syystä olemme pyrkineet olemaan jossain määrin yhteydessä kunnallispoliitikkoihin. Poliittiset puolueet, ei-parlamentaarisen toiminnan puolustajina aiemmin esiintyneet vihreät mukaan lukien, ovat kuitenkin olleet kykenemättömiä toimimaan neuvottelukanavina kansalaisliikehdinnän ja virallisten tahojen välillä. Ne puolustavat leikkauksia melko yksimielisesti vaikkakin näennäisen vastahakoisesti. Vihreiden kohdalla on pettymys, että omat korporatiiviset edut ovat selvästi ajaneet puolueen vanhojen periaatteiden ohi.