2003-06-23

Demokratian viimeiset kiusaukset
Kaksi viimeaikaista esimerkkiä tarrautumisesta liberaalin demokratian illuusioon

Markus Termonen

18.6.2003 näytti tapahtuvan jotain sellaista, mitä viime vuosikymmenien kokemusten valossa emme voineet uskoa tapahtuvaksi. "Hallitukset eivät kaadu" oli luonnonlakimainen asia, kuin painovoima, jonka voimassa ollessa oli ehtinyt kasvaa kokonainen sukupolvi. Näytti siltä, että edessämme oli "tapahtuma isolla teellä", sillä mitäpä muuta "Tapahtuma" puhtaimmillaan - parhaimmillaan tai pahimmillaan - oikeastaan tarkoittaa kuin jonkin perustavanlaatuisen tilan murtumista tai syvää muuttumista.

Tapahtuminen oli suorastaan juovuttavaa: se sai meidät nauliintumaan tv-ruutujen ääreen seuraamaan asioiden käänteitä suorassa lähetyksessä. On toki totta, että kyseessä oli "vain" pääministerin vaihtuminen, ikään kuin yksittäisen henkilön ongelma, eikä koko hallituspohjan muuttuminen, mutta samalla asiasta teki Tapahtuman siihen johtanut tapahtumaketju kokonaisuudessaan, siis kertomuksena eikä ainoastaan yksityiskohtina. Kaikki Tapahtumat - vallankumoukset, sodat, WTC-isku, vakavat skandaalit, jalkapallon MM-finaalit jne. - ovat Tapahtumia koska ne tuotetaan sellaisiksi. Tapahtuma ei ole pelkkää kertomusta, mutta sen kertomuksellisuus kietoutuu erottamattomasti yhteen sen kanssa, mikä siinä on "todellista" (erotuksena kertomuksellisesta).

Kertomusten tehtävät

Koko sotkun yksityiskohtia ei ole tarpeen käydä tässä kertaamaan. Kiinnostavampia ovat ne tehtävät, joita Tapahtumalla on kertomuksena - tai erilaisina kertomuksina, näkökulmiahan oli ja on useita. Ensinnäkin on selvää, että Anneli Jäätteenmäen pelaaminen salaisella ns. Irak-muistiolla oman ja puolueensa eduskuntavaalikampanjan yhteydessä oli kappale surkeaa populismia, jossa tarkoituksellisti irrotettiin Lipposen sitaatti tosiasiallisesta kontekstistaan: Jäätteenmäki vihjasi silloisen pääministerin luvanneen USA:lle, että Suomi on osa Irakin sotaa kannattavaa koalitiota, vaikka sitaatti viittasi terrorismin vastaiseen koalitioon eikä Irakin sodan koalitioon. Jos ollaan edes hiukan rehellisiä, ei ole epäilystä siitä, etteivätkö nämä olisi jossain määrin eri asioita, vaikka olisimmekin sitä mieltä, että Suomi olisi ollut liian hyväksyväinen suhteessa USA:n politiikkaan.

Siinä ei ole mitään yllättävää tai kiinnostavaa, että vaaleissa käytettiin tällaista populismia, vieläpä melko harrastelijamaiseen epä-älylliseen tapaan - tosin populismi lienee lähtökohtaisesti epä-älyllistä. Kiinnostavampaa on se, että koko tapahtumaketjusta, keskustalaisten sisäisestä sotkusta, salaisen paperin vuodosta, rikostutkinnasta jne. saatiin kertomuksellisesti sekä Jäätteenmäen taktisten virheiden ansiosta aikaan iso poliittinen jupakka, jolla lopulta jopa onnistuttiin täydellisesti viemään Jäätteenmäen poliittinen luottamus. Ja kun luottamus menee, se menee, eikä silloin auta enää miettiä kuka on oikeassa - aivan kuten Jäätteenmäki kuivasti ja osuvasti totesi ilmoitettuaan erohakemuksestaan.

Oppositiolle, varsinkin Kokoomukselle, koko jupakassa oli kertomuksellisesti kyse politiikan sinänsä uskottavuuden olemisesta uhattuna. Esimerkiksi Ville Itälä korosti tätä useaan otteeseen. Näin poliitikkojen ammattikunta osoitti keskinäistä huolta yhteisestä asemastaan ja arvostuksestaan - eläköön, solidaarisuus ei ole kuollut! Yhdessä muistutettiin, että suurin osa poliitikoista kyllä tekee rehellisesti ja uutterasti työtä kansalaisten parhaaksi ja että tämä on poikkeustapaus. Ei sillä niin väliä, että myös Kokoomuksen poliitikkoja ovat viime aikoina koetelleet melkoiset sotkut (esimerkiksi Häkämiehen tapaus tai Sasin toiminta liikenneministerinä), joiden vuoksi heillä ei luulisi olevan hirveästi syytä retostella nuhteettomuudellaan.

Kiinnostava yksityiskohta Tapahtuman eri kertomuksissa on myös täysin samojen sanojen käyttäminen täysin erilaisessa tarkoituksessa mitä tulee käsitepariin avoimuus-salailu. Keskustalaisille ja osittain myös tiedotusvälineille salaisten papereiden tuominen esiin oli avoimuutta, vastuun ottamista valtion ulkopoliittiseen linjaan liittyvistä vaaroista ja niiden rohkeasta tuomisesta "kansalaiskeskusteluun" (olkoonkin että täysin tarkoitushakuisesti, kuten jo sanottua). Vastapuoli, erityisesti Kokoomus, taas korosti pikemminkin, että jotta politiikkaa voidaan tehdä avoimesti, salaisia papereita ei saa tuoda avoimuuteen salaisia teitä pitkin. Muutoin menetetään julkisten instituutioiden luottamuksellisuus. Jäätteenmäen nähtiin toimineen kuin suomalaiset hiihtäjät ja Kari-Pekka Kyrö dopingskandaalissa, siis kertoen aina niin vähän kuin mahdollista, mikä on kieltämättä osuva tulkinta. Siihen, että politiikassa ei saisi olla mitään "harmaata eminenssiä" (alunperin Mika Myllylän ilmaisu), viittasi myös SDP:n Jouni Backman edustakuntaryhmänsä vastauspuheenvuorossa Jäätteenmäen ilmoitukseen 18.6. aamuna.

Systeemi toimii sittenkin

Mitä jälkimmäisellä kertomuksella, politiikan uskottavuuden pelastamisella, oikeastaan yritetään pelastaa? Usko siihen, että poliitikot saadaan tarvittaessa tilille virheellisestä populismista ja rikkeistä? Luottamus siihen, että "pikku puhdistusten" ansiosta demokraattinen peli voi toteutua ilman vastaavia toimintatapoja? Että rikkeitä tehneet saadaan kiinni juuri poliittisen järjestelmän ominaisuuksien ja sääntöjen ansiosta? Tutkinnasta selviävällä "totuudella" ja politiikan rehellisyyteen palauttamisella pelastamme järjestelmän, joka väitetysti perustuu vapaaseen keskusteluun, mielipiteiden vaihtoon, eri vaihtoehtojen tasavertaiseen punnitsemiseen, kaiken kaikkiaan politiikkaan "yhteisten asioiden hoitamisena" "kansan tahdon" mukaisesti. Kun tutkinta on suoritettu ja totuus saatu selville, voidaan aloittaa selkien taputtelu. Voidaan huokaista helpotuksesta: systeemi toimii sittenkin! Halleluja!

Tähän illuusioon tarraudutaan pakonomaisesti ymmärtämättä, että Jäätteenmäen poliittisessa pelissä käyttämä keino oli järjestelmän toiminnan olennainen osa, sen tuote ja sille luontainen. Se ei ollut vieras elementti, joka tulee ulkoapäin vääristääkseen ja häiritäkseen järjestelmän toimivuutta. Jäätteenmäen keino oli juuri sitä, mikä perustavanlaatuisesti määrittää politiikkaa nykyisessä yhteiskunnassa, kutsutaan sitä sitten vaikka spektaakkeliyhteiskunnaksi tai miksi vaan. Se on osa politiikkaa, jossa näennäisten ja epäolennaisten vaihtoehtojen (Keskusta vai SDP, Jäätteenmäki vai Lipponen jne.) kautta luodaan "merkityksellinen" kilpailuasetelma, jossa "politiikka" on näyttämölle asettumista, esittämistä ja edustamista (nimenomaan "representaatiota" sanan molemmissa merkityksissä).

Populismi saattaa tällä hetkellä Suomessa tiivistyä Tony Halmeessa ja perussuomalaisten puolueessa, mutta yleisesti ottaen se on poliittisen menestyksen edellytys. Se että luodaan ilmiselvästi pelkälle kusetukselle perustuvia vaihtoehtoasetelmia tai lupauksia ei ole nimenomaisesti keskustalaisille kuuluva ominaisuus, se on politiikan ominaisuus. Kusetuslupauksissa ei sinänsä ole mitään erikoista tai kiinnostavaa, omituista on se, että demokratiaan uskotaan ja kusetuksesta vaaditaan tilille.

Pinnallisesta keskustelusta ja kysymysten välttelystä - molemmat Jäätteenmäelle tyypillisiä ominaisuuksia - on helppoa syyllistää. On kuitenkin äärimmäisen tekopyhää, jos tätä syyllistämistä toteuttaa se sama (valtavirta-)media, joka on suurelta osin kuuliaisesti (vaiko itsekontrolliin perustuen, mikä olisi ehkä vielä surullisempaa) tehnyt osansa vaikenemisessa, itsestäänselvyyksien ja pinnallisten sisältöjen toitottamisessa, johdonmukaisesti pääoman puolelle asettumisessa, konformismissa, kumartelussa jne. Tulee esiin myös se vanha tosiasia, että media voi esiintyä kansalaisten intressien vaalijana laittaessaan "rötösherroja kuriin" "vapaan tiedonvälityksen" kautta samalla, kun juuri mehukkaat paljastukset ja kusetukset ovat sen elinehto. Tässä mielessä Jäätteenmäki on syytön: hän toimi ainoastaan niin kuin politiikassa kuuluukin toimia.

Jumalan lähettilään maalliset vaikeudet

Toinen esimerkki, tällä kertaa globaalilta näyttämöltä: George W. Bushin ongelmat Irakin sodan perusteluiden kanssa. Tosin Bushista voi tuskin sanoa enää mitään "kriittistä", mitä ei olisi jo tylsyyteen asti toistettu. Siinä ei ole enää mitään kiinnostavaa, että Bush on suuryritysten ja äärikristittyjen ohjaama fundamentalisti, että Irakin sodan perustelut olivat äärimmäisen tekopyhiä ja että ei olisi ihme, jos USAn tiedusteluorganisaatiot olisivat tarkoituksellisesti vääristelleet todisteita, joita käytettiin perusteluina sodan aloittamiseksi. Kiinnostavampaa on nyt se, että USAssa ja Iso-Britanniassa oppositio vaatii tutkittaviksi tiedusteluorganisaatioiden työtä ja tuloksia, kaikkiaan sodan oikeuttamisen muodollista prosessia (koko oikeuttamisen prosessin sinänsä tutkimiseksi tarvittaisiinkin sitten jo myös valtiotieteilijöitä, diskurssianalyytikkoja jne.).

Tutkinnan aloittamisen peruste on pohjimmiltaan sama kuin Suomessa Jäätteenmäen tapauksessa esiintynyt tutkinta ja ärtymys: vapaaseen, tasapuoliseen, totuudenmukaiseen jne. käsitysten vaihtoon perustuvan, liberaalin (ei amerikkalaisessa, vaan eurooppalaisessa merkityksessä) politiikan toimivuus on todistettava. Pidetään hälyyttävänä, että meillä on johtava, vieläpä maailman tärkeimmässä asemassa oleva politiikko, joka hyväksyy todisteiden ja sodan syiden vääristelyn sekä toimii tekopyhästi (etsii todisteita Irakin joukkotuhoaseista ja on huolestunut ydinaseiden leviämisestä, mutta panee alulle uusien ydinaseohjelmien kehittämisen omassa maassaan, ei salli YK:n asetarkastajien paluuta Irakiin jne.), joten nyt halutaan pelastaa demokratia, toisin sanoen spektaakkeliyhteiskunnan "demokratia".

Oli Bushista kuitenkin mitä mieltä tahansa, on rehellisesti tunnustettava, etteivät kansalaisten patrioottisen hekuman käyttäminen vaalivoiton hankkimisessa, sodankäynti tietyille poliitikoille ja liike-elämän johtajille edullisten kytkentöjen solmimiseksi tai huomion kääntämiseksi pois yhteisön sisäisistä ongelmista (valtava köyhyys, luokkaerot, surkeat sosiaalipalvelut jne.) ja luottamus omaan asemaan jumalan maanpäällisenä välikappaleena suinkaan ole nimenomaisesti hänelle kuuluvia ominaisuuksia.

Myös Bush itse on tuote. "Demokratian pelastajat" haluavat ulkoistaa järjestelmän tuotteen, eivät muuttaa järjestelmää, joka on hänet tuottanut. Demokraattisen puolueen ja republikaanien mitätön ero ja politiikan tosiasiallinen vaihtoehdottomuus, niistä eivät demokratian pelastajat ole huolissaan. Tärkeämpää on pelastaa politiikan julkisivu: se, että liberaali demokratia toimii, että tutkimalla paljastetaan totuus ja että pikku viat voidaan poistaa olemalla "kriittisiä".

Alussa oli sana

George W. Bush on kiusallinen tapaus sen vuoksi, että vaikka hän uskaltaa olla tekopyhä, hän ei uskalla tunnustaa olevansa tekopyhä, toisin sanoen hän ei ole rehellisesti tekopyhä. Saattaa jopa olla (mikä olisi kaikista kauhistuttavinta), että hän todella uskoo sanomiinsa asioihin. Saattaa olla, että hän uskoo omaan jumalalliseen valtuutukseensa, sekä siihen, että hänellä on suora yhteys jumalaan. Kiusallista tässä on se, että samalla kun Bush tuo näyttämölle toivoa herättävän häivähdyksen politiikan lopusta (miehenä, joka vie tekopyhyyden siihen pisteeseen, että sillä ei ole enää mitään väliä poliittisen järjestelmän toimivuuden, kansan kannatuksen ja suvereniteetin toiminnan kannalta), olkoon se sitten utopia tai dystopia, hän myös vie politiikan takaisin... ties minne. Jonnekin menneisyyteen. Hän vie sen maallisesta ajastamme katsoen täysin vieraalle kentälle.

Luulisi, että nykyaikaiseen politiikkaan kuuluvat hienovaraisesti suunnitellut valheet, mutta Bushin valheet ovat niin ilmeisiä ja heikkoja, että ne ovat lähinnä noloja, hädin tuskin huvittavia. Epä-älyllisesti suunnitellut valheet eivät anna kuulijalle minkäänlaista haastetta - tai ehkäpä, kuten Hitler sanoi, valheen on oltava tarpeeksi suuri ollakseen uskottava. Kenties tämä on Bushin äärikristityn think-tankin suurin neronleimaus (ja sekin kierrätetty sellainen). Bushin ideologisuus on niin ilmeistä, että sen ideologisuudessa ei ole mitään paljastettavaa. Se on niin riisuttua ja alastonta, että se on rivoa. Tässä mielessä Bush itse on paljon irstaampi kuin kuva Bushista sängyssä Osama Bin Ladenin kanssa. Maallistuneessa yhteiskunnassa "normaali ihminen" häpeää ja pitää (syystäkin!) säädyttömänä vetoamista syvään henkilökohtaiseen uskoon ja vakaumukseen.

Oma huvittava anekdoottinsa on lisäksi Condoleezza Ricen toiminta Bushin hallituksessa: amerikkalainen unelma tarvitsee stereotypiansa, köyhistä oloista kohonneen vähemmistön edustajan, joka kyvykkyydellään todistaa, että kuka tahansa voi menestyä, ja joka samalla hyväksyy asemansa vallitsevassa järjestyksessä niin pitkälle, että on mukana sen uusintamisessa ja vahvistamisessa. Kuin suoraan satukirjasta tämäkin yksityiskohta.

Bush ja Jäätteenmäki eivät onnistu viemään meitä uudelle aikakaudelle. Kuten sanottua, Bush ei ole rehellisesti tekopyhä Jäätteenmäki taas on horjuva ja tasapainoton, toimittajien armoilla, vailla suurempaa taktista osaamista, ja erehtyy usein kömpelösti viittaamaan keskustelun tarpeellisuuteen ("asioista täytyy saada keskustella") silloin kun ei tiedä mitä sanoa. Ja nyt hänen tarinansa on kaiken lisäksi jo ohi. He eivät onnistu viemään meitä aidosti moraalittomaan poliittiseen tilaan, jossa sillä miten asioita perustellaan ei ole enää mitään väliä ja jossa tämä uskalletaan tunnustaa. Tilaan, jossa ei tarvitse väkinäisesti ylläpitää illuusiota vapaasta mielipiteiden vaihdosta ja tasapuolisesta keskustelusta, jonka kautta tullaan parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Jos Bush olisi tällainen poliitikko, suorastaan vapahtaja poliitikoksi (eikä pelkkä jumalan välikappale), hän olisi sanonut Irakin sodan syyt peittelemättä - tai olisi ainakin käyttänyt kehittyneempiä valheita. Näin hän olisi paljon vähemmän ärsyttävä, vaikka hän tekisikin samat käytännön päätökset. Arvostelijat voisivat arvostella - jos olisivat niin tyhmiä, että luulisivat sillä olevan jotain merkitystä. Arvosteluhan ei ole mikään ongelma, sillä sotaa voi käydä se, jolla on voimaa. Ongelmat ratkaisee se, joka siihen pystyy. On ristiriitaista, että sanan voimaan (myös uskonnollisessa merkityksessä: "alussa oli sana ja se sana oli jumala") näyttää uskovan sama henkilö, jonka käskyvallassa on äärimmäinen fyysinen voima. Mihin tarvitaan sanaa, jos fyysistä voimaa löytyy? Suvereniteetin lähde on fyysinen voima, ei sana. Sanat ja symbolit ovat korkeintaan se liima (tai uskonnon merkityksessä oopiumi), joka osaltaan (toissijaisesti) pitää järjestystä kasassa.

Illuusion tuolle puolen

On kiinnostava ristiriita, että vaikka "politiikan uskottavuus" on pelkkä kertomus, illuusiomainen tuote, joka ei perustu todellisuuteen mutta jolla on todellisia vaikutuksia, juuri siinä on sen voima (aivan kuten kansallisvaltion kuvitellun yhteisön "kuvitelmamaisuudessa" on sen voima). Juuri siksi - jos olemme sitä mieltä, että tästä illuusiosta olisi syytä hankkiutua eroon - on tavallaan harmillista, että Jäätteenmäki menetti poliittisen luottamuksensa niin pahoin, ettei voinut enää jatkaa. Päinvastaisessa tapauksessa, siis jos valehtelun ym. olisi todettu olevan business as usual, kertomuksen voima olisi kärsinyt suuremman vaurion.

Kuten Slavoj Zizek on kirjoittanut, kyynisyyden kaava ei enää ole "he eivät tiedä sitä, mutta he tekevät niin", vaan se kuuluu "he tietävät oikein hyvin mitä he tekevät, mutta he tekevät niin silti". Ensinmainittu kaava sopi aikaan, jolloin sitä voitiin Jeesuksen tapaan käyttää anteeksiantamuksen toiveena tai jolloin se oli ideologiakriittisyyden väline - ideologiakriittisyyden, jonka ratkaisuna oli "vääristymien" poistaminen samalla, kun jäi tajuamatta, että ajatus ideologian ulkopuolisesta tilasta, kuten vääristymättömästä keskustelusta, on ideologinen käsitys jos mikä.

Jälkimmäinen kaava taas on moraalittoman tilan kaava. Siihen pääsemiseksi ei toki ole välttämätöntä tuijottaa poliitikkojen esimerkkiä. Mutta välttämätöntä on liberaalin demokratian illuusion murtaminen, sillä illuusion tehtävänä on vallan vaikutusten häivyttäminen. Kuinka sitten ajatella tätä illuusion murtamista? Ei ainakaan "yksilön vapautumisena" (free your mind and your ass will follow), sillä yhteiskunnallinen järjestys merkitsee aina myös tiedollisten ja kokemuksellisten mallien tuottamista ja uusintamista. Lisäksi kyseessä on kieltämättä paradoksi: olla motivoitunut liberaalin demokratian moraalisuuden muodon ylittämiseen moraalittomin keinoin, toisin sanoen moraalisesti sitoutunut moraalittomuuteen.