2003-06-16

Vaalit vastaan demokratia Argentiinassa

Naomi Klein

Kääntänyt: Markus Termonen

Argentiinan presidentinvaaleissa tilanne oli absurdi: toiselle kierrokselle päässeet ehdokkaat edustivat maan konkurssiin ajanutta valtaa. Voittajat olivat osa juuri sitä valtaa, jota maan voimakkaat ja laajaa tukea nauttineet protestiliikkeet olivat vastustaneet, toivon lähteenä ja esimerkkinä yhteiskunnallisille liikkeille ympäri maailmaa. Kuinka näin pääsi tapahtumaan? Eräitä vastauksia tähän kysymykseen antaa Naomi Klein seuraavassa kolumnissaan, joka on kirjoitettu ennen presidentinvaalien ratkaisua, eli Kirchnerin voittoa Menemin luovutuksella.

V-merkki - suurimmassa osassa maailmaa se on rauhan merkki, mutta Argentiinassa se tarkoittaa sotaa. Etusormi ja keskisormi pidettyinä V:n muodossa tarkoittaa "Menem vuelve", "Menem palaa", tämän kannattajille. Carlos Menem, latinalais-amerikkalaisen uusliberalismin kansikuvapoika, presidentti melkein koko 1990-luvun ajan, yrittää saada vanhan virkansa takaisin 18. toukokuuta.

Menemin kampanjan mainokset näyttävät uhkaavia kuvia työttömistä työläisistä tukkimassa teitä, varustettuna kertojan äänellä, joka lupaa tuoda järjestystä, vaikka se tarkoittaisi armeijan kutsumista. Tämä strategia antoi hänelle hennon johdon vaalien ensimmäisellä kierroksella, joskin hän tulee lähes varmasti häviämään toisen kierroksen nykyisen presidentin (ja Menemin entisen varapresidentin) Eduardo Duhalden sätkynukkena pidettyä peronisti-kuvernööri Nestor Kirchneriä vastaan.

Joulukuun 19. ja 20. päivänä vuonna 2001, kun argentiinalaiset tulvivat kaduille paukuttaen kattiloita ja pannuja ja vaativat poliitikoiltaan "que se vayan todos", kaikkien on mentävä, harva olisi ennustanut, että tämänhetkisissä vaaleissa päädyttäisiin tähän: valintaan kahden maan konkurssiin ajaneen symbolin välillä. Tuolloin argentiinalaisille olisi voitu antaa anteeksi uskominen siihen, että he olivat aloittamassa demokraattista vallankumousta, joka ajoi ulos presidentti Fernando de la Ruan ja jauhoi kolme muutakin presidenttiä 12 päivässä.

Näiden massamielenosoitusten kohde oli demokratian korruptoituminen sinänsä, järjestelmä joka oli tehnyt äänestämisestä onton rituaalin samalla, kun todellinen valta ulkoistettiin Kansainväliselle valuuttarahastolle, ranskalaisille vesiyhtiöille ja espanjalaisille teleyhtiöille - paikallisten poliitikkojen ottaessa osuutensa. Vaikka Carlos Menem oli ollut poissa johdosta kahden vuoden ajan, hän oli kansannousun päävihollinen. Vuonna 1989 populistisella vaaliohjelmalla valittu Menem teki täyskäännöksen ja leikkasi julkisia menoja, myi valtion omaisuutta ja lähetti satoja tuhansia työttömyyteen.

Kun argentiinalaiset hylkäsivät tämän politiikan, kyseessä oli valtavan merkittävä asia globalisaatioliikkeelle. Kansainvälisissä aktivistipiireissä joulukuun 2001 tapahtumat nähtiin ensimmäisenä kansallisena kapinana uusliberalismia vastaan, ja "te olette Enron, me olemme Argentiina" omaksuttiin pian iskulauseeksi kauppahuippukokousten ulkopuolella.

Ehkä vielä tärkeämpää oli se, että maa näytti olevan vastaamassa sekä "vapaakaupan" että voimattomien edustuksellisten demokratioiden kriitikoille esitettävään itsepintaisimpaan kysymykseen: "mikä on teidän vaihtoehtonne?". Kaikkien instituutioidensa ollessa kriisissä sadat tuhannet argentiinalaiset palasivat demokratian ensimmäisiin periaatteisiin: naapurit tapasivat kadunkulmissa ja muodostivat satoja kansankokouksia. He loivat vaihtopiirejä, terveysklinikoita ja yhteisöllisiä keittiöitä. Työläiset valtasivat lähes 200 hylättyä tehdasta ja pitivät niitä käynnissä demokraattisina osuuskuntina. Kaikkialle minne katsoi ihmiset äänestivät.

Nämä liikkeet, tosin pienet sellaiset, uneksivat suurista asioista: kansallisista perustuslaillisista kokouksista, osallistumiseen perustuvista budjeteista, vaaleista maan jokaisen viran uusimiseksi. Ja niillä oli laaja vetovoima. Maaliskuussa 2002 sanomalehden kyselytutkimuksessa selvisi, että puolet Buenos Airesin asukkaista uskoi kaupunginosakokousten "tuottavan uuden poliittisen johdon maahan".

Vuotta myöhemmin liikkeet jatkavat, mutta tuskin jälkeäkään on jäljellä siitä villin toiveikkaasta ajatuksesta, että ne voisivat jonain päivänä johtaa maata. Sen sijaan joulukuun kapinan päähenkilöt on alistettu "hallinnointiongelmaksi", josta poliitikot ja Kansainvälinen valuuttarahasto väittelevät. Kuinka tämä tapahtui? Kuinka kokonaan uudenlaista demokratiaa - suoraa, hajautettua, vastuullista - rakentamassa ollut liike luovutti kansallisen näyttämön parille huonossa maineessa olevalle menneelle suuruudelle? Marginalisaatioprosessilla oli Argentiinassa kolme selkeää vaihetta, ja kullakin on paljon opetettavaa aktivisteille, jotka haluavat kääntää protestoinnin jatkuvaksi poliittiseksi muutokseksi.

Vaihe yksi: suututa ja valloita. Ensimmäinen isku uusille liikkeille tuli vanhasta vasemmistosta, kun lahkomaiset puolueet soluttautuivat kansankokouksiin yrittäen ajaa läpi dogmaattisia ohjelmiaan. Pian ei voinut nähdä aurinkoa punaisilta ja mustilta puoluelipuilta, ja prosessi, joka sai voimansa siitä, että se oli normaalia - jotain mihin jokaisen täti tai opettaja osallistui - muuttui joksikin marginaaliseksi, ei toiminnaksi vaan "aktivismiksi". Tuhannet palasivat koteihinsa paetakseen pitkäveteisyyttä.

Vaihe kaksi: peräänny ja eristä. Toinen isku tuli vastauksena. Sen sijaan että olisivat haastaneet lahkomaiset valtauspyrkimykset välittömästi, monet kansankokouksista ja työttömien liitoista kääntyivät sisäänpäin ja julistivat itsensä "autonomisiksi". Siinä missä puolueiden suunnitelmat kallistuivat pyhiin kirjoituksiin, jotkut "autonomit" tekivät suunnitelmattomuudesta oman uskontonsa: niin varovaisia he olivat valtausten suhteen, että mikä tahansa ehdotus protestista poliittiseen käytäntöön siirtymiseksi oli välittömästi epäilyttävä.

Nämä ryhmät jatkavat merkittävän naapurustoon perustuvan työn tekemistä, rakentaen leipäuuneja, päällystäen teitä ja haastaen jäseniään päästämään irti halustaan olla pelastajia. Samalla niistä on tullut paljon vähemmän näkyviä kuin mitä ne olivat vuosi sitten, vähemmän pystyviä tarjoamaan maalle kilpailevan vision sen tulevaisuudesta.

Vaihe kolme: älä vain tee sitä. Argentiinan huudot ja pannujen hakkaaminen jatkuivat, jatkuivat ja jatkuivat. Juuri kun kaikki olivat käheitä ja uupuneita, poliitikot tulivat esiin piilosta kutsuakseen äänestyksen. Epäuskoisina yhteiskunnalliset liikkeet tekivät päätöksen olla osallistumatta äänestysfarssiin - jättääkseen huomiotta kongressin ja Kansainvälisen valuuttarahaston jauhamiset ja rakentaakseen sen sijaan "vastavaltoja".

Hyvä on, mutta kun vaalit saavuttivat ihka oman elämänsä, liitot ja kansankokoukset alkoivat näyttää epätahtisilta. Ihmiset eivät voineet äänestää joulukuun 19. ja 20. päivän tuntemusten puolesta, joko äänestyslipukkeella tai boikotoimalla vaaleja ja vaatimalla syvempiä demokraattisia uudistuksia, koska mitään konkreettista ohjelmaa tai poliittista rakennetta ei noussut varhaisista, kiivaista keskusteluista. Vaalien legitimiteetti jätettiin siten vaarallisella tavalla haastamatta, ja unelma uudenlaisesta demokratiasta jäi täysin vaille edustusta.

Vaalien ensimmäisen kierroksen voittanut kampanjaiskulause oli ällistyttävän epämääräinen: "Menem tietää mitä tehdä ja hän pystyy tekemään sen". Toisin sanoen, ehkäpä Nike oli oikeassa: ihmiset vain haluavat tehdä jotain, ja jos asiat ovat tarpeeksi huonosti, he ovat valmiita tyytymään mihin tahansa.

Politiikka vihaa tyhjiötä. Jos sitä ei täytetä toivolla, joku täyttää sen pelolla.

The Nation (http://www.thenation.com/), May 26th 2003.