2003-08-02
Kääntänyt: Markus Termonen
Vuosien 1992-1993 kriisi edusti ratkaisevaa pistettä. Samalla, kun autoteollisuus hyödynsi kysynnän laskua etupäässä tuotannon uudelleen rakenteistamiseksi ja uhkasi tuotannon uudelleen sijoittamisella (mukaanlukien irtisanomisilla), liitot kohtasivat ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen suuria jäsenmenetyksiä. Niinpä ne yrittivät säilyttää vaikutusvaltaansa siellä, missä niiden vallan perusta oli aina ollut: niiden pääomalta ja valtiolta saamassa tunnustuksessa. Liittojen tutkimusinstituutit keskittivät voimansa sijoitusstrategioiden laatimiseen saksalaiselle teollisuudelle - ottaen kysymyksen vakavammin kuin kapitalistit. Työläisten neuvostot ja yrittäjät sopivat "sopimuksista investointien turvaamiseksi" - repien alas patoja, joiden oli uskottu olevan turvassa ikuisesti.
Gaggenaun ja Wörthin Daimler-Benzin viisivuotiset työpaikkakohtaiset sopimukset keväällä 1993 merkitsivät kapitalistien läpimurtoa. Asemat, joista oli kamppailtu 1970-luvulla (esimerkiksi siitä, kuinka monta minuuttia tuntia kohti on taukoa urakkaliukuhihnatyössä), jätettiin, ja työajan laajennukset raivattiin läpi. Lisäksi Wörthin kuorma-autotehtaan työläisneuvosto sitoi itsensä osallistuakseen aktiivisesti kustannusten alentamiseen 30 prosentilla ja työajan tiivistämiseen 20 prosentilla - vastineeksi takuista, että kevytkuorma-auton tuotantoa ei siirrettäisi Tšekin tasavaltaan. Vuoteen 1994 mennessä työvoimaa oli vähennetty 15 000:stä 10 000:een.
Lisäksi vuonna 1994 minimiehtoja kuten työaikaa ja lomia kollektiivisten sopimusten ulkopuolisissa tapauksissa sääntelevä vanha laki vuodelta 1938 sovitettiin joustavien työaikataulujen tarpeisiin. Periaatteessa kahdeksan tunnin päivä on pätevä, mutta nyt sen saa ulottaa kymmeneen tuntiin päivää kohti kuutena päivänä viikossa, jos ylityötunnit korvataan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Lauantai on säännöllinen työpäivä. 25 prosentin yliaikalisää oli maksettava, mutta nyt tämä sääntö on kumottu.
Alueelliset kollektiiviset sopimukset on nyt avattu työpaikkakohtaisten sopimusten sääntelemisen sallimiseksi kriisiaikoina, esimerkiksi 30 viikkotuntiin ulottuvien väliaikaisten työajan lyhennysten tai palkkojen leikkauksia sisältävien työajan laajennusten sallimiseksi. Monenlaisia näistä mahdollisuuksista on pantu käytäntöön yhdessä neljäsosassa niistä tehtaista, joissa on työläisten tai henkilökunnan neuvostoja, ja kaikki tämä vaihdossa varsin epämääräisiin takuisiin siitä, ettei tuotantoa siirretä toisaalle. Osittain lisätyö on tehtävä ilman minkäänlaista maksua.
Näitä mahdollisuuksia käyttävien yhtiöiden joukossa ovat autotehtaat kuten Opelin tehdas Bochumissa, Fordin tehdas Colognessa, Merzedesin tehdas Kasselissa, Volkswagenin tehdas Hannoverissa, yhtiöt, jotka saavat miljardien voittoja ja jotka ovat kaukana kriisikokemuksista. Useimmat rengastehtaat Saksassa ovat laajentaneet työaikaa. Esimerkiksi Pirellissä on tammikuusta 1999 saakka ollut sopimus palaamisesta 37,5 tunnista 40 tuntiin ilman kuukausittaisten palkkojen nousua. Vaihdossa yhtiö lupasi, ettei työpaikkoja vähennetä ennen vuotta 2001 - tuottavuuden on siihen mennessä noustava 20 prosenttia!
Toisin kuin Ranskassa tai Iso-Britanniassa, Saksassa reaalityöaika täysaikaista työtä tekevien keskuudessa laski neljällä prosentilla vuodesta 1983 vuoteen 1993, suurin eroin Itä- ja Länsi-Saksan välillä. Kaikkien työllisten keskimääräisissä vuosittaisissa työtunneissa tapahtui vielä suurempi lasku, koska osa-aikatyö oli levinnyt huomattavasti rinnakkain 1960-luvulta saakka tapahtuneen naisten palkkatyön kasvun kanssa. Liittojen neuvottelukäytännöt jättivät pitkän aikaa tämän tosiasian huomioimatta ja pitäytyivät vaatimuksessa leikata yleistä työaikaa 35 tuntiin täyden palkkakompensaation kera. Tänään liitot yrittävät kampanjoimalla vakuutella miestyöläisiä tekemään osa-aikatyötä.
Tämänkaltainen työajan lyhennys on laajentunut paljon 1970-luvulta saakka. Kuka tahansa, joka tahtoikaan "aika-autonomiaa" itselleen ja jolla oli riittävä palkka, ei odottanut 35 tunnin viikon panemista täytäntöön, vaan yritti yksilöllisesti saada toisenlaisen työaikataulun.
Tänään on monia indikaattoreita siitä, että 1900-luvun trendi kohti työajan lyhennystä on käännetty. Saksassa työpoissaolot ovat saavuttaneet historiallisen neljän prosentin pohjalukeman. Työajan lyhennyksiin ja "investointien turvaamissopimuksiin" pyrkimisen aikaan kaikissa suuremmissa tehtaissa on työpoissaolon vastaisia kampanjoita, joista työläisten neuvostot ovat samaa mieltä.
Samalla, kun kollektiivisesti sovittua työaikaa lyhennetään, lisääntyvä määrä työläisiä tarvitsee toisen työpaikan viime vuosina reaalipalkoissa tapahtuneiden menetysten kompensoimiseksi. Vuonna 1998 noin kolme miljoonaa säännöllisesti töissä käyvää teki töitä myös toisessa työpaikassa tai työskenteli lisäksi itsenäisesti keskimäärin vähintään 10 tuntia viikossa. Samanaikaisesti yhtiöt teettivät työläisillä ylitöitä 1,8 miljardin tunnin edestä - mikä vastaa laskennallisesti miljoonaa työpaikkaa. Tämä viittaa siihen, että ydintyövoimaa on supistettu siihen pisteeseen saakka, että enää ei ole olemassa reservityövoimaa, jolla korvata sairaita työläisiä tai tulla toimeen odottamattomien tuotanto-ongelmien jne. kanssa, ja että uutta työllistämistä on vältelty (älkää unohtako - nämä kuviot jättävät ulos sen tosiseikan, että monia ylityötunteja ei tänään edes lasketa sellaisiksi!).
Kaikkein tärkein suuntaus tänään on kasvu palkattomassa lisätyössä sen "luottamuksellisen työajan" rungossa, jota mikään tilastointi ei näytä. Tämä koskee pääasiassa toimistotyöläisiä jakelussa, verkostohallinnoinnissa ja ohjelmoinnissa, joissa on voimakas tehokkuuden ja aikarajojen pitämisen paine sekä usein jopa 50 tai 60 tunnin viikottainen työaika. Kuten eräässä liiton asiakirjassa sanotaan: "Yrityksillä on taipumuksena lisääntyvässä määrin joko jättää sopimatta mitään kiinteää työaikaa - erityisesti korkean osaamisen töissä - ja maksaa vain kokonaissuoritteesta tai sitten lopettaa reaalityöajan kirjaaminen kokonaan. Kirjaamaton tai palkaton työ ei kuitenkaan näytä johtavan uudelleenjakoon." IBM on menossa kohti yleistä 19-60 tunnin aikakehystä, jonka sisäisesti työntekijöiden on tehtävä työnsä ilman työtuntien lisäkirjaamista. Tämän tarkoituksena on luoda sellainen paine, että he työskentelevät enemmän kuin oli alunperin tarkoitettu.
Vuosien propaganda, jolla on pyritty saamaan työttömät "työpaikan omistajia" vastaan, näyttää tuottavan joitain vaikutuksia. Mutta koko työvoima ei ole hyväksynyt kyseenalaistamatta paikallisia "sopimuksia investointien turvaamiseksi": tästä ovat ilmausta pienet korpilakot liukuhihnoilla, kuten kesällä 1993 Opelin Bochumin tehtaalla, vastaan tehtaan hallinnon aloitetta turvata paikalliset investoinnit, tai Daimler-Benzin Wörthin tehtaalla, kun työpaineesta tuli sietämätön. Samoin on myös äkkinäinen sairastumisasteen kasvu yksittäisissä laitoksissa. Eräs seuraus trendistä supistaa taistelut työpaikkakohtaiselle tasolle, eikä esimerkiksi alueelliselle tai tuotantoalakohtaiselle tasolle, on se, että vain muutamat näistä kollektiivisista protesteista löytävät tiensä julkiseen tietoisuuteen.
Työläisneuvostot yksittäisissä "suurissa" tehtaissa pystyivät itse asiassa kääntämään työajan lyhentämisen jonkinlaiseksi parannukseksi ydintyövoiman kannalta. Mutta toisin kuin aiempina aikoina, he eivät pystyneet näyttelemään etujoukkoroolia, vaan ovat sen sijaan tulleet yhä eristyneemmiksi muista työläisistä. Nämä samat työläisneuvostot vain istuvat ja katsovat, kun kokonaisia laitoksia ulkoistetaan toisille firmoille heikommilla palkoilla, kun tuotantohuippuja kompensoidaan palkkaamalla määräaikaisia työläisiä, kun lyhytaikaisista sopimuksista tulee säännöllisiä vastikään palkattujen työläisten tapauksessa. Liitot ovat ennen kaikkea ydintyövoiman edustajia; marginaaliset työvoimat ovat kaupanhieronnan lohkoja, joita käytetään parempien sopimusten saamiseksi ydinhenkilökunnalle.
Vuoden 1999 kollektiivisten neuvottelujen konflikteissa marginaalisille työvoimille sovittiin jopa laajempia työajan lisämääriä ja jopa pidempiä kompensaatiojaksoja: esimerkiksi julkisella sektorilla 600 lisä- ja 40 miinustuntia. Sairaalahenkilökunta tulee menettämään ne lisämaksut vuorotyöstä ja yötyöstä, jotka se taisteli itselleen kymmenen vuotta aikaisemmin.
Mutta kriittinen tilanne tuotannossa saattaa myös luoda uudenlaista kamppailua. Tämä on osoitettu Opelin Bochumin tehtaassa, jossa lokakuussa 1998 noin 1800 työläistä lopetti työnteon ja vaati viime kädessä välitöntä pysyvää palkkaamista 300 määräaikaiselle työläiselle, joiden sopimukset olivat päättymässä. Työvoimaa oli leikattu niin ratkaisevasti, että työläiset eivät enää voineet pitää taukojaan. Hallinto reagoi välittömästi: liukuhihnan vauhtia supistettiin 2,5 prosenttia, ja 50 määräaikaista työläistä palkattiin pysyvin sopimuksin. Liukuhihnojen pysäyttymiset toistuivat uudestaan maaliskuussa 1999, koska yhtiö kieltäytyi palkkaamasta lisää työläisiä pysyvästi.
Liittojen politiikka työajan lyhentämiseksi oli kapitalistisen kriisin hallinointia. Se ei pysäyttänyt riiston tulemista intensiivisemmäksi, vaan päinvastoin teki sen mahdolliseksi. Yhteistyönsä myötä työpaikkakohtaiset ja liiton vasemmistolaiset uupuivat ja tulivat yhdistetyiksi koneistoon. Vallankumouksellisesta näkökulmasta katsoen emme voi radikalisoida näitä malleja - meidän on etupäässä hylättävä ne ja kritisoitava niitä sellaisina, mitä ne ovat olleet työläisten silmissä jo pitkään: pääoman yhä kiivaammin käyttämiä strategioita sen varmistamiseksi, että se kontrolloi kaikkea aikaamme ja että se voi eristää ja riistää meitä yhä enemmän.