2003-08-02

35 tunnin työviikko: vähemmän tuloja ja enemmän työtä
Työajan lyhentäminen Saksassa

Wildcat

Kääntänyt: Markus Termonen

Kesällä 2003 saksalainen IG Metall -ammattiliitto koki ensimmäisen merkittävän työtaistelutappionsa: se epäonnistui yrityksessään saada lakollaan aikaiseksi alalle 35 tunnin työviikko myös itäiseen Saksaan. Seuraava Wildcat-lehden (http://www.wildcat-www.de/) artikkeli muutaman vuoden takaa kertoo työajan lyhentämisen vaatimuksen ja siihen liittyvien taisteluiden historiasta saksalaisen teollisuuden piirissä. Kirjoitus valottaa erityisesti sitä, että vaikka työajan lyhentämiseen sisältyy myönteisiä työn jakamisen mahdollisuuksia, siihen liittyy myös huomattavia riskejä, kuten työajan joustavuuden lisääminen, kasvava kiire varsinaisen työajan puitteissa ja toimeentulo-ongelmien pahentuminen.

Monet ovat pitäneet kollektiivista työajan lyhentämistä tehokkaana välineenä taistelussa sitä nykypäivän kapitalismin hulluutta vastaan, joka tuottaa miljoonia työttömiä pakottaessaan samalla ylitöihin ne, joilla on töitä. "Radikaalin työajan lyhentämisen vaatimus" täydentää "taatun toimeentulon" vaatimusta, ja tässä vasemmistolaiset ay-aktiivit ja hyvinvointipoliitikot käyvät tekemään yhteistyötä.

Useimmista lyhyemmät työtunnit näyttävät hyvältä idealta, mutta (ammattiyhdistysten) iskulause työajan lyhentämisestä kohtaa syvää epäluottamusta työläisten keskuudessa. 1980-luvun puolivälistä saakka se on ollut kriisin sääntelyn mekanismi yritysten ja ammattiyhdistysten käsissä samalla, kun työläiset ovat kokeneet kaksoispetkutuksen: työaika ei ole vähentynyt merkittävästi, mutta palkat ovat menneet alas. 35 tunnin työviikko on tuhonnut kahdeksan tunnin työpäivän ja tehnyt mahdolliseksi työajan radikaalin joustavoittamisen teollisuudessa. Toisin kuin Ranskassa sitä ei pantu alulle lain muodossa, vaan ammattiyhdistykset "taistelivat" siitä vuonna 1984 seitsemän ja puoli viikkoa kestäneessä lakossa.

Kaikkein radikaalein säännöllisen työajan supistaminen luotiin yrityksen aloitteesta. Vuonna 1994 Volkswagenin täytäntöön panema 28,8 tunnin viikko meni jopa alle 30 tunnin rajan, josta ammattiyhdistykset tuohon aikaan tuskin edes uskalsivat keskustella. Tähän päivään saakka vasemmistolaiset ovat keskustelleet Volkswagenin mallista "lupaavana", ja muissa maissa työläiset ja ay-aktiivit pitävät sitä pääasiassa tavoiteltavana päämääränä.

Mutta samalla, kun on paljon puhetta työajan lyhentämisestä, työaikaa itse asiassa laajennetaan.

Työaika ja työstä kieltäytyminen

Konflikti palkoista ja työajasta sijaitsee luokkataistelun keskuksessa. Kyse ei ole vain yksinkertaisesti työpäivän absoluuttisesta pituudesta, jota rajoittavat lait sekä liittojen solmimat työehtosopimukset. Kyse on myös kehojen kontrolloimisesta ja siitä, missä määrin työtä saadaan ulos työläisistä asetetussa työajassa. Kapitalisti ostaa työvoimaa, mutta työprosessin aikana hänen on varmistettava, että työläisestä puristetaan ulos niin paljon työtä kuin mahdollista. Tässä päivittäisessa kamppailussa työläiset pyrkivät laajentamaan työpäivän huokoisuuksia, siten laajentaen kuilua virallisen ja tehokkaan työajan välillä - kunnes pomo hyökkää. Näissä huokoisuuksissa ilmaistaan työläisten voima; sen sijaan liitot muodollistavat vallitsevan olotilan sopimuksissa lomista, työtunneista jne.

1980-luvun alkuun saakka oli olemassa suhteellisen paljon huokoisuuksia. Työläiset olivat yleensä tehneet urakkansa viidessä tai kuudessa tunnissa ja saattoivat sen jälkeen oleskella rauhassa. Suurissa firmoissa oli normaalia käydä suihkussa työn jälkeen maksetun työajan sisäisesti. Epämuodolliset tauot olivat vain osittain sopimuksilla säädeltyjä - ja nämä olivat tulevien työaikakonfliktien hyökkäyspisteitä. 1980-luvulla työläiset maksoivat jokaisesta pienestäkin virallisen työajan supistamisesta näiden huokoisuuksien paikkauksilla. Jopa silloin kun 38,5 tunnin työviikko esiteltiin, useimmat yritykset muuttivat yövuoron palkallisen tauon palkattomaksi.

Varmasti on parempi lähteä iltavuorosta klo 21:15 eikä 23:00. Mutta tämän eteen on tehtävä töitä jokainen minuutti, siinä missä iltavuoron viimeisellä tunnilla aiemmin jäi yleensä aikaa sosiaalisille toiminnoille. Vanhemmille "heidän" tehtaansa oli myös paikka, jossa he määrittivät rooliaan yhteiskunnassa, paikka organisoitumiselle ja keskinäiselle vaihdolle... Monet nuoret ovat saaneet tarpeekseen kollektiivisesta työläiselämästä; he näkevät sen tylsyytenä ja pakenevat sitä milloin vain voivat. He pitävät parempana tehdä lyhyitä tunteja ja saada enemmän vapaa-aikaa. He sietävät työtään vain katsomalla eteenpäin kohti seuraavaa ei-työn jaksoa, ja niinpä he etenevät lomista vapaisiin työvuoroihin ja hyväksyvät lyhytkestoiset sopimukset, koska he eivät kuitenkaan kestä kauan samassa firmassa. Ja he yrittävät neuvotella lyhyempiä työtunteja itselleen yksilöllisesti - jopa pienemmillä tuloilla.

35 tunnin työviikko ja unelmat työnjaosta

Noin viidentoista vuoden ajan - siitä saakka kun liitot ovat edistäneet työajan lyhennystä - työaikaa on supistettu hitaammin kuin aiempina vuosikymmeninä. Vuosien 1956 (48 tuntia) ja 1975 (40 tuntia) välillä viikottaista työaikaa lyhennettiin kahdeksalla tunnilla. Tämä saavutettiin 1960-luvun lopulla pääasiassa lakkauttamalla lauantai säännöllisenä työpäivänä ("lauantaisin isä kuuluu meille"). Vuoteen 1995, jolloin 35 tuntia pantiin täytäntöön Länsi-Saksan metalliteollisuudessa, ehti kulua toiset 20 vuotta. Jokainen leikkaus työajassa "maksettiin" palkkojen jäädytyksinä, ja ylityöt laajenivat.

Länsi-Saksan metalliteollisuudessa vuosittaiset lomat pysyivät samoina 16 vuoden ajan. Ne olivat kaksinkertaistuneet vähitellen kolmesta viikosta kuuteen vuosien 1960 ja 1982 välillä. Kaikkien tärkeimpiä olivat vuoden 1973 Fordin tehtaiden korpilakot, jotka syttyivät kun turkkilaistyöläiset palasivat kolmen viikon lomiltaan myöhässä ja kun heidät erotettiin.

Kollektiivisesti sovittu vuotuinen työaika töissä olevaa henkeä kohti on pudonnut Saksassa 1980-luvun puolivälistä vuoteen 1997 keskimäärin 160 tuntia tai 9,6 prosenttia. Mutta vuodesta 1995 saakka tämä kehitys on pysähtynyt: muut teollisuudenalat eivät ole päässeet samalle tasolle metalliteollisuuden kanssa. 1980-luvulla liitot olivat ensinnäkin sopineet varhaisista eläkkeelle siirtymisistä ja siten tehneet työvoimasta radikaalisti nuorempaa sekä lyhentäneet ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisten työläissukupolven työelämää. Siitä saakka, investointien turvaamiseksi tehtyjen paikallisten sopimusten (Standortsicherungsverträge) kera, on sovittu vain tilapäisistä työajan lyhennyksistä samanaikaisin palkan leikkauksin.

Vaatimus 35 tunnin työviikosta kehittyi 1970-luvun alkupuolella vasemmistolaisten ay-aktiivien keskuudessa. Vuosien 1973-74 aikaisen maailmanlaajuisen kriisin myötä länsisaksalaiset yritykset aloittivat rationalisoinnin offensiivin. Jo pelkästään terästeollisuudessa 40 000 työläistä sai kenkää vuosien 1975 ja 1978 välillä. Terästyöläisten kimppuun hyökättiin niin massiivisesti, koska alalla oli hyvin organisoituneita työläisvoimia, jotka vuonna 1969 olivat aiheuttaneet pomoille hankaluuksia korpilakoillaan. Varmistaakseen työpaikat ay-aktiivit yhtiöiden sisällä halusivat supistaa työviikkoa askel askeleelta ja laittaa käytäntöön viidennen työvuoron.

35 tunnin työviikko otettiin vaatimuslistalle IG Metall -liiton kongressissa vuonna 1977 - vastoin liiton pomoja, jotka pitivät sitä liiallisena ja harhaanjohtavana. Vuotta myöhemmin he itse ottivat 35 tunnin vaatimuksen neuvotteluihin, joissa yritettiin ratkaista teräskriisiä. Yhtiöiden pomot halusivat pitää 40 tunnin viikon missä olosuhteissa tahansa ja tarjosivat pidempiä lomia sekä korkeampia palkkoja. Ammattiliitto julisti lakon; kyseessä oli mahdollisuus terästyöläisten saamiseksi hallintaan. Marraskuussa 1978 valittujen terästöiden työläisvoimat menivät lakkoon, mihin vastattiin massiivisin työsuluin. Samalla, kun todella omistautuneet rivijäsenet seisoivat 11 viikkoa lakkovartioissaan kylmässä säässä, liiton johto sabotoi lakkoa. Tammikuun 1979 sopimus, joka säilytti 40 tunnin viikon jälleen viideksi vuodeksi, oli ollut kaapissa jo pidemmän aikaa. Liitto oli osoittanut, että terästeollisuuden massairtisanomiset eivät olleet vältettävissä. Siten he olivat tehneet suunnitelmansa tulevia teräskriisejä varten.

Liitot modernisaation pioneereina

Katsottaessa takaisin työajan lyhentämisen politiikkan, on ilmeistä, että liitot ottivat Saksan "ideaalisen yleisen kapitalistin" näkökulman siinä vaiheessa, jossa tämä ei ollut vielä mahdollista kapitalistiselle puolelle itselleen. Vuosien 1980-82 aikana, mikä oli siihen saakka syvintä taloudellisen taantuman aikaa, useimmat liitot olivat omaksuneet työajan lyhentämisen vaatimuksen. Sillä ne halusivat tehdä Länsi-Saksasta maailman tuottavimman talouden luomatta sellaisia yhteiskunnallisia kuiluja kuin esimerkiksi USA:ssa. Ne näkivät ja näkevät yhä tämän strategian toteuttamisen todellisen mahdollisuuden siinä työajan joustavoittamisen muodossa, jota suuret yritykset vaativat kyetäkseen käyttämään tehtaitaan intensiivisemmin. Alusta saakka vaatimukseen 35 tunnista sisältyi ajatus joustavoittamisesta neuvoteltavana kohtana. Kyse ei koskaan ollut seitsemän tunnin päivästä.

Tällaisin modernisaatioideoin liitot olivat kaukana keskikokoisten firmojen pomojen edellä. Samalla, kun esimerkiksi BMW oli Regensburgissa siirtynyt neljän päivän viikkoon vuonna 1984 jopa ennen kuin sopimusta oli allekirjoitettu, toiset, yhä yksi vuoro plus ylityöt -käytännön hallitsemat firmat eivät kyenneet muuttamaan työn organisoimisen tapojaan niin nopeasti. Vielä vuonna 1994 vain 20 prosentissa pienistä ja keskisuurista teollisista yrityksistä työskenneltiin useammassa kuin yhdessä vuorossa. Mutta ensin oli saatava taipumaan myös niiden rivimihet, jotka puutteen vuosien jälkeen pitivät parempana täyttä palkan nousua. Tässä hyvin intohimoisessa kampanjassa liittojen pääargumentti oli massatyöttömyys: he käyttivät kuvia Detriotin nälkää näkevistä työttömistä työläisistä ja köyhyyskapinoista. 35 tunnin viikon väitettiin ehkäisevän sellaisen työttömyyden nousun ja olevan funktionaalinen nykyaikaisen kapitalistisen ratkaisun kannalta: lyhyemmät työtunnit, pidemmät tunnit koneille, alhaisemmat kulut työyksikköä kohti (ts. suurempi tuottavuus), uusia työpaikkoja.

Pitkä kamppailu oli välttämätön tämän odotetun kompromissin käytännön toteuttamiseksi vastoin molemmilta puolilta tulevaa vastarintaa. Tinkimisprosessia hehkutettiin "vuosisadan konfliktina", vuosisadan, jonka lopulla monet olivat epävarmoja siitä, kuka oikeastaan oli voittanut. 35 tunnin viikko oli määrä saavuttaa Länsi-Saksan metalliteollisuuden ydinalueella, pohjois-Württembergissa sekä pohjois-Badenissa, jossa tuohon aikaan oli "kaikkien edistyneimmät" sopimukset. Koska pomot eivät virallisesti hyväksyneet työajan lyhentämistä kaupan hieromisen aiheena, IG Metall aloitti pistolakot (Schwerpunktstreiks: lakot, joissa liitto aloittaa lakkoja vain tietyissä suurissa tai tärkeissä firmoissa samalla, kun se on vastuussa koko alueesta) valituissa auto- ja hankkijatehtaissa ("minimax-strategia"). Pomot aloittivat välittömästi työsulun koko Länsi-Saksassa, ja valtio kieltäytyi lyhytaikaisten työttömyyskorvausten maksamisesta niille, jotka olivat työsulun kohteina. Koska liitto mobilisoi nyt pääasiassa "työsulkuja vastaan" ja meni oikeuteen korvausten eväämistä vastaan, lakko sai ajan kuluessa yhä puolustuksellisemman luonteen. Sen lopetti välitystuomarina toiminut entinen työministeri Leber. Metalliliitto juhli sopimusta vähittäisestä työajan lyhentämisestä 38,5 tuntiin "siirtymänä 35 tunnin viikkoon" - vaikka juuri sen vähittäinen täytäntöönpano tuskin loisi uusia työpaikkoja.

Todellinen läpimurto oli työajan joustavoittaminen: "Leberin kompromissin" mukaisesti ainoastaan keskimääräisen työajan yrityksessä oli oltava 38,5 tuntia. Enintään 18 prosenttia työvoimasta saattaisi työskennellä 40 tuntia, toiset vain 37. Koneiden käyntitunteja voitiin laajentaa tehtaan tarpeiden mukaan, koska tästä eteenpäin työajan lyhentämisen konkreettinen soveltaminen neuvoteltiin työläisten neuvoston ja työnantajan välillä.

Vähitellen myös liitot ryhtyivät tähän työajan lyhentämisen muotoon. 1980-luvun lopulla liitoilla oli jo massiivisia ongelmia rivijäsentensä mobilisoinnissa asian puolesta. Harvat panivat merkille "historiallisen" lokakuun 1. päivän vuonna 1994, kun metallityöläisten työaika lopulta supistettiin 35 tuntiin; samanaikaisesti ylityötuntien kompensaatioiden määräaika oli laajennettu kahteen vuoteen...

Koneiden käyntiaika metalliteollisuudessa on lisääntynyt vuoden 1984 60,6 tunnista vuoden 1996 71,8 tuntiin viikossa. Tuottavuus on noussut nopeammin kuin työaikaa lyhennettiin - vastakkaisesti "mallimaihin", kuten USA:han ja Hollantiin, joissa palkat laskivat mutta tuottavuus hädin tuskin nousi. Saksan moninaisten vuorojen tehtaissa koneilla on eurooppalaisen keskiarvon ylittävä käyntiaika - huolimatta töissä olevien lyhyemmistä virallisista työtunneista. Koska mahdolliset palkankorotukset on uhrattu työajan lyhentämisen päämäärän eteen, myös työyksikköjen kulut ovat huomiota herättävän alhaisella tasolla. 1990-luvulla - inflaatiokursseja alhaisemmin palkkasopimuksin, joita mitattiin tuottavuuden kehitystä vasten - palkkakehityksen hillintä oli Saksassa suurempaa kuin USA:ssa.

Ajatus työläisten "aikasuvereniteetista", käsite joka palveli joustavuuden oikeuttamista ja jonka jakoivat niin yhteiskuntatieteilijät, työnantajat kuin vasemmistolaiset, ei tule kuuloonkaan tuottavissa keskuksissa: siellä siinä on kyse vain mahdollisimman taipuvaisen työvoiman joustavasta käyttämisestä kysynnän mukaan ilman ylimääräistä ylityölisää. Samanaikaisesti liitot ovat menettäneet tinkimisperustaansa: yhä useammat ja useammat firmat joustavoittavat työaikaa ilman työajan lyhennystä.

Lähes samanaikaisesti metalliteollisuudessa täytäntöön pannun 38,5 tunnin työviikon kanssa tuli vuonna 1985 voimaan työllistämisen edistämistä koskeva asetus (Beschäftigungsförderungsgesetz), joka kumosi vuokratyövoiman käytön rajoitukset. Se salli myös lyhytaikaisten sopimusten tekemisen 18 kuukauden ajan (vuodesta 1996 saakka 24 kuukauden ajan), mikä aiemmin oli ollut mahdollista vain jostain konkreettisesta syystä, kuten korvattessa raskaana oleva nainen tai asevelvollinen mies. Sillä välin lyhytkestoisista sopimuksista on tullut normaaleja vastikään palkattujen työläisten tapauksessa; ns. pysyvän työpaikan voi saada vasta, kun alla on pitkä jakso lyhytkestoisia sopimuksia.

Ay-liikkeen vasemmistosiiven projekti työpaikkojen jakamisesta työajan lyhentämisen keinoin on johtanut historialliseen tappioon. "Työpaikkojen uudelleen jakamista" työttömille ei ole saavutettu palkkojen hillinnän eikä joustavuuden kautta. Jälleen yksi shokkiaalto tapahtui juuri, kun tuskin kukaan puhui pidemmälle viedystä työajan lyhentämisestä. Volkswagen ilmoitti, että se leikkaisi työtunnit 28,8 viikkotuntiin. Autoteollisuuden kriisissä, jossa pomot puhuivat vain pidemmistä työtunneista ja palkkojen leikkauksista, Volkswagenin sopimus näytti johtavan aivan toiseen suuntaan.

Volkswagenin malli: moderni reiniläinen kapitalismi

28,8 tunnin työviikon keinolla Volkswagen on uudelleen rakenteistanut tuotantonsa. Liiton avulla Volkswagen onnistui saattamaan loppuun rationalisointinsa, joka oli aloitettu 1990-luvun alussa. Metalliliiton mallitehtaan työläisillä oli korkeimmat palkat, korkein ylityölisä, pisimmät tauot, parhaat lomasäännökset - ja sen autot olivat kokoamiseltaan pitkäkestoisimpia. 1980-luvulla oli kokeiltu pitkälle automatisoitua tuotantoa ("hylätyt tehtaat") ja epäonnistuttu pääomatarpeen korkean tason sekä harvoista asiantuntijoista riippuvaisuuden vuoksi. Uusi sysäys tuottavuudessa voitiin saavuttaa vain rakenteistamalla uudestaan itse työprosessia. Tähän sisältyi vanhan urakkatyöjärjestelmän tuhoaminen, työläisten tietämyksen kietominen jatkuviin parannusprosesseihin, vanhojen mestari- ja esimieshierarkioiden poispyyhkiminen, kuten myös vastuun siirtäminen tiimeille.

Lokakuussa 1993, pian tämän prosessin alkamisen jälkeen, trustin pomot laskelmoivat 31 000 työläisen kaikista 108 000 työläisestä olevan "ylimäärää" ja ilmoittivat irtisanomisista, erityisesti Wolfsburgin "dinosaurustehtaassa", jonka työvoima oli 53 000 ihmistä. Massairtisanominen "pyöristetyin" korvauksin jne. työläisten ostamiseksi pois työpaikoistaan olisi tässä mittakaavassa ollut sekä kallista että vaarallista; oli selvää, että se johtaisi vastakkainasetteluun työläisten kanssa ja heidän kieltäytymiseensä yhteistyöstä.

Sen sijaan Volkswagen ehdottikin radikaalia muutosta työajassa. Neljän viikon kuluessa IG Metall neuvotteli työviikon lyhennyksen 28,8 tuntiin vuodesta 1994 eteenpäin ja uhrasi "täyden palkkakompensaation" periaatteensa. Vaihtokaupassa yrityksen ei sallittu erottaa työläisiä taloudellisista syistä seuraavan kahden vuoden aikana. Kun työvoimalla oli valittavanaan joko 40 000 työläisen irtisanominen tai 28,8 tunnin työviikko kaikissa Volkswagenin tehtaissa, se valitsi joustavoittamisen.

Irtisanomisista luopuminen loi ilmapiiriä uudelleen rakenteistamiselle. Volkswagen säilytti osaavan työvoimareservin ja ratkaisi vähenevän kysynnän aikaisista korkeista palkoista johtuvan matalien voittojen ongelman. Työvoiman vähentäminen aikaisen eläkkeelle siirtymisen myötä, sopimusten vapaaehtoinen päättäminen yhdistettynä työvoiman vapautumisesta aiheutuviin maksuihin ja lyhytkestoisten sopimusten päättymiseen jatkui yhä: 108 000 työläisestä vuonna 1993 94 000 työläiseen vuonna 1995. "Työpaikkojen takaaminen" ehkäisee ainoastaan taloudellisista syistä tapahtuvat irtisanomiset, takaamatta kaikkien työpaikkojen säilyttämistä.

Korkeamman kysynnän jaksoja varten on perustettu GIZ (Gründungs und Innovationszentrum Wolfsburg GmbH), yrityksen edistämisen ja innovaation keskus, Volkswagenin, Bundesland Niedersachsenin ja IG Metallin omistama vuokratyövoiman välityksen toimisto. Se työllistää opiskelijoita ja pätkätyöläisiä Volkswagenin tehtaan sisäisesti loma-aikana tai muulla tavoin väliaikaisesti. Työllistetyt saavat bruttona 21 DM (10,5 euroa) tunnilta, tavallisten Volkswagenin työläisten 30 DM:n (15 euroa) keskiarvon sijaan.

"Hengittävässä tehtaassa" työaika mukautuu tuotannon tarpeisiin. Yrityksen toteuttama työläisten vapaa-ajan haltuunottaminen on kasvanut. Eri tiimien kesken ei ole yhteisiä taukoja, mikä vähentää niiden välistä kommunikaatiota. Työläiset voidaan lähettää töihin toisiin tehtaisiin. Kokeiltiin yli 150 erilaista työaikataulua ja vuoromallia, lyhyistä vuoroista ympärivuorokautisessa neljän vuoron aikataulussa suhteellisen normaaleihin kahdeksan tunnin päiviin vapaa-aikaa rajoittavasti. Tällä tavoin tiettyjen automallien tapauksessa valmistusaika voitiin ulottaa 3700 tunnista 4600 tuntiin vuotta kohti. Autoa kohti tarvittava kokoamisaika on pudonnut vuoden 1993 30 tunnista vuoden 1998 20 tuntiin.

Samanaikaisesti, pienen alkuvarautuneisuuden jälkeen, 28,8 tunnin työviikko saa osakseen suhteellisen laajaa hyväksyntää työvoiman keskuudessa. Erityisesti nuoret, ei perheen rajoittamat, voivat iloita lyhyemmistä työtunneista, jopa sen "rekuperaatioefektin" kera, jonka aiheuttavat työn tuleminen intensiivisemmäksi sekä epätoivotut työajat. Säännölliset kuukausittaiset tulot pysyivät enemmän tai vähemmän samoina. Vuosittaisia bonusmaksuja leikattiin, joten vuosittaiset kokonaistulot putosivat 16 prosenttia (10 prosenttia verojen jälkeen). Ennen uutta sopimusta palkat olivat Volkswagenin yrityssopimuksen mukaisesti 1,6 kertaiset suhteessa Niedersachsenin kurssiin, mikä merkitsi sitä, että mallia ei voida kovin helposti soveltaa muihin yhtiöihin.

Propagandan vastaisesti 28,8 tuntia viikossa seitsemän tuntia päivää kohti oli todellisuutta vain vähemmistölle Volkswagenin työntekijöistä, esimerkiksi toimistotyöläisille, johdon epäillessä, että vähemmän hyödynnetyissä tehtaissa kuten Emdenissä esiintyy yhä paljon "huokoisuuksia". Toisin sanoen, pudotus 28,8 tuntiin tapahtui ainoastaan siellä, missä se pystyi toimimaan paineena, jolla puristettiin ei-työn jaksot pois työpäivästä. Mutta esimerkiksi Hannoverin kuorma-autotehtaassa työskenneltiin 37,5 tuntia viikossa käytännössä koko ajan. 35 tunnista maksetaan, 1,2 tuntia on lahjoitusta yhtiölle ("työpaikkatakuu"!) ja 1,3 tuntia tullaan korvaamaan vapaa-aikana. Sairastumisten tai lomien tapauksessa maksetaan vain 28,8 tunnista. Koska 28,8 tuntia toi vain haittoja, Hannoverissa nähtiin ankaria protesteja, kun sopimusta laajennettiin ja täydennettiin lisähuononnuksilla kuten lyhyemmillä tauoilla, pienemmällä ekstrapalkalla kahdentoista tunnin lauantaivuorojen tapauksessa sekä ylityölisien rajoittamisella 38,8 työtuntia ylittäviin viikkoihin.

Vuonna 1998 tuotantoa kohotettiin myös muissa tehtaissa, ja työvoimapulan vuoksi johto piti parhaana ylitöistä luopumista. Samanaikaisesti tuli uusia lyhytkestoisia työpaikkoja. Helmikuussa 1999 Wolfsburgin tehdas peruutti erilaiset työaikataulut ja siirtyi tiukkaan kolmivuoroiseen malliin, johon sisältyi mahdollisuus työskennellä neljä, viisi tai kuusi päivää viikkoa kohti autojen kysynnän mukaisesti sekä 28,8 tunnin viikon pitäminen laskennallisena pohjana. Kuten työnjohtajien ohjeissa todetaan: "Tuotantorakenteiden segmentoinnin täytäntöönpanon kehityksen myötä työaikataulujen synkronisointia tavoitellaan edelleen". Uuden sääntelyn myötä pannaan täytäntöön myös yövuoro kaikille kolmen vuoron osastoilla työskenteleville, ja tuottavuuden lisäkasvu on asialistalla.

Vuosien 1992-1993 kriisi ja paikalliset "sopimukset investointien turvaamiseksi"

Vuosien 1992-1993 kriisi edusti ratkaisevaa pistettä. Samalla, kun autoteollisuus hyödynsi kysynnän laskua etupäässä tuotannon uudelleen rakenteistamiseksi ja uhkasi tuotannon uudelleen sijoittamisella (mukaanlukien irtisanomisilla), liitot kohtasivat ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen suuria jäsenmenetyksiä. Niinpä ne yrittivät säilyttää vaikutusvaltaansa siellä, missä niiden vallan perusta oli aina ollut: niiden pääomalta ja valtiolta saamassa tunnustuksessa. Liittojen tutkimusinstituutit keskittivät voimansa sijoitusstrategioiden laatimiseen saksalaiselle teollisuudelle - ottaen kysymyksen vakavammin kuin kapitalistit. Työläisten neuvostot ja yrittäjät sopivat "sopimuksista investointien turvaamiseksi" - repien alas patoja, joiden oli uskottu olevan turvassa ikuisesti.

Gaggenaun ja Wörthin Daimler-Benzin viisivuotiset työpaikkakohtaiset sopimukset keväällä 1993 merkitsivät kapitalistien läpimurtoa. Asemat, joista oli kamppailtu 1970-luvulla (esimerkiksi siitä, kuinka monta minuuttia tuntia kohti on taukoa urakkaliukuhihnatyössä), jätettiin, ja työajan laajennukset raivattiin läpi. Lisäksi Wörthin kuorma-autotehtaan työläisneuvosto sitoi itsensä osallistuakseen aktiivisesti kustannusten alentamiseen 30 prosentilla ja työajan tiivistämiseen 20 prosentilla - vastineeksi takuista, että kevytkuorma-auton tuotantoa ei siirrettäisi Tšekin tasavaltaan. Vuoteen 1994 mennessä työvoimaa oli vähennetty 15 000:stä 10 000:een.

Lisäksi vuonna 1994 minimiehtoja kuten työaikaa ja lomia kollektiivisten sopimusten ulkopuolisissa tapauksissa sääntelevä vanha laki vuodelta 1938 sovitettiin joustavien työaikataulujen tarpeisiin. Periaatteessa kahdeksan tunnin päivä on pätevä, mutta nyt sen saa ulottaa kymmeneen tuntiin päivää kohti kuutena päivänä viikossa, jos ylityötunnit korvataan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Lauantai on säännöllinen työpäivä. 25 prosentin yliaikalisää oli maksettava, mutta nyt tämä sääntö on kumottu.

Alueelliset kollektiiviset sopimukset on nyt avattu työpaikkakohtaisten sopimusten sääntelemisen sallimiseksi kriisiaikoina, esimerkiksi 30 viikkotuntiin ulottuvien väliaikaisten työajan lyhennysten tai palkkojen leikkauksia sisältävien työajan laajennusten sallimiseksi. Monenlaisia näistä mahdollisuuksista on pantu käytäntöön yhdessä neljäsosassa niistä tehtaista, joissa on työläisten tai henkilökunnan neuvostoja, ja kaikki tämä vaihdossa varsin epämääräisiin takuisiin siitä, ettei tuotantoa siirretä toisaalle. Osittain lisätyö on tehtävä ilman minkäänlaista maksua.

Näitä mahdollisuuksia käyttävien yhtiöiden joukossa ovat autotehtaat kuten Opelin tehdas Bochumissa, Fordin tehdas Colognessa, Merzedesin tehdas Kasselissa, Volkswagenin tehdas Hannoverissa, yhtiöt, jotka saavat miljardien voittoja ja jotka ovat kaukana kriisikokemuksista. Useimmat rengastehtaat Saksassa ovat laajentaneet työaikaa. Esimerkiksi Pirellissä on tammikuusta 1999 saakka ollut sopimus palaamisesta 37,5 tunnista 40 tuntiin ilman kuukausittaisten palkkojen nousua. Vaihdossa yhtiö lupasi, ettei työpaikkoja vähennetä ennen vuotta 2001 - tuottavuuden on siihen mennessä noustava 20 prosenttia!

Työaikaa laajennetaan uudelleen

Toisin kuin Ranskassa tai Iso-Britanniassa, Saksassa reaalityöaika täysaikaista työtä tekevien keskuudessa laski neljällä prosentilla vuodesta 1983 vuoteen 1993, suurin eroin Itä- ja Länsi-Saksan välillä. Kaikkien työllisten keskimääräisissä vuosittaisissa työtunneissa tapahtui vielä suurempi lasku, koska osa-aikatyö oli levinnyt huomattavasti rinnakkain 1960-luvulta saakka tapahtuneen naisten palkkatyön kasvun kanssa. Liittojen neuvottelukäytännöt jättivät pitkän aikaa tämän tosiasian huomioimatta ja pitäytyivät vaatimuksessa leikata yleistä työaikaa 35 tuntiin täyden palkkakompensaation kera. Tänään liitot yrittävät kampanjoimalla vakuutella miestyöläisiä tekemään osa-aikatyötä.

Tämänkaltainen työajan lyhennys on laajentunut paljon 1970-luvulta saakka. Kuka tahansa, joka tahtoikaan "aika-autonomiaa" itselleen ja jolla oli riittävä palkka, ei odottanut 35 tunnin viikon panemista täytäntöön, vaan yritti yksilöllisesti saada toisenlaisen työaikataulun.

Tänään on monia indikaattoreita siitä, että 1900-luvun trendi kohti työajan lyhennystä on käännetty. Saksassa työpoissaolot ovat saavuttaneet historiallisen neljän prosentin pohjalukeman. Työajan lyhennyksiin ja "investointien turvaamissopimuksiin" pyrkimisen aikaan kaikissa suuremmissa tehtaissa on työpoissaolon vastaisia kampanjoita, joista työläisten neuvostot ovat samaa mieltä.

Samalla, kun kollektiivisesti sovittua työaikaa lyhennetään, lisääntyvä määrä työläisiä tarvitsee toisen työpaikan viime vuosina reaalipalkoissa tapahtuneiden menetysten kompensoimiseksi. Vuonna 1998 noin kolme miljoonaa säännöllisesti töissä käyvää teki töitä myös toisessa työpaikassa tai työskenteli lisäksi itsenäisesti keskimäärin vähintään 10 tuntia viikossa. Samanaikaisesti yhtiöt teettivät työläisillä ylitöitä 1,8 miljardin tunnin edestä - mikä vastaa laskennallisesti miljoonaa työpaikkaa. Tämä viittaa siihen, että ydintyövoimaa on supistettu siihen pisteeseen saakka, että enää ei ole olemassa reservityövoimaa, jolla korvata sairaita työläisiä tai tulla toimeen odottamattomien tuotanto-ongelmien jne. kanssa, ja että uutta työllistämistä on vältelty (älkää unohtako - nämä kuviot jättävät ulos sen tosiseikan, että monia ylityötunteja ei tänään edes lasketa sellaisiksi!).

Kaikkein tärkein suuntaus tänään on kasvu palkattomassa lisätyössä sen "luottamuksellisen työajan" rungossa, jota mikään tilastointi ei näytä. Tämä koskee pääasiassa toimistotyöläisiä jakelussa, verkostohallinnoinnissa ja ohjelmoinnissa, joissa on voimakas tehokkuuden ja aikarajojen pitämisen paine sekä usein jopa 50 tai 60 tunnin viikottainen työaika. Kuten eräässä liiton asiakirjassa sanotaan: "Yrityksillä on taipumuksena lisääntyvässä määrin joko jättää sopimatta mitään kiinteää työaikaa - erityisesti korkean osaamisen töissä - ja maksaa vain kokonaissuoritteesta tai sitten lopettaa reaalityöajan kirjaaminen kokonaan. Kirjaamaton tai palkaton työ ei kuitenkaan näytä johtavan uudelleenjakoon." IBM on menossa kohti yleistä 19-60 tunnin aikakehystä, jonka sisäisesti työntekijöiden on tehtävä työnsä ilman työtuntien lisäkirjaamista. Tämän tarkoituksena on luoda sellainen paine, että he työskentelevät enemmän kuin oli alunperin tarkoitettu.

Ja työläiset? Mitä he tekevät?

Vuosien propaganda, jolla on pyritty saamaan työttömät "työpaikan omistajia" vastaan, näyttää tuottavan joitain vaikutuksia. Mutta koko työvoima ei ole hyväksynyt kyseenalaistamatta paikallisia "sopimuksia investointien turvaamiseksi": tästä ovat ilmausta pienet korpilakot liukuhihnoilla, kuten kesällä 1993 Opelin Bochumin tehtaalla, vastaan tehtaan hallinnon aloitetta turvata paikalliset investoinnit, tai Daimler-Benzin Wörthin tehtaalla, kun työpaineesta tuli sietämätön. Samoin on myös äkkinäinen sairastumisasteen kasvu yksittäisissä laitoksissa. Eräs seuraus trendistä supistaa taistelut työpaikkakohtaiselle tasolle, eikä esimerkiksi alueelliselle tai tuotantoalakohtaiselle tasolle, on se, että vain muutamat näistä kollektiivisista protesteista löytävät tiensä julkiseen tietoisuuteen.

Työläisneuvostot yksittäisissä "suurissa" tehtaissa pystyivät itse asiassa kääntämään työajan lyhentämisen jonkinlaiseksi parannukseksi ydintyövoiman kannalta. Mutta toisin kuin aiempina aikoina, he eivät pystyneet näyttelemään etujoukkoroolia, vaan ovat sen sijaan tulleet yhä eristyneemmiksi muista työläisistä. Nämä samat työläisneuvostot vain istuvat ja katsovat, kun kokonaisia laitoksia ulkoistetaan toisille firmoille heikommilla palkoilla, kun tuotantohuippuja kompensoidaan palkkaamalla määräaikaisia työläisiä, kun lyhytaikaisista sopimuksista tulee säännöllisiä vastikään palkattujen työläisten tapauksessa. Liitot ovat ennen kaikkea ydintyövoiman edustajia; marginaaliset työvoimat ovat kaupanhieronnan lohkoja, joita käytetään parempien sopimusten saamiseksi ydinhenkilökunnalle.

Vuoden 1999 kollektiivisten neuvottelujen konflikteissa marginaalisille työvoimille sovittiin jopa laajempia työajan lisämääriä ja jopa pidempiä kompensaatiojaksoja: esimerkiksi julkisella sektorilla 600 lisä- ja 40 miinustuntia. Sairaalahenkilökunta tulee menettämään ne lisämaksut vuorotyöstä ja yötyöstä, jotka se taisteli itselleen kymmenen vuotta aikaisemmin.

Mutta kriittinen tilanne tuotannossa saattaa myös luoda uudenlaista kamppailua. Tämä on osoitettu Opelin Bochumin tehtaassa, jossa lokakuussa 1998 noin 1800 työläistä lopetti työnteon ja vaati viime kädessä välitöntä pysyvää palkkaamista 300 määräaikaiselle työläiselle, joiden sopimukset olivat päättymässä. Työvoimaa oli leikattu niin ratkaisevasti, että työläiset eivät enää voineet pitää taukojaan. Hallinto reagoi välittömästi: liukuhihnan vauhtia supistettiin 2,5 prosenttia, ja 50 määräaikaista työläistä palkattiin pysyvin sopimuksin. Liukuhihnojen pysäyttymiset toistuivat uudestaan maaliskuussa 1999, koska yhtiö kieltäytyi palkkaamasta lisää työläisiä pysyvästi.

Liittojen politiikka työajan lyhentämiseksi oli kapitalistisen kriisin hallinointia. Se ei pysäyttänyt riiston tulemista intensiivisemmäksi, vaan päinvastoin teki sen mahdolliseksi. Yhteistyönsä myötä työpaikkakohtaiset ja liiton vasemmistolaiset uupuivat ja tulivat yhdistetyiksi koneistoon. Vallankumouksellisesta näkökulmasta katsoen emme voi radikalisoida näitä malleja - meidän on etupäässä hylättävä ne ja kritisoitava niitä sellaisina, mitä ne ovat olleet työläisten silmissä jo pitkään: pääoman yhä kiivaammin käyttämiä strategioita sen varmistamiseksi, että se kontrolloi kaikkea aikaamme ja että se voi eristää ja riistää meitä yhä enemmän.