2003-05-24

Talouden kielellinen käänne
Christian Marazzin haastattelu 5. heinäkuuta 2000

Guido Borio, Francesca Pozzi, Gigi Roggero, Christian Marazzi

Kääntänyt: Taina Rajanti

Christian Marazzi on Sveitsissä syntynyt taloustieteen tohtori, joka on opettanut Padovan, New Yorkin ja Lausannen yliopistoissa. Marazzin tärkeimmät teokset, kuten Il posto dei calzini (Sukkien paikka) ja E il denaro va (Ja raha liikkuu) käsittelevät erityisesti nykyaikaiselle "uudelle taloudelle" ominaisen tuotannollisen siirtymän ominaisuuksia. Lähitulevaisuudessa julkaistaan myös Suomessa Marazzin tuorein teos Capitale & linguaggio (Pääoma ja kieli), jossa hän tutkii uuden talouden mittaamisen ongelmaa ja kriisiä sen arvon realisoimisen ainoana keinona. Ikään kuin esimakuna tulevasta julkaisusta toimikoon seuraava haastattelu, joka esittää mielenkiintoisen yksilöllisen kehityskulun ja sitä kautta myös yhteenvedon yhteiskunnallisesta kehityksestä ja ajattelun muutoksista 1960-luvulta nykyhetkeen.

- Millainen on ollut poliittinen ja kulttuurinen kehityskulkusi ja millainen oli militantin toimintasi alku?

Ryhtymättä historialliseen individualismiin esitän omaelämänkerrallisen katsauksen, koska todellakin kehityskulkuni kautta pystyn myös valaisemaan hieman sellaisia vaiheita, jotka eivät ole olleet vain italialaisia vaan ainakin osittain eurooppalaisia. Lähtien siitä, että olen ryhtynyt politikoimaan lukiossa vuonna 1968, silloin siellä oli ryhmä nimeltään Movimento Giovanile Progressista (Edistyksellinen Nuorisoliike). Se oli operaistinen ryhmä [Toimituksen huomautus: ks. "Operaismo-suuntauksen historia", http://www.ecn.org/finlandia/aut/articles.php?lng=en&pg=48], joka kuitenkaan silloin kun minä liityin, ei ollut vielä täsmentänyt suhteitaan esimerkiksi Italiaan. Myöhemmin tällä liikkeellä, joka sittemmin laajeni, oli haaraosastoja kaikkialla Sveitsissä ja se valitsi ensisijaisen suhteen Potere Operaion kanssa. Sen jälkeen on siis ollut vastaavia opiskelijakamppailuista syntyneitä liikkeitä, jotka kuitenkin ovat kehittäneet suhteita ennen kaikkea Lotta Continuaan. [Toimituksen huomautus: Lotta Continua oli kommunistiryhmittymä, joka syntyi vuonna 1969, kun ryhmä operaistisen liikkeen aktiiveja erkani omaksi järjestökseen. Verrattuna Potere Operaioon Lotta Continua painotti pikemminkin proletariaatin tietoisuuden kehittämistä ja yleisen taisteluhalun kohottamista, eikä niinkään palkkaa ja taloutta (mihin perustuivat Potere Operaioon kohdistetut syytökset "ekonomismista"). Lotta Continua toimi radikaalina katutason subjektina sekä lehteä tuottavana organisaationa aina vuoteen 1976, jolloin se osallistui vaaleihin surkein tuloksin ja kaatui hajaannukseen. Ryhmän tunnetuin aktiivi oli Adriano Sofri.] Ne olivat toki teoreettisia ja poliittisia sukulaissuhteita, mutta ne olivat myös samanaikaisesti tietyssä mielessä toiminnallisia suhteita: Sveitsi alkoi jo silloin olla maaperä ensimmäisille laittomuuden muodoille, erilaisille pakenemisille jne., jonka vuoksi oli olemassa tämä asianlaita, josta sitten tuli hyvin tärkeä 70-luvulla. Sen lisäksi Sveitsi on luonnollisesti tietyssä mielessä aina ollut siirtolaisuuden maa, minkä vuoksi poliittiset suhteet Italiaan perustuivat myös poliittiseen työhön siirtolaisten keskuudessa, eli siis tehtaissa tuohon aikaan erityisesti italialaisten, espanjalaisten ja portugalilaisten siirtolaisten parissa.

Siispä, tämän ensimmäisen, lukion kahden viimeisen vuoden aikaisen rajallisen kokemuksen jälkeen menin Englantiin. Omituista kyllä juuri siellä, englantilaisten tovereiden, jotka olivat jo tulleet tutuiksi italialaisen operaismon kanssa, kuten Trontin Operai e capitale ("Työläiset ja pääoma") -teoksen tai Negrin, Alquatin ja Ferruccio Gambinon kirjoitusten kanssa, heidän välityksellään tulin tutuksi myös minä. Olin siis saanut kosketuksen näihin italialaisiin liikkeisiin ja kokemukseen Englannista käsin, sillä Sveitsissä olin kovin nuori, en ollut vielä lukenut, olin hyvin aktiivinen, mutta paikan päällä. Englannissa sen sijaan oli jo tavallaan muodostumassa piiri, toverien verkosto: John Merrington, Emery ja muut, Selma James joka oli kuuluisan trinidadilaisen mustan militantin ja johtajan C.L.R. Jamesin vaimo, ja juuri hän oli Padovan feministisen "Kotityöstä palkka" -ryhmän äänitorvi ja teoreetikko. Siispä, kun 1969 oleskelin Englannissa liityin tavallaan myös Potere Operaion teoreettiseen verkostoon, mutta tällaista tietä. Tuolloin kasvoi Englannissa Black Power, joka oli englantilainen versio amerikkalaisesta mustasta liikkeestä ja jossa Selma James oli erittäin aktiivinen henkilö, erittäin näkyvä. No niin, siinä oli vähän niin kuin tällainen teiden risteys. Halusin opiskella Englannissa, mutta sen seurauksena että jouduin kosketuksiin näiden juttujen kanssa sekä sen seurauksena että se mitä tuona aikakautena luin oli todella tehnyt minuun vaikutuksen, vuoden kuluttua päätin palata ja kirjoittautua Padovaan, minkä tein vuonna 1970. Ensimmäisenä etappinani venetolaisessa kaupungissa oli tapaaminen Ferruccio Gambinon kanssa, jota olin lukenut ja josta olin kuullut, sekä Toni Negrin kanssa ja Luciano Ferrari Bravon kanssa, joka siitä lähtien on aina ollut erittäin hyvä ystäväni. Olin kirjoittautunut valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mutta samanaikaisesti olin valinnut poliittisen työn Zürichissä, koska sillä välin Movimento Giovanile Progressista, joka oli muuttunut Lotta di Classe (Luokkataistelu) -ryhmäksi, oli perustanut (jos niin voi sanoa) poliittisen työn ryhmiä Zürichiin, Geneveen, sitten Luganoon, kaiken kaikkiaan vähän kaikkiin sveitsiläisiin kaupunkeihin ja elinoloihin. Siispä, minua kiinnosti tehdä poliittista työtä, joten tosiasiassa olin Zürichissä, sitten kävin Padovassa tenteissä, ensimmäiset kaksi tai kolme vuotta, vuoteen 1973.

Sitten jälkeenpäin, luulisin vuonna 1975, palattuani Ticinoon ja käyden jatkuvasti Padovassa tenttimässä, palasin Englantiin kahdeksi vuodeksi, vuoteen 1977 asti, suorittaakseni tohtorintutkinnon taloustieteessä, ja siis aloittaakseni uudelleen aktiiviset suhteet tovereihin. Olimme työskennelleet Congress of Socialist Economistsin sisällä. Se on vasemmistolaisten ekonomistien järjestö, joka järjesti joka vuosi kongressin eri teemoista. Olimme toimineet siellä aktiivisesti juuri välittääksemme muutamia ajatuksia tästä syntyvästä italialaisesta Autonomiasta ja muusta. Vuonna 1977, juuri johtuen Toni Negrin vähän niinkuin pakon edessä ulkomailla viettämästä vuodesta, olin vaihtanut sen hänen kurssiinsa Padovassa, ja sen vuoden jälkeen menin New Yorkiin, jossa opetin pari vuotta sielläkin ja jossa viivyin vuoden 1981 loppuun, siis juuri muutoksen kaudella.

New York tai Yhdysvallat oli minulle ilmeisen tärkeä päämäärä, siinä mielessä, että amerikkalaisiin aiheisiin oli aina ollut vahva mielenkiinto ja vaikutus kiitos Ferruccio Gambinon, kiitos toveri Paolo Carpignanon, joka oli New Yorkissa jo 1968-1969, ja myös kiitos juuri operaismon teoreettisen ja historiallisen työn kokonaisuuden vaatimuksen, tämän operaismon haaran. Minulla oli ollut melkoisesti onnea, sillä minuun oli ottanut yhteyttä New York State Universityn professori. Hän oli lukenut artikkelini, joka oli ilmestynyt Zerowork-nimisen aikakauslehden toisessa numerossa ja käsitteli kansainvälisen rahatalouden kriisiä. Tämä professori oli siis kysynyt minulta, halusinko mennä New Yorkiin. Mitäs luulisit, se oli täydellisen odottamatonta, mutta myös täydellinen unelma ja tavoite, koska se oli tilaisuus. Se oli todellakin kaikella tapaa hyvin suurkaupunkilainen vaihe siinä mielessä, mitä merkitsee olla New Yorkissa, mutta samanaikaisesti siellä oli myös yhteensattuma. Olin saapunut elokuussa 1978, ja muutaman kuukauden kuluttua, vuonna 1979, puhkeaa huhtikuun seitsemäs. [Toimituksen huomautus: seurauksena 1970-luvun italialaisen yhteiskunnan poliittisen tilanteen kiristymisestä, valtion turvallisuuselinten toiminnasta sekä siitä, että pieni osa yhteiskunnallisten liikkeiden toimijoista ajautui aseellisen taistelun tielle, vuosien 1976-1980 aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä syytettiin poliittisesta väkivallasta ja tuhansia heistä tuomittiin vankeuteen, osittain erikoislainsäädännön nojalla. Erityisen dramaattisena päivänä muistetaan huhtikuun 7. vuonna 1979, jolloin pidätettiin satoja yhteiskunnallisten liikkeiden aktiiveja, mm. Toni Negri, jota syytettiin Brigate Rossen salaisesta johtajuudesta. Euroopan maista esimerkiksi Ranska vastaanotti vuoden 1979 jälkeen noin 500 italialaista poliittista pakolaista.]

Tämän johdosta, niiden ihmisten kanssa, jotka olin tavannut, ja heistä erityisesti Silver Lautrangen (joka on Colombia Universityn ranskalaisen kirjallisuuden ja filosofian professori ja jolla on yhä aikakauslehti nimeltään Semiotexte), sen mielenkiinnon johdosta jota tämä sorto herätti (sorto joka ulkoapäin näkyi ennen kaikkea intellektuaalien sortamisena), olimme tehneet teemanumeron juuri italialaisesta Autonomiasta. Kokemus oli mielenkiintoinen, koska se oli aikakauslehti, joka oli vähän niin kuin tuon syntyvän new waven teoreettinen viitekohta, kaikenlaisen musiikin, runouden, teatterin, kirjallisuuden, elokuvan. Siellä oli esimerkiksi kaikenlaisia piirejä, mikä sitten joillekin on ollut myös lähtökohtana menestyksekkääseen uraan, yhden henkilön mainitakseni Madonna pyöri niissä piireissä. Sanon tämän, koska tuolloin tämän new waveksi itseään kutsuvan kulttuurisen, musiikillisen liikkeen kiinnostus Italiaa kohtaan oli varmasti monin tavoin esteettistä. Eivät ne ymmärtäneet meistä mitään, se oli Brigate Rossejen aikaa. Oli vaikea ymmärtää erilaisia kokemuksia, mutta tunnettiin vetovoimaa poliittiseen rajojen ylittämiseen.

Muistan, että tämän Autonomialle omistetun numeron (jossa oli Pipernon, Tonin, Bifon, vähän kaikkien kirjoituksia) alaotsikko oli "politiikka ja postpolitiikka". Leikittiin tällä siirtymällä, joka niin sanotusti ei tuolloin ollut ulottunut niin kuin tänään sanotaan postfordismiin, mutta oli jo postmodernin sisällä. Ne piirit olivat niin sanoakseni kaikki käyneet läpi Andy Warholin Factoryn, joten siinä oli tällainen uusi teiden risteys. Näin sanon nyt, mutta nämä asiat ovat sattuneet minulle, minä en suinkaan ole niitä aiheuttanut. Minä olen sattunut todistamaan haarautumista, tällaista toisenlaisen politiikan idean molekulaarista levittäytymistä, kuin mitä on kokeiltu. On tärkeää mainita, että Silver Lautrange oli se, joka alkoi tuoda ja kääntää Foucault'n, Derridan, Deleuzen ja Guattarin ajatuksia. Siispä näin tulevat näkyviksi erilaisten sirpaleiden eri leikkaukset, jotka tavallaan, jälkikäteen ajatellen (muttei pelkästään jälkikäteen, vaan myös ajatellen nyt), sallivat minun sanoa tai ymmärtää miten vähän todellisuudessa oli italialainen se liike sekä ajatuksen ja teorian lanka, joka kuitenkin oli ollut kasteeni, ja miten vähän se oli, jos niin halutaan, operaistinen (työväenhenkinen) tilallisessa merkityksessä, tehtaan merkityksessä. Jos se lainkaan oli operaismoa oli se sitä internationalismin merkityksessä, operaismoa joka perustui ajatukseen irrottautumisesta nimenomaan tietynlaisesta politiikan ymmärryksestä ja joka lähti mitä ilmeisemmin työn kritiikistä, työstä kieltäytymisestä, joka oli ollut eräs operaismon avainsanoista ja pääasiallisista tavoitteista, mutta siis kokonaisen kulttuurisen mallin kyseenalaistaminen, joka oli historiallisesti annettuna fordistisessa palkkatyössä.

Siispä, sanokaamme että juuri tämä fordilaisen yhteiskunnan operaistinen kritiikki tekee italialaisesta operaismosta jotain, jolle on välittömästi ominaista monikansallinen, monikulttuurinen, kulttuurien ja tieteenalojen välinen ulottuvuus. Minä olen kokenut sen niin, mutta minä olen kokenut sen selkänahassani siinä mielessä, että olin paikalla. Se ei ole minun keksintöni: olen nähnyt Talking Headsin David Byrnen kiinnostuvan operaismosta tavoilla, jotka olivat (kuten aina ovat) esteettis-kulturelleja, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, koska sitten todellisuudessa on tultu tietoiseksi asioista, on ymmärretty että kyseessä eivät olleet vain mainosjulisteet tai julkilausumat, että oli olemassa taisteluita, oli liikkeitä, oli organisaatio, yhteenotto, vankila, vankituomiot, sorto. On tärkeää muistaa tämä kaikki, kun rekonstruoidaan koko tätä aikakautta, koska todellakin se auttaa ymmärtämään, että tietyt työtä koskevat hypoteesit eivät olleet voluntaristisia, ne eivät perustuneet yksinkertaisesti tarpeisiin löytää liittolaisia, aatteen kannattajia. Siitä ei ollut kysymys, vaan kyse on siitä, että tosiasiassa ajatukset levisivät pikemminkin todellisten seikkojen välityksellä, liikkeiden, jotka, toistan, eivät olleet vain klassisia operaistisia (työväenliikkeitä) ja perinteisiä militantteja, vaan täysin päinvastoin, liikkeiden joissa oli kyse irrottautumisesta, musiikin, taiteen jne. aloilla.

Vuonna 1982 palasin Englantiin, jossa jälleen vuoden verran oleskelin niiden kanssa, jotka olivat olleet tovereita ja ystäviä, joiden kanssa en koskaan ollut lakannut olematta jollain tavoin yhteydessä: yhä edelleen Emery, joka on eräänlainen omatekoinen toimittaja ja joka on kääntänyt tonneittain italialaisia tekstejä, hän kysyi minulta josko voisi kääntää yhden minun juttuni, jota minä en enää muistanutkaan. Totta onkin, että Englanti tekee aina vaikutuksen kerrostumillaan. Jos menet kahdenkymmenen vuoden perästä Lontooseen tai johonkin muuhun kaupunkiin voit yhä nähdä 1970-luvun alun skinheadeja tai punkkareita. Ei siksi että ne olisivat muotia, siellä ne ovat yhteiskunnallisia todellisuuksia, minkä vuoksi kun jotain tapahtuu, se myös pysyy, se on kuin valtava universaali näyttely, jossa on nähtävillä kaikki mitä viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana on tapahtunut muodin, yhteiskunnallisten liikkeiden, musiikillisten ryhmien jne. alalla. Siellä on edelleen 1950-luvun rokkareita tyylinsä mukaan pukeutuneena. Sama koskee vähän, jos niin halutaan, meidänkin piirejämme. Niissä on kuitenkin jatkuvuutta, jonka pystyin todentamaan ja toteamaan vuonna 1982.

Vuonna 1983 olin siirtynyt Pariisiin, jossa oli parhaillaan jo pakolaisten (Oreste, Pace ja kaikki muut) ryhmä ja jossa ymmärrettävästi kysymys armahduksen myöntämisestä ja kieltämisestä oli ollut keskeinen, mutta oli myös tahto haarautua, rakentaa jotain. Luulisin voivani sanoa, että ennen kaikkea Tonin saapumisen jälkeen tuli mahdolliseksi tietyntyyppinen systemaattinen poliittinen työ, jolla on sitten ollut käänteensä ja konkretisoitumisensa eräiden aikakausjulkaisujen myötä (Futur Anterieur jne.), joskin todellisuudessa on italialaisten sortoa paenneiden toverien keskuudessa aina ollut vahvaa liikehdintää. Sen jälkeen tulin olleeksi melkein vuoden Montrealissa, jossa Piperno oli (hänkin saapui sinne oltuaan Pariisissa). Hänellä oli jo melkoinen määrä suhteita kiitos myös valtavan viehätysvoimansa ja seurallisuuden kykynsä. Siellä, vuonna 1984, muistan että järjestettiin seminaari, johon osallistui myös Guattari (siis muutama vuosi ennen kuolemaansa), Pipernon ja useiden toverien, myös amerikkalaisten, lisäksi.

Tämä muistuttaakseni uudelleen tästä niin sanoakseni todellakin globaalista tai globalisoivasta ulottuvuudesta, siinä merkityksessä että on aina ollut näkökulma globalisaatioon, tai jos niin halutaan, voimme puhua ajatusten, tiedon ja kokemusten vaihdon jne. ruohonjuuritason luonnollisesta globalisaatiosta. Joka tapauksessa tämä on ulottuvuus, joka tekee vähemmän paikalliseksi sitä operaismoa jota minä olen elänyt. Tämä tavallaan tekee mahdolliseksi ymmärtää syvällisemmin ne pohjattomat erot esimerkiksi suhteessa Punaisiin prikaateihin (Brigate Rosse), jos haluamme päästä myös militarisoitumisen tai laittomien toimien aikakauden ytimeen. Esimerkiksi mitä tulee BR:n aseelliseen taisteluun, vaikka siinä haluttiin iskeä kohteisiin kuten ylikansallisten yhtiöiden pääkonttorit tai Nato, minä olen kuitenkin aina nähnyt sen taisteluna, joka on tiukasti kiinnittynyt italialaiseen historiaan, joka siis lähtee partisaanien vastarintaliikkeestä. Tästä on tietyssä mielessä muutamia todistajia, riittää kun katsoo jonkun Franceschinin omaelämänkerrallisia kertomuksia ja muita. Se kilpailee vahvasti PCI:n kanssa (Partito Comunista Italiano), siis tämäntyyppisessä taistelussa on jatkuvuutta, mutta sanoisin nimenomaan italialaista jatkuvuutta, sillä oli tietysti samankaltaisuuksia Rote Army Fraktion'in ja muiden kanssa, mutta ne olivat ennen muuta teknisiä samankaltaisuuksia.

Erikseen on kysymys operaismon sotilaallisesta tai joka tapauksessa laittomasta versiosta, johon sen puoleen minä en ole koskaan kuulunut, olen pikemminkin ollut erittäin kriittinen. Esimerkiksi minulla oli vuosina 1974-77, mutta myös edelleen tänään, kiinteä suhde Sergio Bolognaan ja Primo Maggio -aikakausjulkaisuun; suhde, joka oli paitsi ystävyyttä, myös pohdintaa ja analysointia hänen ja muiden tovereiden kanssa. Minä olin Sveitsissä ja olin nähnyt ja kokenut sisältä käsin siirtymän militaristiselle maaperälle, sanotaan vaikka niin, Lotta di Classe -liikkeessä, siirtymän joka perustui toki olettamukselle aseellisesta vallankumouksesta, mutta joka toisaalta jollain tapaa vahvasti oli, haluttiin tai ei, riippuvaista siitä mitä Italiassa tapahtui, kuten se vaikutus joka paenneilla tovereilla ja heitä varten muodostetulla infrastruktuurilla jne. oli. Meiltä käsin vallitsi sekaannus BR:n ja niiden jotka eivät olleet Punaisista prikaateista, siis järjestäytyneen Autonomian, välillä, siinä mielessä, että kun luoksesi tulee toveri, et toki ryhdy tarkastamaan hänen jäsenkirjaansa. Sitä käännettä minä en kokenut hyväksi, päinvastoin, myöskään koska minä en ikinä nähnyt sotilaallisessa siirtymässä todellisia yhteiskunnallisia ulokkeita. Minusta se vaikutti varsinaiselta epätoivoiselta kiihdytykseltä tietyssä mielessä, ja todellakin koko tuon vaiheen seuraukset ovat olleet epätoivoisia ja traagisia. Muistan että olin myös pannut välit poikki useiden toverien kanssa monien vuosien jälkeen. Tietysti kyse oli poliittisesta välirikosta, mutta ne olivat myös ihmissuhteiden ja ystävyyksien rikkoutumisia. Se on ollut monin tavoin repivä vaihe, silti samanaikaisesti olimme kaikki tovereita, meillä oli yhteinen kehityskulku.

Ne olivat vuosia, jotka valmistivat (kehnosti, jos niin halutaan) siirtymää postfordismiin. Monin tavoin kokonainen sukupolvi tuli, jos ei ehkä tuhotuksi, niin kuitenkin tuomituksi vankilaan. Ei ole sattumaa, että 1980-luku oli aikaa, jolloin uusliberalismi, lähtien Thatcherista ja Reaganista, oli voitokasta. Se voitti myös koska oli luotu edellytykset sen voitolle. Sen lisäksi mitä 7. huhtikuuta oli ollut, varmastikin mitätön seikka verrattuna uusliberalistiseen vallankumoukseen, mutta kautta linjan lähtökohtana on sorto. Ensimmäisenä kuukautena valtaantulonsa jälkeen Reagan nujertaa kovin ottein lentokenttien lakot joita hän vastustaa, Thatcherista puhumattakaan. Siispä, lähtökohtana on joka tapauksessa tämä tuhoamisen poliittinen jäykkyys, niiden tuhoaminen jotka olivat olleet fordistisen yhteiskunnan mallin aktiivisen kritiikin kaikkein kumouksellisimmat muodot. Tämä sorto ilmenee sittemmin ei välttämättä suorina poliisitoimina vaan myös rahataloudellisina toimenpiteinä. Esimerkiksi vuonna 1979 tapahtuu mitä väkivaltaisin käänne, jolla pyritään tekemään loppu työläisten taistelujen rahallisesta puolesta. Tuolloin tulee inflaatio, ja niinpä Yhdysvalloissa korot nousevat jopa 20-21%. Tämä sen ymmärtämiseksi, että tuo käänne on vahva, kaikki tapahtuu 1979 eikä sattumalta. Voihan se olla yhteensattuma, mutta kun minä rekonstruoin siirtymän, joka on tuonut meidät new economyyn, jos haluamme käyttää tätä ilmausta, tai joka tapauksessa postfordistiseen malliin (jos nyt on kyse mallista), kun rekonstruoin sen historiallisin, taloudellisin ja finanssitaloudellisin termein, minä näen käänteen lokakuun 1979 päätöksessä korottaa, Milton Friedmanin inspiroimana, korkoja jotta voitaisiin selkeästi leikata inflaatiota ja dollarin arvon alenemista kansainvälisellä tasolla.

Mutta toistan, tämä kaikki on merkinnyt postfordismiin astumista, tai joka tapauksessa postfordismin alkua. Nyt joku sosiologi kuten Voltan Skill (teoksessa L'esprit de nouveau capitalisme, tiiliskivi joka on äskettäin julkaistu Ranskassa) esittää kysymyksen siitä, mikä tämän uuden postfordistisen talouden henki on, ja sanoo asioita joihin voidaan yhtyä, eli että (hän sanoo tämän sosiologina) uusi talous on sitä, että kokonainen määrä seikkoja muuttuu yhteiskunnallisiksi rakenteiksi, seikkoja joita me, Italiassa ja maailmanlaajuisesti, olimme esittäneet fordismin kritiikkinä, siis palkkatyön kritiikki, elinikäisen työ(suhteen) kritiikki elinkautisena tuomiona, tehtaan pyramidimaisen hierarkian kritiikki, paikallisuuden kritiikki tilaan kiinnittymisenä, kokoonpanolinjan kritiikki myös tuotteiden standardoinnin ja sarjatuotannon kritiikkinä, siis myös esteettinen kritiikki tai kritiikki esteettisyyden puolesta, ja siten joustavuuden vaatimus, standardien vastaisuuden vaatimus. Nämä olivat liikkeen asioita, jotka pääoma on tehnyt omikseen, sisäistänyt.

Ajatellaan vuoden 1977 liikettä Bolognassa, se oli varmastikin vapaiden radio-asemien vaatimusta, immateriaalisen työn vaatimusta jne. Paljon siitä, ilmielävänä, voit nähdä Berlusconin televisiokanavilla ja olet nähnyt 1980-luvulla, ne on tosiaankin vallattu takaisin, mikä on asettanut melkoisia ongelmia niille, jotka sen olivat kokeneet, ajattelen esimerkiksi Bifoa (joka on erittäin hyvä ystäväni). Muistan, että 1980-luvulla kysyimme itseltämme: "Mitä tämä kama oikein on? Olemmeko me kaikki pettureita?". Eli takinkääntämisen ongelma, jos katsotaan laajemmalle kuin petoksiin eri tuomioistuimissa, on ollut nähtävissä myös ilmauksena laajemmasta prosessista, siitä miten kapitalismi on muuttanut yhteiskunnallisiksi rakenteiksi 1970-luvulla kehitettyä fordismin kritiikkiä. Mutta toistan, tämä siirtymä ei olisi ollut mahdollinen ilman sortoa, tietysti laajassa merkityksessä. Joka tapauksessa massatyöläisestä, yhteiskunnallisesta työläisestä ei siirrytä nomadiseen subjektiin jne. manageriaalisten ja yritysten mallien avulla ja niin pois päin, siitä siirrytään kun on tuhottu kehittyneet vastarintamuodot.

Kun palasin Sveitsiin vuonna 1985 menin sosiaalipolitiikan laitokselle, jossa työskentelin kaksitoista vuotta, ja tein Sveitsissä tutkimuksia uusista köyhyyden muodoista, tutkimuksia joilla on ollut seuraajia (siinä mielessä että niitä on tehty vähän kaikkialla). Muistan, kun sanoin sen Tonille, joka oli Pariisissa, ja hän oli täysin häkeltynyt: "Köyhyydet? Mitä tämä tämmöinen on?". Operaistisessa perinteessä ei ollut minkäänlaista, en sano herkkyyttä, siitä ei ole kyse, mutta ei pantu merkille koko köyhyyden tematiikkaa, siinä mielessä että operaismo ei ole koskaan ollut malli, joka perustuisi köyhiin. Se perustui, jos niin halutaan, pääoman vahvuuksiin, niin että totta onkin, että "kolmasmaailmalaisuuden" kritiikki oli poliittista, se oli kritiikkiä sitä ideaa kohtaan, että pääomaa vastaan voitaisiin hyökätä periferiasta käsin, alikehittyneestä käsin, kun taas me olimme aina olleet päinvastaista mieltä. Palkkataistelu oli isomman palkan puolesta, eräänlaisen kerskakulutuksen puolesta jos niin halutaan, mutta myös poliittista, taistelua vastavallasta jne.

On selvää, että kun sanoo: "Mutta tässä on jotain outoa, tässä on uusia köyhyyden muotoja" sellaiselle, joka oli ollut eräs operaismon ja siis Autonomian tärkeimmistä edistäjistä ja teoreetikoista, hänestä tämä ajatus ryhtyä kiinnostumaan ja tutkimaan sellaista vaikutti oudolta. On totta, että köyhyyden uudet muodot olivat merkkejä muutoksesta, siirtymästä postfordismiin, siirtymästä palkkatyön jälkeiseen yhteiskuntaan, jos halutaan kutsua sitä siten, jossa kriisiin on joutunut nimenomaan työn ja pääoman välisen suhteen palkkatyömuoto, eli sopimukseen perustuva muoto, joka kriisiytettiin nimenomaan, jotta voitaisiin vapauttaa pääoma tilallisuudestaan, kiinteydestään, paikallisuudestaan, nimenomaan jotta voitaisiin irrottaa pääoma maaperästään (deterritorialisoida se).

Siispä, jotta tämä voitiin tehdä, oli pakko hajottaa, ei vain poliittisesti sorron avulla, vaan myös rakenteellisesti, työväenluokka, sen koko koostumus, johon kuului myös tilallinen ulottuvuus, työläisten yhteisö tehtaassa. Köyhyyden uudet muodot ovat näitä, eli työväenluokan peruspilareita vastaan käytyjen hyökkäysten vaikutukset ja siirtymä, kuten silloin sanottiin, McDonald'sin malliin, eli se tosiasia että Detroitista tai Torinosta, jossa olet ollut militantti, jossa olet taistellut palkasta, työajasta jne., siirryt fast-food -ravintolaan ja huomaat, että työ on huonompaa, että palkka on se mikä se on, että ei ole minkäänlaista ammattiyhdistystä ja niin edespäin. Köyhyyden uudet muodot olivat konkreettinen, ilmielävä merkki tästä siirtymästä, joka kuitenkin tästä näkökulmasta tapasi meidät vähän valmistautumattomina, koska operaistiseen perinteeseen ei kuulunut köyhyys, ei ollut köyhyyden kulttuuria, ei edes herkkyyttä, vaikka oltiinkin aina tehty työtä nimenomaan proletariaatin sisällä, mutta sellaisen proletariaatin, joka tahtoi olla voittoisa hyökätessään rikkauksien kimppuun.

Uskon, että tässä voidaan myös ymmärtää, miksi 1980-luvulla syntyi se, mikä sitten tuli tärkeäksi 1990-luvulla, eli kolmas sektori, vapaaehtoistoiminta jne. Katoliset olivat niitä, jotka ovat poliittisesti ymmärtäneet köyhyyden uudet muodot. Ei voi mitään, se on väistämätöntä, köyhyys on aina kuulunut heidän uskontoonsa ja käytäntöihinsä. Köyhyyden uusien muotojen synty sattuu yksiin myös hyvinvointivaltion ensimmäisten todellisten kyseenalaistamisten (ja tämän olen kokenut sisältä käsin) kanssa. Jo 1980-luvulla, reaganismin ja muun myötä maalitauluna oli hyvinvointivaltio. Toiselta puolen on myös totta, että hyvinvointivaltio oli vahvasti muuttunut hallinnoinniksi, byrokratisoitunut, mistä syystä se oli menettänyt sen yhteiskunnallisen ja perustavan konsensuksen, joka on välttämätön sen ylläpitämiseksi. Hyvinvointivaltio, vaikkakin se varmasti on fordistisen kauden työläisten taistelujen saavutus, tulee ilman epäilystä oikeistolaisten hyökkäyksen kohteeksi, mutta samanaikaisesti menettää konsensuksen juuri siellä, missä olisi odottanut ainakin puolustusta.

Kysymys on monitahoinen ja monimutkainen, muttei ole epäilystäkään, etteikö se jossain määrin viittaisi institutionalisoituneen vasemmiston poliittisen voiman menetysten alkuun. Vasemmistolaispuolueet luonnollisesti käyttävät hyvinvointivaltiota pysyäkseen hengissä poliittisesti, toisaalta niiden poliittinen kriisi tekee mahdottomaksi torjua taloudellisen oikeiston hyvinvointivaltioon kohdistuvaa hyökkäystä. Siispä, tämä kaksinkertainen kriisi johtuu taloudellisen oikeiston valinnoista ja strategiasta, eli pitää hyvinvointivaltio köyhyyden tilassa, milloinkaan ryhtymättä lisäämään tai puhumattakaan esittämään uusia keinoja, uusia puuttumisia, uusia toimenpiteitä kaikkein heikoimpien puolustamiseksi. Mutta samaan aikaan on kyseessä myös puoluejärjestelmän kriisi, erityisesti vasemmiston kriisi historiallisen kompromissin puoluejärjestelmässä, fordistisen yhteiskunnallisen kompromissin, mikä pahentaa kriisiä jossa on kyse konsensuksesta suhteessa hyvinvointivaltioon.

Tämä alkoi kiistatta olla nähtävissä 1980-luvulla, siinä mielessä että köyhyyden lisääntymistä ei vastaa hyvinvointivaltion puolustuksen lisääntyminen. Köyhyyden lisääntyminen sattuu yhteen hyvinvointivaltion purkamisen kanssa, ainakin niin minä sen näen sveitsiläisestä observatoriostani käsin, mutta en toki yksin minä. Ja se sattuu yksiin hyvinvointivaltion roolin kriisiyttämisen ja kyseenalaistamisen kanssa kaikissa tapauksissa ja kautta linjan siinä uudessa mallissa, joka oli muotoutumassa ja jota sittemmin kutsuimme postfordismiksi ja jota nyt sanotaan new economyksi. Mutta kyse on koko ajan samasta asiasta: tämä on uusia tulonjaon muotoja edellyttävä malli, toki erittäin perverssejä muotoja, mutta sellaisia jotka tänään ovat pikemminkin keskittyneitä pörssimarkkinoihin kuin (ainakin mitä tulee eläkejärjestelmään) takeena suhteellisen työstä riippumattomasta toimeentulosta.

Tämä siirtymä heijastui kaikkien näiden todella ennenkuulumattomien köyhyyden uusien muotojen esiin nousemisessa ja ilmaantumisessa, joka minun mielestäni on se hetki, jolloin kolmannen sektorin tematiikan myötä katoliset ilmaantuvat aktiivisina näyttämölle. He ovat selvästi nähneet siinä historiallisen tilaisuuden, mutta eivät vain he, vaan myös esimerkiksi legistit [Toimituksen huomautus: "legisteistä" käy esimerkiksi Lega Nord, joka ajaa pohjois-Italian eroamista omaksi valtiokseen.]. Legismon muodot vaihtelevat alueittain. Pohjois-Italiassa ne syntyvät vahvojen köyhyydestä, siinä mielessä että kyse on pienistä ja keskisuurista yrityksistä suhteessa suurpääomaan ja hyvinvointivaltioon, Rooman keskusvaltaan. Meillä (myös meillä täällä on oma Legamme) minun tutkimustani köyhyydestä käytettiin paradoksaalisesti eräänlaisena jumalansanana koko hyökkäyksen käynnistämiseksi, tietysti populistisin sanankääntein, vanhaa järjestelmää vastaan, keskusta-vasemmistoa ja liittovaltiota vastaan, liittovaltiota joka, vaikkakin meitä pidetään liittovaltion mallimaana, oli kriisissä 1980-luvulta lähtien. Tämän vuoksi Ticinossa syntyy Lega, sillä taloudellisen ja poliittisen vallan keskukset ovat itse asiassa vastakkaisia, tai joka tapauksessa jo tuolloin voi aavistaa mihin suuntaan menevät Zürichin kaupungit, vahvimmat kantonit, meidän Bernimme, joka on vähän niin kuin Bryssel Euroopalle. Voi aavistaa kaiken sen mikä koskee postfordistisen yhteiskunnan federalistista rakennetta.

Siispä, uusista köyhyyden muodoista lähtien ovat nähtävissä liittoutumien muutokset. On katolilaiset, jotka palaavat menestyksellisesti sosiaalisen alueelle, sinne missä vasemmisto on valmistautumaton. Tällä viittaan luusereiden ja köyhien sosiaalisen alueeseen, mutta samanaikaisesti ne ovat vahvoja alueita siinä mielessä, että niillä kokeillaan uusia työn muotoja, varallisuuden tuottoa, yhteiskunnallinen työläinen muuttuu alaluokaksi mutta säilyy silti elävänä materiaalina, josta käsin rikkaudet tuotetaan, kuten ne tuotetaan postfordismissa ja uudessa taloudessa kommunikatiivisten ja ihmissuhteiden verkostojen kautta, kielten välityksellä, liikkuvuuden välityksellä, maaperästä irrottamisen (deterritorialisaation) välityksellä jne. Tuolloin meillä on kuitenkin tämä outo ja myös kompleksinen suhdanne, jossa kaikki nämä langat liittyvät yhteen uusien poliittisten subjektien ympärille ja vaikuttavat osaltaan merkittävästi keskusta-oikeiston vaikeaan tilanteeseen: legismi, katolisten puolueiden kriisi, katolisen politiikan uudelleensyntyminen CL:n kautta, poliittiset voimat, jotka ovat sitten ratkaisevia 1990-luvulla kun muodostuu uusi poliittinen blokki taloudellisen oikeiston kanssa vähän kaikkialla. Tuo blokki ei välttämättä ole voittoisa, sillä itse asiassa suurimmassa osassa alueita se jää silti yhä oppositioon, mutta se on erittäin tärkeä keskusta-vasemmiston niin sanotun politiikan määräytymiselle, joka ei suinkaan sattumalta ole kokonaan tämän voiman määrittämä, voiman joka on kansanomainen, se ei koske vain eliittiä. Se on kansanomainen voima, joka painostaa hyvinvointivaltion hallinnan puolueita viime vaiheessaan ja pakottaa aina yhä enemmän, haluttiin tai ei, poliittisiin valintoihin, jotka ovat liberalistisia. Ajatellaan vain Blairia, Schroederiä, D'Alemaa, puhumattakaan Amatosta taikka Jospinista. Tämä on yhteiskunta, jossa puoluejärjestelmä, jos se haluaa pysyä pystyssä, jos se haluaa olla hallituksessa, toimii juuri niin tai murentuu. Ongelma on se, halutaanko yhä toimia sillä tavoin. Tämä on nyt vähän eri kysymys, mutta jos valitaan pysyttäytyminen puolueiden logiikassa, myös liittoutumien, mutta silti järjestelmässä, joka perustuu puolueisiin, ei ole juuri mitään minne kääntyä. Joko noudatetaan veronkevennysten politiikkaa, eläkepolitiikkaa joka kulkee kohti integratiivisten eläkkeiden yhä suurempaa merkitystä (joka meillä on jo vuodesta 1985, kahden peruspilarin järjestelmä, julkiset eläkkeet ja pääomaksi muutetut eläkkeet), työmarkkinoiden joustavuuden politiikkaa jne., tai suljetaan puoluetoimistot ja tulee paljon väkeä kierrätykseen.

Siispä, puoluepolitiikka, täysin fordistisen kauden perintönä, tietynlaisen hyvinvointivaltion joka perustuu tietynlaiseen tulojen muodostuksen ja tulonjaon puolueiden kautta kulkevaan säätelyyn, tulee tämän 1980-luvun siirtymän jälkeen täydellisesti tämän uuden taloudellisen ja kulttuurisen blokin määrittämäksi, blokin joka ei ole puolueblokki, vaan post-puolue-blokki. Lega on niin sanotusti antipuolue, enkä nyt puhu välttämättä juuri Bossin Legasta, vaan legismistä, joka ei suinkaan sattumalta synny ankaran puolueisiin kohdistuneen kritiikin ja puolueajattelun kritiikin myötä ja valloita nimenomaan sellaiset subjektit, jotka ovat kärsineet puolueista ja puoluejärjestelmästä. Kyseessä eivät ole vain pienet ja keskisuuret yrittäjät, vaan myös ne palkkatyöläiset, jotka heitetään pihalle, jotka tulevat riippuvaiseksi sosiaaliavusta tai jotka ovat työttöminä, jotka joutuvat kamppailemaan hyvinvointivaltion kanssa. Sosiaaliavun hakeminen on todella nöyryyttävää, olen tehnyt työtä myös näiden henkilöiden parissa, hyvinvointivaltio on kriisissä myös siksi että se on paskiaisten valtio. Tosin on totta, että se jollain tavoin on onnistunut jakamaan rikkautta, joka muuten olisi jäänyt rikkaiden taskuun, mutta samanaikaisesti on maksettu hinta, olemme aina sanoneet, että hyvinvointivaltio on kuitenkin kurin ja kontrollin valtio, ei pelkkää leipää ja sirkushuvia, päinvastoin. Myös tämän pääoma ja uusi talous ovat valloittaneet itselleen.

Minulla on vaikutelma, että operaismo, tuolloinen sukupolvi muttei yksin se, myös kaikki ne nuoret, jotka ovat varttuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tämän teoreettisen suuntauksen sisällä, on jollain tavoin osoittanut kykenevänsä analysoimaan tietynlaisella selkeydellä postfordismia, uutta taloutta jne. Kaiken kaikkiaan, minusta näyttää, että nuo kollektiiviset aivot ovat tuottaneet juttuja, jotka osittain ovat ennakoineet (kuten on aina ollut laita operaismossa, suuri ennakoimiskyky) sellaista mikä tänään on finanssitalouden todellisuutta, yhteiskunnan eikä vain yritysten finansialisoitumista, kommunikatiivista toimintaa, joka on myös tuottavaa toimintaa tuotantopaikoilla, näitä palkkatyön jälkeisiä subjekteja, jotka 1980-luvulla olivat varmastikin köyhyyden uusien muotojen subjekteja, mutta jotka on nyt "normalisoitu" postfordistisen taloudellisen kasvun mallin sisälle. Mutta minusta näyttää siltä, että pikkuhiljaa ollaan pääsemässä eroon siitä vastavaikutuksesta, jonka siirtymä taantumukseen on aiheuttanut, aletaan ajatella, ei vain puolustavin tai vastatermein, vaan aletaan nähdä ihan teoreettisen tuotannon sisällä taistelun tuottamisen itsensä mahdollisuus.

Nimenomaan sellaisessa taloudessa ja yhteiskunnassa, jossa kieli ja kommunikaatio ovat vahvasti läpäiseviä, on tärkeää eräs operaistisen politiikan ominaispiirteistä: löytää oikeat sanat, jotta voitaisiin puhua asioista, joille ei ole sanoja; itse asiassa rakentaa käsitteitä, jotka ovat samalla subjektiviteettia tuottavia käsitteitä. Minusta näyttää, että nyt pikkuhiljaa ollaan löytämässä sanoja ja käsitteitä, jotka eivät ole vain pääoman voiman tallentamista, vaan tallentavat myös liikkeitä, jotka voivat olla aktiivisia. Toki esimerkiksi Seattle on toisaalta näyttänyt miljardeille ihmisille kriittisen ajattelun olemassaolon ilmielävänä, siinä mielessä että se on nähtävissä, televisiossa, uutisissa. Ongelma on se, miten voisi olla kriittistä ajattelua, jolla paradoksaalisesti ei olisi ruumista, siinä mielessä että se olisi kriittistä ajattelua, joka kykenee tunkeutumaan yhteiskuntaan jähmettymättä ruumiisiin, Bovèn ruumiiseen, ammattiyhdistysaktivistin ruumiiseen joka näkee globalisaation sivuvaikutukset, nuorukaisen ruumiiseen joka torjuu tämän olemassaolon ja maailmankaikkeuden taloudellisen reduktion jne. Tätä en nyt pysty kehittelemään tämän pidemmälle, mutta tämä ajatus moninaisesta liikkeestä, moneudesta (moltitudine), jolla ei kuitenkaan ole ruumista, näyttää minusta mielenkiintoiselta haasteelta.

Mitä tämä moneus, josta nyt puhutaan, pitää sisällään? Se on eron liikettä, mutta moninaisen eron, se on itse asiassa liike, joka syntyy naisista, siinä mielessä että naiset ovat ensimmäisinä harjoittaneet erilaisuutta, lähtien sukupuolesta, syrjinnästä jne. He ovat kehittäneet kokonaisen kielen, kommunikaation muodon, kaiken kaikkiaan sanat jotka ovat olleet erilaista toiseutta. Nyt ongelmana on ymmärtää, että erilaisuus on moninainen: kun puhutaan moneudesta puhutaan maailmasta, pluriversumista, joka on globalisaatiota vastaan vaikka onkin sen sisällä, mutta samanaikaisesti erilaisuus artikuloituu ja muotoutuu moniksi erilaisuuksiksi, jopa moniksi singulariteeteiksi. Tätä tarkoittaa puhuminen moneudesta, se tarkoittaa ettei milloinkaan pidä redusoida moneutta kansan ykseydeksi. Juuri kansan ykseys hämää meidät, juuri se on nostanut ja räjäyttänyt esiin legat, berlusconilaiset kansallisuusaatteet ja sen sellaiset. Kansan ykseys on teollisen kauden kielteinen perintö, työväenluokan kielteinen perintö, tämän kansallis-työväenhenkisen subjektikäsityksen perintö (myös vasemmiston parissa).

Moneus, josta tänään keskustellaan, toisaalta ennen kaikkea näkee koko naisten pohdiskelun, taistelun ja teoreettisen tuotannon, nimenomaan sikäli kuin se on erilaisuuden ajattelua, perustavana teoreettisena kokemuksena. Mutta toisaalta se näkee juuri ruumiin ja eron faktassa oman rajoituksensa, sillä ruumis ja ero eivät johda sellaiseen moneuteen, joka olisi itsessään antagonistinen, ne johtavat jos mihinkään niin moneuden käsitteeseen joka on ruumiiden summa, kuten Seattlessa kävi. Ongelmana on miten päästä tämän yli, mikä ei toki tarkoita että ruumis pitäisi jättää heitteille, päinvastoin, mutta pitäisi löytää keino jolla ruumiista välitetään toisin kuin pääoma siitä välittää, sillä se välittää meistä työvoimana, elävinä ruumiina, jotka voivat tuottaa arvoa, jotka voidaan panna töihin.

Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että juuri niiden seikkojen vuoksi joista alussa puhuin, ainakin minun elämäni rekonstruktiossa operaismon sisällä, kyse ei ole vain moneuden teoreettisesta käsitteestä, joka on jälleen yksi niistä osuvista sanoista, joita täytyy keksiä taistelujen aikaansaamiseksi. Kun 30-40 vuotta sitten sanottiin "massatyöläinen", sanottiin jotain mikä ei ollut vain sana, vaan se oli ilmaus. Sitten jälkeenpäin tehtiin tuhansia työnsosiologisia tutkimuksia jotta nähtäisiin missä määrin työläinen oli massaa. Näillä tutkimuksilla usein vain sotkettiin eri tasot toisiinsa: massatyöläinen oli toki sosiologinen käsite, yhteiskunnallinen käsite, siinä merkityksessä, että se sai ilmauksensa kokoonpanolinjan työläisessä tai muuttoliikkeiden joukoissa tai ihan missä vain, mutta samalla massatyöläinen oli jotain, jota ei voitu redusoida esimerkiksi homogeenisuuden käsitteeseen. Miten monesti sanottiin: "Mutta eihän se ole totta, sillä todellisuudessa työläiset eivät koskaan ole oikeasti olleet sellaisia, on ollut tukuttain kerrostumia jne.", mutta se on aina ollut totta, tunnussana "massatyöläinen" viittasi esimerkiksi työpalkan massamittaisuuteen, palkkatyömuodon massamittaisuuteen, pääoman ja työn välisen suhteen massamittaisuuteen, se veti puoleensa kapitalistisen yhteiskunnan massamittaisuuden universaalisuuteen uusia subjekteja, opiskelijoita esimerkiksi. Ongelmana ei ollut se, miten saattaa työläiset opiskelijoiden luo, ongelmana oli saattaa opiskelijat yhdistämään taistelunsa orgaaniseen suhteeseen työläisten taistelujen kanssa, ja vastaavasti toimia siten, että työläisten taistelut sallisivat köyhien opiskelijoiden, tai nuorten, uusien subjektien päästä eroon reformistisesta perspektiivistä, sillä varmasti työläisten taistelut olivat radikaalimpia, juuri silloin kun niissä ei puhuttu Trotskista tai Leninistä vaan palkasta, kuin opiskelijoiden, jotka ehkä olivat täynnä ideologiaa ja äärimmäisyyksiä mutta jotka useinkin jäivät tietyn miljöön sisälle.

1970-luvun toiminnallisessa kritiikissä on mielestäni tärkeää muistaa myös nimenomaan, että se mitä tänään ymmärrämme, puhuttaessa juuri tästä yhteiskunnallisiksi rakenteiksi muuttumisesta, tieto-taloudella (economia della conoscenza), taloudella joka tuotetaan tiedon avulla tai tiedon perusteella, on nimenomaan eräs fordistisen mallin kriisin tuloksista: kieltäytyminen siitä palkkatyöstä, jota isä on neljänkymmenen vuoden ajan tehtaassa tehnyt, tieteellisen tiedon, yliopiston ja koulutuksen vaatiminen on pakottanut myös pääoman siirtymään tälle immateriaaliselle maaperälle.

Seattlen moneus on moneuden karikatyyri, siinä mielessä että sillä on asut ja sillä on ruumiit, jotka kuitenkin ovat vaarassa tyhjentää moneuden poliittisen voiman sillä hetkellä kun nämä ruumiit, tehdäkseen politiikkaa, juuri sikäli kuin ovat ruumiita, tekevät vähän niin kuin puolueet. Le Monde Diplomatiquen numeroissa Seattlen jälkeen pensee uniquen (yhtenäisajattelun) kriitikot eivät olleet uskoa silmiään, niin kuin oikein onkin, ne ovat pätevää ja sympaattista väkeä. Tehtiin esitys että haluttaisiin perustaa kansainvälinen tai ylikansallinen parlamentti, jotta ruumiista, kansainvälisen ekologisen liikkeen edustajista, voitaisiin muodostaa työryhmiä. Tässä on välittömästi nähtävissä miten vähässä ajassa voisi romahtaa tämä käsite, moneus, jolla on mahdollisuuksia juuri siksi, että se on poliittinen käsite eikä sosiologinen muodostelma, siis ruumiiden muodostelma, vaan se on sellaisen ajattelun käsite, jota ei voida redusoida ruumiisiin, siis se ei ole sosiologinen, eikä edes politologinen organisatoristen systeemien merkityksessä (NGO:t jne.). Näin tapahtuu juuri siksi ettei olla tarpeeksi työstetty tätä moninaisen subjektin ideaa, subjektin joka on globalisaation sisällä mutta sitä vastaan.

Jos pohdimme asiaa ja yritämme rekonstruoida koko tämän tapahtumien kulun, viimeisin juttu, joka minusta vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, on tämä Imperiumin idea, jota Michael Hardt ja Toni Negri ovat kehitelleet Yhdysvalloissa julkaistussa kirjassa Empire. Se on melkoisen nerokas idea siinä mielessä, että toisaalta nimenomaan kun puhutaan Imperiumista siihen sisältyy paljon enemmän kuin voisi kuvitella, sillä ei tarkoiteta pensee uniqueta, sillä tarkoitetaan jotain joka ei enää ole redusoitavissa imperialismiin, joka taas on aina perustunut keskustan ja periferian, kehittyneen ja alikehittyneen, sisällä ja ulkona olemisen väliseen perverssiin dialektiikkaan. Minä olen tulossa Imperiumin ideaan niin sanotusti ekonomistin näkökulmasta, seuraten ja tutkien sitä mitä tapahtuu kansainvälisesti finanssitalouden tasolla, mutta kirjassaan Toni ja Hardt ovat päätyneet siihen toki tehden tilinpäätöstä imperialismin tradition kanssa, mutta ennen muuta biopolitiikan, biovallan käsitteen kautta. Minä näen asioita ja tunnen olevani yhä lähempänä tätä Imperiumin ideaa mutta en siitä käsin, biovallasta ja siis foucault'laisesta tematiikasta, joka on aika lailla Imperiumin keskiössä. Imperiumista puhuminen tarkoittaa siitä puhumista, että vihollinen tai paremminkin keskusta on myös periferiassa, ei vain keskustassa, ja periferia on keskustassa; se siis tarkoittaa määritelmää, jonka mukaan toinen on tässä ja tässä on toinen.

Antaakseni esimerkin: tänä vuonna Yhdysvallat on näyttänyt, että toisaalta sillä on dollarin (joka on kansainvälinen valuutta) voima, mutta samanaikaisesti sillä on paradoksaalisesti ollut taloudellisesti, finanssitaloudellisesti ja myös kaupankäynnin tasolla aasialaistyyppinen kehityskulku. He ovat vahvasti alttiita ulkomaiselle velkaantumiselle, mutta he ovat myös sisäisesti alttiita vaikutuksille, joita rajoittava rahapolitiikka voisi aiheuttaa juuri dollarille. Oletetaan että eräänä hetkenä kaikki New Yorkin pörssiin sijoittaneet sijoittajat ryhtyisivät toimeen ottaen huomioon arvonmenetyksen uhan, veisivät pääomansa ja sijoittaisivat ne Eurooppaan tai Japaniin. Silloin olisi todella "aasialaistyyppinen" kriisi, mutta se tapahtuisi Imperiumin pääkaupungissa. Eli Aasia on Yhdysvalloissa ja Yhdysvallat ovat alati Aasiassa, siis Imperiumista puhuminen merkitsee, että päästään eroon tuosta sisällä ja ulkona olemisen, keskustan ja periferian, kehityksen ja alikehittyneisyyden dialektiikasta, joka silti on osaltaan antanut poliittisen sisällön proletariaatin tai taistelujen kansainvälisyydelle, joka on aina perustunut enemmän tai vähemmän vapaaehtoiselle solidaarisuudelle.

Imperialismiteorioiden kääntäminen politiikaksi on aina törmännyt siihen rajaan, että ajatellaan riittävän kun järjestetään solidaarisuusmielenosoituksia Vietcongin puolesta: tappio tapahtui toki siksi, että oli laaja liike rauhan puolesta ja sotaa vastaan, mutta myös amerikkalaisen armeijan sisäisen kriisin johdosta. Se oli todellinen kriisi, jonka syyt olivat myös todellisia ilmiöitä: 60-luvun, beat-sukupolven, Rollareiden jne. kulttuurivallankumous, se tunkeutui niiden ihmisten luihin ja ytimiin, jotka taistelivat Vietnamissa. Kyseessä eivät olleet vain sanat ja mielenosoitukset. Siispä, se että olemme päätyneet tähän uuteen näkemykseen asioista, jota haluamme ilmaista yhdellä sanalla "Imperiumi", on minusta mielenkiintoista, sillä se asettaa pariisilaisen banlieun (lähiön) tai Milanon hinterlandin (takamaiden) yksittäisen taistelun samalle tasolle kuin yksittäisen taistelun Seattlessa, tosin Bill Gatesin Seattlen tai taistelun Piilaaksossa.

Tämä on minusta tärkeää, ajatellaan vaikka Saskia Sassenin teosta Global Cities. Hän on todella kyvykäs, hän on mielenkiintoinen, sillä hän sanoo: "Globaalit kaupungit ovat globaalin talouden kivijalat, ne ovat urbaania todellisuutta jossa pörssimeklarit elävät, mutta jossa öisin tulevat siivoojat jotka ovat värillisiä tai filippiiniläisiä ja siivoavat meklarin toimiston". Hän väittää aivan oikein, että tämä on globalisaation todellisuutta, analysoiden sitten miten tämä todellisuudessa toimii. Ei vain siksi että on olemassa informaatioteknologia tai internet, vaan on todellakin olemassa myös paikkoja, ja tällaiset paikat ovat näitä Imperiumin asemia, mutta nämä asemat voivat olla New Yorkissa, Zürichissä, Milanossa, Soulissa, Singaporessa, Tokiossa ja niin edelleen. Ne ovat siis suuren virtuaalisen rautatieverkoston asemia, jossa kuljetetaan tiedon hyväksikäytön muotoja.

- Puhuit aiemmin moneudesta, konflikteista joita se ilmentää ja joita ilmentävät eri subjektit myös singulaarisuudessaan ja erilaisuudessaan. Eikö sinusta kuitenkin tunnu siltä, että tätä keskustelua pitäisi pitää subjektiviteetin raskaana kolonialisointina pääoman taholta ja sille ominaisten mallien pakottamisena, alkaen juuri käyttäytymismuodoista, tarpeista, uskomuksista, kulttuurista, ideologioista jne.? Eivätkö sinusta useat konfliktit pikemminkin kulje toiminnallisesti systeemin myötäisesti kuin vaihtoehtoiseen suuntaan? Tarpeet eivät itsessään ole antagonistisia, ne ovat niitä joita pääoma on tyrkyttänyt, siispä niiden pohjalta syntyvät konfliktit ilmaisevat itseään paljon enemmän horisontaalisesti ja individualistisesti kuin kollektiivisina systeeminvastaisina muotoina, siksi että ollaan jääty määrättyjen kapitalismin etuisuuksien ulkopuolelle eikä siksi että oltaisiin niitä vastaan. Tämä nähtiin myös Seattlessa: globalisaation vastustuksen muodot perustuivat useiden kohdalla esimerkiksi protektionistisiin vaatimuksiin tai määrättyihin yksilöllisiin etuihin.

Totta kai sitä nähtiin siellä, sillä kun otetaan huomioon eri liikkeiden ja organisaatioiden taisteluohjelmat ja tavoitteet, se oli ilmeistä. Miten voidaan toisaalta laskea mukaan palkanalennuksia vastaan taisteleva amerikkalaisten työläisten ammattiyhdistysliike ja toisaalta köyhien maiden edustajat? Tai laskea mukaan ne, jotka taistelevat hyväksikäyttöä vastaan kehittyneissä maissa, periferioissa tai kehittyvissä maissa, ja sitten ne, jotka vastustavat lapsityötä Niken tehtaissa Indonesiassa? Tarkoitan, että tietyssä mielessä se oli yksi sekasotku, mutta minä uskon, että kyse on juuri siitä, mistä äsken puhuttiin, eli sellaisen globalisaation vastaisen opposition rajoituksesta, joka ollakseen olemassa tarvitsee omaa ruumiillisuuttaan.

Mainitsen taloustieteellisen esimerkin: old ja new economyn välisessä kiistassa pistää aina silmään se, että dot.com-yritykset ovat yrityksiä ilman kiinteää pääomaa, yrityksiä jotka omistavat älyllistä omaisuutta eivätkä tuotantovälineitä. Ne ovat nimenomaan immateriaalisia yrityksiä ja ne tuottavat hyödykkeitä, jotka eivät maksa mitään, jos tarkastellaan materiaalisia kustannuksia. Niiden kustannukset ovat immateriaalisia, se mikä niissä maksaa on palvelu. Sen sijaan General Motorsilla on kauniit tehtaansa, omaisuutta, joka ei ole vain älyllistä vaan nimenomaan fyysistä. Niiden voima mutta myös epämääräisyys aiheuttaa pörssiromahduksia, sillä näiden dot.com-yritysten voitot eivät ole vielä näkyviä. Mutta sen lisäksi on vaikea arvioida niiden taloudellista voimaa vanhoilla kriteereillä, joita analyytikot käyttävät analysoidessaan yrityksiä, joilla on käsin kosketeltavaa, kiinteää pääomaa. Minulle tämä analyysi on tarpeellinen, ei niinkään nähdäkseni kuka voittaa ja kuka ei, sillä tämä ei minusta ole todellinen pointti. Tosiasia on se, että kiinteän pääoman puuttuminen on tavallaan sellaisen fyysisen ruumiin puuttumista, jonka sisällä dot.com-yritys, new economyn uudenlainen yritys kivettyisi, tulisi mahdolliseksi tutkia, tulisi mahdolliseksi leikellä elävältä, tulisi mahdolliseksi arvioida. Uudella taloudella ei itsellään ole mitään ruumista, se tuottaa ruumiinsa tunkeutuen meidän ruumiisiimme.

Otetaan uuden talouden monopolistisuuden ongelma: olet asemassa josta käsin voit pakottaa ihmiset mukautumaan, tekemään Microsoftista käyttöjärjestelmänsä, koska sillä on ollut tarpeeksi aikaa syrjäyttääkseen kilpailijat ja tullakseen siksi kaikkien käyttämäksi järjestelmäksi. Tämä on kasvavien tuottojen teoria, olen kirjoittanut siitä Manifeston artikkelissa, jossa käytin esimerkkinä Remingtonia, kirjoituskoneiden tuottajaa, joka - syistä joilla ei ollut mitään tekemistä teknologisen kehityksen kanssa - järjesti näppäimistön tavalla, jonka tarkoituksena oli hidastaa kirjoitusnopeutta, sillä siihen aikaan kirjaimet jumittuivat liian nopeasti kirjoitettaessa. Silti nimenomaan Remington, tuosta näppäimistöstä lähtien ja siitä asemasta käsin josta se on pakottanut muut tuottajat omaksumaan sellaisen näppäimistön omaavat kirjoituskoneet, on syypää siihen että tänään miljardit ihmiset käyttävät tuota näppäimistöä: se on viheliäinen, tänään olisi mahdollista vaihtaa, mutta kukapa siihen ryhtyisi? kadottaakseen kaikki markkinansa? Se ei ole ergonominen näppäimistö, olisi mahdollista kirjoittaa paljon vikkelämmin, mutta näppäimistö on nyt sellainen, kuten Windows on käyttöjärjestelmä.

Tämä tarkoittaa sitä, että kolonialisointi ei perustu ruumiiseen joka levittäytyy, vaan komentoon, ominaisuuteen, monopoliin, joka tunkeutuu meidän ruumiisiimme. Sillä nykyään Remingtonin näppäimistö on se, jota käytämme, ja se on luonnollista, me olemme tehneet sen käytöstä luonnollista. Tänään koemme ruumiimme nimenomaan sen negatiivisessa muodossa, kun toimimme tarpeistamme lähtien: jos minulla on tänään tarve kirjoittaa, tyydytän sen käyttäen tietynlaista konekirjoituksen tapaa. Ongelmana on löytää tapa, joka sallisi tempaista ruumiin näiltä ruumiiden sieppaajilta (body-snatchers), näiltä tunkeutujilta, tältä postfordistisen talouden uudelta komennolta, immateriaalilta, töihin pannulta general intellectiltä. General intellectin täytyy siis tempaista pois ruumis, ja tämän vuoksi sanoin, että ongelmana on kehittää eron ajatus sellaiseksi, että se ei ruumiillistu.

Olen lukenut Lia Cigarinin upean artikkelin naisten ja työn välisestä suhteesta. Sen lopussa hän sanoo, että naisten ja miesten välillä tulee taistelu työpaikoista, sillä naiset näkevät työn yhdellä tavalla ja miehet toisella: tämä taistelu on horisontaalista, eikä se vertikalisoidu juuri siksi, että se merkitsee jälleen siirtymistä erosta ruumiiseen, joka on eron kantaja, mutta eroa kantava ruumis voi taistella vain toisten ruumiiden kanssa eli jäädä tälle horisontaaliselle tasolle. Siispä, löytää keino päästä ruumiillisuudesta eroon merkitsee sen ymmärtämistä, että moneus on se joka kykenee tempautumaan irti tästä kapitalismin ja general intellectin kolonialisaatiosta.

On selvää, että tämä on vaikea askel, mutta meidän täytyy valmistautua tekemään töitä sen eteen. Jo Marx asettaa tämän erittäin mielenkiintoisen kysymyksen. 1900-luvulla marxismin sisällä väiteltiin runsaasti arvojen siirtymisestä hintoihin, oikeisto on aina pitänyt Marxin ristiriitaa loogisena ristiriitana ja väittänyt että se on typeryyttä, että tämä uusi teoria on kestämätön, unohtaen että Marxin teoria on poliittisen taloustieteen kritiikkiä, ettei se ole uusi teoria samalla tavoin kuin rajahyötyteoria, klassinen talousteoria. Jo Marxilla on selkeästi ilmaistu fyysisen pääoman, kiinteän pääoman, pysyvän pääoman kuolettamisen mahdottomuuden ongelma, siinä mielessä että elävä työ tuottaa vaihtoarvon, mutta se ei tuota sitä arvoa, joka täytyy sisällyttää hintaan jotta voitaisiin kasata se rahasumma, joka tarvitaan sen kuolettamiseksi mikä on investoitu koneisiin, joka on kuollutta työtä, tehtyä työtä, esineisiin jo sisältyvää työtä. Marx on tästä ristiriidasta täysin tietoinen: teoksessa Lisäarvoteorioita on useita sivuja, joissa hän osoittaa, että on mahdotonta kuolettaa edes taskuveistä arvo-työvoima teorian perusteella, sillä elävä työ luo vain uutta arvoa, se ei luo sellaista uutta arvoa, joka voisi korvata vanhan arvon, sen joka on jo jähmetetty koneistoihin.

Tänään olemme tekemisissä sellaisen talouden kanssa, joka yhä enemmän vapautuu kuolleesta työstä. Se korkeintaan vuokraa sitä, kuten Rifkin aivan oikein sanoo. Tänään myös new economyn analyytikot pitävät kiinteää pääomaa, koneita, haittana, ei laisinkaan varallisuutena, pikemminkin negatiivisena varallisuutena kuin varallisuutena, tänään ei ole mitään etua omistaa tehdasta, sillä tehdas ei koskaan pysy keksintöjen tasalla, tänään on parempi vuokrata, lisätä välineet, käyttää niitä ja sitten "kiitti mulle riitti", eli edes se ei enää ole olennaista. Mutta tämä tarkoittaa sitä, että on poistettu kiinteältä pääomalta sen fyysinen ruumis, kiinteä ruumis jos niin halutaan, meillä ei enää ole sellaista, meillä on elävä immateriaalinen työ, jota ei ole sijoitettu kiinteään pääomaan.

Entä mitenkäs nyt sitten kuoletetaan? Sillä joka tapauksessa tehdään alkusijoituksia, Microsoft on syytänyt Windowsiin 500 miljoonaa dollaria tai niillä main. Sitten jälkeenpäin, kun suollat markkinoille tuotteita jotka eivät maksa mitään, joita päinvastoin voidaan tuottaa piraattiversioina, miten voit voittaa takaisin eli kuolettaa sen mitä alunperin sijoitit? Ainoa keino on se, että tuotetaan itse ruumis joka voidaan kuolettaa, ja se on kuluttaja. Tämä on aina ollut ongelmana, myös Marxin aikoihin siihen mihin pääoma ei pystynyt hintojen välityksellä se pystyi hankkimalla monopolin suhteessa kuluttajiin ja kilpailijoihin. New economyssä kuoletus saadaan aikaan eräänlaisen riippuvuuden avulla, sitä kutsutaan asiakasuskollisuudeksi, sano miksi haluat mutta loppujen lopuksi se on ajattelun ja toiminnan vapauden rajoittamista. Tämä on se tapa, jolla tänään kuoletetaan. Fordistisessa taloudessa se tapahtui luomalla työläinen, joka ostaa auton (Ford, Fiat jne.), eli se oli eräänlaista aivojen palkkaamista kulutuksen puolelle: et sinä kuluttajana ollut vapaa, olit vapaa ostamaan tämän tai tuon auton, taistelusi paremman palkan puolesta oli kelvollista siinä määrin kuin se tuotti voimaa, vastavoimaa, mutta ei suinkaan taistelu palkan puolesta ole horjuttanut pääomaa, vaan subjektiviteetti, joka tämän palkkataistelun sisällä on tullut ryhtyneeksi poliittiseen työhön ja joka on fordistisen mallin kriisin alkuperä.

Tällä hetkellä järkeilemme ehkä hieman mekaanisesti, mutta meillä on silti tämä elävän työn historia, jota ei voida käyttää kiinteän pääoman kuolettamiseen, joka muuten on ilmeistä ricardolaisilla marxisteilla, kuten Benetti, Cartellier jne., Ranskassa, juuri 1970-luvulla kun Toni oli siellä, ja nämä, vaikkakin vasemmistolaisia, mutta tämän ristiriidan edessä myös he heittivät Marxin menemään, sanoen, "Ei meitä kiinnosta". Mutta kun Marx nimenomaan on kiinnostava juuri siinä, missä hän ei ole logisoitavissa, missä hän ei ole redusoitavissa loogiseen formalisointiin, sillä siinä kohdassa tulee esiin subjektiviteetti ja kysymys taistelusta joka ei ole enää edes dialektinen, taistelusta joka tulee ulos dialektisesta suhteesta pääomaan ja astuu maaperälle, joka on pääomalle tuntematon, jossa pääoma on aina myöhässä.

No niin, mitä tulee siihen mitä sanoit Seattlen taisteluista, miten innostavia ne ovatkaan, sillä on selvää että on nautinto nähdä niitä ja ehkä osallistuakin niihin, jotkut jutut ovat mielenkiintoisia, kuten se seikka että internettiä käytettiin organisoimiseen ja valmisteluihin, mutta on myös totta, että kun ryhdytään analysoimaan, ja juuri siinä missä haluttaisiin löytää yhteinen maaperä, tajutaan että olemme yhä kaukana ja matkan päässä siitä, mitä tarkoitetaan poliittisella käsitteellä joka tekee moneudesta vastasubjektin. Toistan, minun mielestäni moneudesta tulee poliittinen käsite juuri sillä hetkellä, kun se onnistuu asettamaan peliin, aktivoimaan, aktiivisia subjektiivisia käyttäytymismuotoja, joilla tempaudutaan irti ruumiista ja ruumiillistamisesta. Juuri nyt en osaisi mennä pidemmälle: todennäköisesti tämän moneudeksi nimittämämme subjektin aktiivinen irtitempautuminen tästä ruumiiksi muuttamisesta tapahtuu erilaisia reittejä pitkin, esimerkiksi kun aletaan kritisoida tätä taistelupotentiaalin muuttamista ylikansalliseksi parlamentiksi, esimerkiksi tarkastelemalla tämän moneuden liikkeen sisällä juuri niitä muotoja, joilla tämä liike ei irrottaudu. Minä en nyt osaisi ennakoida mitä ne voisivat olla, mutta esimerkiksi minuun tekivät vaikutuksen nämä Seattlen jälkeiset puheenvuorot, joissa tuntui olevan niin vähän ja niin voimatonta juuri se voima jonka oli nähnyt toiminnassa, sanoin, "voi ei, ei voi olla mahdollista että päädytään esittämään tällaista".

Esimerkiksi, oleskelin Bolognassa kesäkuun alussa, olin siellä sattumalta, opiskelijoiden kanssa, ja menimme syömään Bifon kanssa ja illalla menimme kokoukseen, jota pidettiin Ei-Ocse:n (Ei-OECD) johdosta. Se oli vaikuttavaa, se tapahtui vallatussa teatterissa ja siellä oli varsinainen sekamelska ihmisiä, todellisuuksia, ryhmiä. Sellaisissa tilaisuuksissa nämä asiat tulevat peliin, määrättyjen ratkaisujen tai tavoitteiden edessä, jotka kerta kerralta konstruoidaan tai joita viedään eteenpäin näiden määräaikojen johdosta, jotka toisinaan liikkeet määrittävät, toisinaan pääoma itse, OECDt tai GMOt. Minä uskon, että vastaus on siinä, voisin viettää vaikka kymmenen vuotta ajatellen, että mitä tämä moneuden aktiivinen irtitempautuminen tästä vastarintansa tai ainakin erilaisuutensa ruumiiksi muuttamisesta oikein tarkoittaa, enkä löytäisi palanutta puupenniä, en pystyisi keksimään yhtään mitään. Silti, uskon että vähän siihen suuntaan meidän tulisi lähteä.

Sitten tulevat teoreettisen analyysin ja tutkimuksen harjoitukset, esimerkiksi minua huvittaisi palata tähän juttuun, vaikutti jo siltä, että kiinteä pääoma, kuoletus, elävä työ oli loppuun käsitelty, mainiot ekonomistit, aikansa parhaimmat, olivat sanoneet, "katsokaa, tämä on mahdotonta": mutta kuinka ollakaan, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Juuri siksi, että tänään old ja new economyn välinen konflikti ja jännite on arvioimisen konflikti, sanotaan että yritysten osakkeiden hinnat ovat tähtitieteellisiä, niillä ei ole mitään tekemistä, jotta voitaisiin realisoida voitot, jotka heijastuvat Nasdaqin indekseissä, täytyisi kulua neljäkymmentä vuotta, mutta juuri siksi, että old economyn maaperälle ollaan tuomassa jotain, joka on myös tekemisissä varallisuuksien muotojen kanssa ja siis myös sellaisten voittojen kanssa, jotka eivät ole yhteismitallisia suhteessa vanhaan talouteen, tai joka tapauksessa talouteen joka jollain tavoin joidenkin ominaisuuksiensa vuoksi viittaa fordistiseen talouteen, tässä tapauksessa kiinteän, fyysisen pääoman vuoksi. Esimerkiksi, eräs asia joka tekee vaikutuksen on se, että vaikkakin kaikki analyytikot sanovat (ja ovat ihan oikeassa jos käytetään olemassa olevia arvottamisen kriteereitä eikä pelkästään esitetä new economyn ylistyksiä tai innokkaita analyysejä), että nämä uuden talouden indeksit ovat liioiteltuja, ja tosiaankin sittemmin ne ovat osittain romahtaneet; mutta niiden olisi pitänyt romahtaa paljon enemmän palatakseen normaalille tasolle, ne ovat tänään yhä hyvin korkealla, niillä on nousuja ja laskuja mutta ne pysyttelevät tasolla, joka on yhä jopa 30% enemmän kuin vuosi, puolitoista sitten. Sijoittajat eivät ole vain niitä suuria vaan ennen kaikkea ja yhä enemmän myös piensijoittajia, joka tapauksessa yhä useammat sijoittajat ovat suunnanneet säästönsä pörssiin eläkesäästämisen vuoksi: kaikki tämä ihmispaljous, joka pelaa eläkkeellään uhkapeliä, kuten sanotaan, ihan kuten sitä pelataan kasinolla, heillä on kuitenkin käsitys varallisuudesta, joka ei ole supistettavissa ekonomistien arviointikriteereihin.

Mitä tulee näihin new economyn yrityksiin, voi olla että niiden kurssit ovat liioiteltuja, mutta tosiasia on, että ihmiset luottavat niihin himpun verran, ja luottavat enemmän kuin ekonomistit. No, miksi ihmiset luottavat niihin enemmän? Toki siksi että heidän on pakko luottaa, siksi että joka tapauksessa heidän kannattaa luottaa, sillä jos he eivät luottaisi, he voisivat menettää paljonkin; mutta tämän lisäksi he luottavat, koska heillä todennäköisesti on sellainen käsitys varallisuudesta jota nämä voivat todella tuottaa sosiaalisena rikkautena eikä vain yritys x:n tai yritys y:n rikkautena, siis niiden voittoina: heillä on käsitys varallisuudesta, joka minun mielestäni on soveltuvampi ja todenmukaisempi kuin (laskennallisuuden, rikkauden mittaamisen merkityksessä) ekonomisteilla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että new economy on todennäköisesti anti-economy, sillä se joka tapauksessa perustuu enemmän subjektiiviseen, havainnoivaan arviointiin kuin ulkoiseen arviointiin ulkoisin välinein.

Palaamme jatkuvasti tähän tosiasiaan, eli ulkoiseen näkökulmaan joka tunkeutuu ruumiiseen, mahdottomuuteen erottaa keskusta ja periferia, sisäinen ja ulkoinen, myös tästä Imperiumin ideasta, jota sovelletaan itse talous- ja finanssipolitiikan mittauksen kriteereihin, toiminnan ja mittakaavojen kriteereihin. Tänään eräs rahatalouden kriisin ongelmista, esimerkiksi, on juuri se tosiasia, että se ei enää kykene pysyttelemään ulkopuolella, ohjaamaan ulkopuolelta; sisäpuoli ohjaa Keskuspankkia, ajatellaan vaikkapa Greenspanin itsensä kehitystä: hän oli puhdasverinen monetaristi ja nyt hän soittaa 1500 paikkaan ympäri Yhdysvaltoja ennenkuin tekee yhtäkään päätöstä, siis puhuu sisällä olevien ihmisten kanssa. Ei hän ole mikään keskuspankin johtaja, joka lausuu: "Nyt laitetaan korot prosenttiin x". Tästä ei saa enää mitään selvää, onko sitä suhteellisen ulkona vai onko sitä ulkopuolinen, sillä meillä ei ole enää mitään välinettä, jonka avulla voisimme asettua ulkopuolelle ja tarkastella maailmaa, ainoa keino on tarkastella sitä sisäpuolelta yhä uudelleen.

Miten monesti onkaan sanottu, "öljy, nyt lähti inflaatio käyntiin", ja sitten kuukauden perästä tajuat että ei se olekaan ihan niin, sillä, vaikkakin öljy on tärkeä, taloudessa jossa raaka-aineet saavat yhä enemmän toisenlaisia muotoja, ne ovat nimenomaan immateriaalisia, raaka-aineettomia, inflaatio ei enää ole samassa määrin riippuvainen raakaöljyn tynnyrihinnoista kuin aiemmin, se on huomattavasti vähemmän niistä riippuvainen. Mutta joka kerta me vain lankeamme polvillemme "nyt alkaa inflaatio", ja kaikki kirjoittamaan siitä, korot nousevat ja lopulta ainoa mitä tapahtuu on että vuokrat nousevat tai työssäkävijöiden bensiinilaskut, mutta lopultakaan mitkään muut hinnat eivät nouse. Siispä, tämä on eräänlainen itseaiheutettu vahinko, sillä, fordistisia käsitteitä käyttäen hinnat saadaan nousemaan vaikkei ole pienintäkään syytä, ja sillä tavoin ainoa mikä nousee ovat kiinnelainojen korot, koska ne nousevat aina ja vahingon saavat vuokralaiset tai velkaantuneet asunnonomistajat.

Mutta kyseessä on koko ajan tämä ongelma: kieltäytyä kuvittelemasta että voisi sanella, myös poliittisen toiminnan, konfliktin jne. näkökulmasta, toimintatapoja, määräaikoja ulkopuolelta käsin. Tämä on vähän sama asia kuin se mistä jo puhuttiin, siis supistaa ero joksikin joka sisältyy tai saa ilmauksensa tai leimaa ruumista sukupuolen vuoksi tai niiden tai näiden organisaation vaatimusten vuoksi, sillä ruumis asettaa sinut asioiden sisälle, saa sinut toimimaan yhä enemmän tavalla, joka on haitallista moneudelle. Tässä mielessä se on sama kuin kansallinen pankki tai keskuspankki, joka haluaa taistella inflaatiota vastaan ja taistellessaan sitä vastaan itse asiassa jakaa varallisuutta luonnonvastaisella tavalla, siinä määrin kuin varallisuutta luodaan ei-inflatorisesti. New economy on pikemmin deflatorinen tai ei-inflatorinen talous, joka tapauksessa se ei ole inflatorinen. Mutta jos jatkuvasti heilutetaan inflaatiopeikkoa joka kerta kun öljyn hinta masentaa, loppujen lopuksi saadaan vain aikaan konsensus korkojen nostamisen puolesta, joka lopultakin vahingoittaa ihmisiä jotka ovat kuitenkin tärkeitä, vuokralaisia esimerkiksi.

Otan muutaman päättömän esimerkin, ihan palataksemme uudelleen tähän sisällä olemisen ongelmaan, ja tässä palaamme muuten varhaiseen Trontiin, siihen sisällä ja vastaan -kysymykseen: "keynesiläisyyden sisällä", hän sanoi, "suunnitelma-valtion sisällä, fordistisen talouden sisällä, mutta silti aina vastaan". "Sisällä" tarkoitti että oltiin tarpeellisia kasvun kannalta vaatimalla lisää palkkaa, sillä palkan lisäys oli tarpeellista pääoman kasvulle, kun se tarvitsi kulutusta; mutta samanaikaisesti "vastaan", sillä tämä meidän "olla sisällä" oli samanaikaisesti tapa luoda ja tuottaa subjektiviteettia, joka (Tronti puhui työläisistä) on pakanallinen subjektiviteetti, eli joka torjuu yhteisen edun; se on puolueellinen, osittainen, lahkolainen, se on eron subjektiviteetti. Pääoma vaatii aina omilta vastustajiltaan vastuuntunnetta, valtiouskollisuutta, yhteisen edun tunnetta jne. Operaismo on syntynyt puolueellisuudesta, nyt sanottaisiin singulaarisuudesta, mutta tuolloin näkökulma oli eron näkökulma, eron jonka ollakseen vahva tuli kuitenkin olla sisällä, jos jonkin sisällä niin pääoman ruumiin sisällä mutta ei oman ruumiinsa.

- Suhteessa analyysiin jota esitit aiemmin, myös puhuttaessa poliittisesta subjektiviteetista ja repression ylittämisestä, mitkä sinun mielestäsi ovat olleet rajoitukset, jotka taistelujen ambivalenssissa ovat johtaneet pääoman taholta yhteiskunnallisiksi rakenteiksi muuttumiseen, normalisointiin ja innovaatioihin sen sijaan että ne olisivat johtaneet kehittyneempiin yhteentörmäyksiin ja repeämiin?

Aiemmin yritin vähän puhua rajoituksista, mutta analysoidessani menneisyyden monimuotoisuutta. Kun esimerkiksi puhun 1980-luvun köyhyyden uusista muodoista, minusta ei ole mitään mieltä yrittää tunnistaa rajoja teorian rajoituksina. Rajoituksia toki löytyy kaikkialta, esimerkiksi eräs huomattava on ollut se, jos puhutaan feminismin synnystä, että organisaatioiden sisällä on ollut täysin taantumuksellinen näkemys naisesta, tämä oli kerrassaan pöyristyttävä kulttuurinen rajoitus, joka kaiken lisäksi on todennäköisesti yhä olemassa, ehkä jopa parhaissa poliittisissa organisaatioissa. Nämä ovat niitä rajoituksia, joihin liikkeet ovat törmänneet ja niiden tunnistaminen minua kyllä kiinnostaakin, sillä niitä on jollain tavoin ylitetty tai kriisiytetty liikkeiden itsensä sisällä.

Mitä tulee kysymykseen, sen suhteen minun on vähän vaikeampi puhua rajoituksista, koska niiden tunnistaminen on todella hankalaa, erityisesti suhteessa teoreettisiin kokonaisuuksiin tai poliittisiin linjoihin, siinä mielessä että minusta asia on monimutkaisempi. Esimerkiksi, miten voidaan puhua rajoituksista suhteessa erään liikkeen köyhyyden tematiikkaan, siis työväenliikkeen, joka on syntynyt taistelussa köyhyyttä vastaan 1800-luvulla, mutta on sitten tuottanut työväenluokan, on tuottanut työväenliikkeen historian ja joka juuri tämän voimansa sisällä on joutunut ottamaan huomioon rajoituksen, joka ei kuitenkaan ollut sen, se oli pääoman asettama rajoitus, joka köyhyyden tuottamisen kautta löysi heikon kohdan liikkeessä, joka sataviisikymmentä vuotta on taistellut köyhyyttä vastaan? Sitä voisi sanoa paradoksiksi, varsinaiseksi päänsäryksi. Esimerkiksi muistan Tonin reaktion, kun hän sanoo "mutta mitä tämä tämmöinen on? köyhyydet?", ja sitten kymmenen vuoden kuluttua hän sanoo "ai jaa, ymmärsin"; mutta pane tarkkaan merkille, että minä en suinkaan ole keksinyt köyhyyttä, minulle maksettiin että tekisin tutkimuksen köyhyydestä, en edes tiennyt, että oli olemassa uusia köyhyyden muotoja, jos rehellisiä ollaan. Jälkeenpäin kävi niin, että nämä todellakin olivat todellisuuksia, jotka veivät reilusti eteenpäin omia ideoitani, oletuksiani ja niin poispäin, mutta eri syistä kuin mistä olin tietoinen.

Mutta miten voisin sanoa rajoituksen olleen se, että me operaismossa emme edes ajatelleet köyhyyttä silloin kun periferioissa, lähiöissä tai kaupunkien keskustoissa oli syntymässä tämä uusi todellisuus? Jos jotain se on rajoitus joka on tulosta siitä että meidän kehityskulkumme oli hyökkäys taivaita vastaan eikä yritys hallinnoida köyhyyttä, sen me olemme aina torjuneet, jos ei muuta niin mieluummin käytiin varastamassa kuin hyväksyttiin ne köyhyyden rajat ja kynnykset jotka ministeriö määritteli. Mutta kyllä meille on annettu köyhyyttä niin että tuntuu: kukapa meistä ei olisi kokenut noina vuosina todellisia köyhyyden hetkiä kun ei enää tiennyt minkä pyhimyksen puoleen olisi pitänyt kääntyä? Puhumattakaan miljoonista ihmisistä jotka ovat kärsineet köyhyyttä. Tämä on hyökkäys, siis jos mitään niin rajoitus on se joka panee meidät jatkamaan ajattelemista organisaatioiden puitteissa: rajoitus on se kun et voita, rajoitus on se kun et tee vallankumousta, kun kymmenen vuoden, yhden vuoden, tai viiden minuutin perästä sinut pannaan vankilaan tai voitetaan, mutta tämä on sellaisen historian rajoitus, joka on tehty taistelusta, yhteentörmäyksestä, siitä kuka voittaa ja kuka häviää. Todennäköisesti valtava rajoitus on aina se, että ajatellaan sellaisin termein, jotka eivät tarpeeksi kykene organisoimaan, aliarvioiden vihollista, sillä se on kammottavan vahva ja me olemme ehkä hyvinkin vahvoja tietyissä asioissa mutta hyvin heikkoja jopa juuri sen suhteen, mitä tulee tietoisuuteen pääoman voimasta ja sen organisatorisesta voimasta. Sanoisin että jos halutaan puhua rajoituksista, ehkä puhuisin niistä näissä yhteyksissä.

- Miten sinun mielestäsi, tässä piirtämässäsi kuvassa "yhdessä sisällä", on mahdollista ajatella vastaan olemisen muotoja, siis sellaista luokkaa (tai sellaista moneutta) joka olisi myös itseään vastaan, siis vastasubjektiviteetin jatkuvaa (tendenssinomaista) muodostumista ja rakentumista, tai ainakin sellaisen subjektiviteetin, joka olisi erilainen kuin tämä nykyinen, pääoman kolonialisoima? Miten tämä suhtautuu keskusteluun poliittisesta subjektiviteetista?

Tämä on vähän kuin se keskustelu jota kävimme äsken, että on ymmärrettävä että tänään kieli ja sanat tuottavat asioita ja miten ne niitä tuottavat: postfordismi on kielellinen käänne, joka osoittaa miten kieli ei ainoastaan tee mahdolliseksi viitata ja suhteuttaa itseämme konkreettiseen maailmaan, vaan se tuottaa sen. Kieli on kuin general intellectin jakoavain, immateriaaliseen, tietoon perustuvan talouden jakoavain: kieli on tuotantoteknologia. Siispä, tämä tarkoittaa, että on kyettävä harjoittamaan sitä mitä kutsun kielelliseksi sissisodaksi, siis kielen sisällä, siinä suunnattomassa ja äärettömässä maaperässä joka on kieli. On löydettävä ne sanat, jotka tempaavat meidät irti puheemme supistamisesta palkkatyöpuheeksi, palkkatyöksi, siis puheeksi meistä, ei työvoimana vaan arvonmuodostuksen voimana; puhua meistä, ei ruumiina jonka täytyy olla niin palkkatyön määrittämä, vaan ruumiina joka materialisoituu.

Minun mielestäni esimerkiksi nämä pörssikriisit juuri itsetuhoisimmissa muodoissaan ovat kriisejä, jotka vahvistavat ajatusta kansalaispalkasta, tulosta joka on irrotettu työn pakosta. Miksi ihmiset sijoittavat pörssiin, niiden ihmisten lisäksi, jotka sijoittavat yhä enemmän eläkkeiden vuoksi? Siksi että he haluaisivat tehdä hyvät kaupat, saada ansion joka sallisi levollisemman elämän, ettei olisi pakko tehdä liikaa töitä ja niin edelleen. Juuri nämä ihmiset, eikä sattumalta, ovat kuitenkin niitä, joille sattuu kasapäin kurjuuksia, sillä itse pörssin logiikka tietyssä pisteessä eliminoi juuri nämä lukemattomat piensijoittajat, jotka heikentävät pörssin arvojen kontrollointia. Mutta nämä ovat kaikkein mielenkiintoisimpia tutkimuksen kohteita, sillä varmastikin he riskeeraavat kaiken minkä voivat mutta juuri siksi, että heillä on tämä kangastus, koska he seuraavat unelmaa elämästä jota ei määritä työ, suhteessa liikkumiseen, nautintoon, reproduktioon, elämään. Niinpä minusta tuntuu että tämä säästöjen kasautuminen ja paljous pörssimarkkinoilla on jollain tavoin kuntosali, jossa miljoonat ihmiset treenaavat kansalaispalkan ja -tulon ideaa. Yksilöllisessä suhteessa pörssiin sitä on aina häviäjä, niin kuin kokonaisuudessa se jolla on yksilöllinen suhde kolikkorahapeliin tai uhkapeliin häviää aina.

Tämä ei tarkoita, että pitäisi heittää lapsi pesuveden mukana, vaan tämä tarkoittaa että pitäisi pitää hengissä, kannattaa, tehdä kannattavaksi tämä halu työstä vapautettuun tuloon, mutta saattaa se kollektiivisen vaatimuksen tasolle, nimenomaan kansalaistulon vaatimukseksi. Tämän vuoksi minä näen nämä muodot ikään kuin tämän uuden dynamiikan ja käytäntöjen sisällä, joka kuitenkin on talouden käytäntöä, finanssitalouden käytäntöä. Kuten Hölderlin sanoi, siellä missä on riski siellä on pelastus, eli missä riski on suurin, siellä meidän on oivallettava miten kääntää pelastus poliittisesti: pelastus tässä tapauksessa, kun riski pörssissä on suurin, on kollektiivinen työstä vapautetun tulon muoto.

- Etkö kuitenkin usko, että myös tämä puhe tulosta on vaarassa jäädä riittämättömäksi askeleeksi, jos kuitenkin tarpeet, halut, käyttäytymismuodot jne. jäävät entiselleen, kapitalismin pakottamiksi ja luokkien hyväksymiksi, eli jollei rakenneta toisenlaista subjektiviteettia kuin olemassa oleva on?

Kyllä toki, mutta se ei ole niinkään vähäinen askel. Sen sijaan minä pidän sitä lähes välttämättömänä, miten hankala se onkin, sillä esimerkiksi senlaatuinen käytännöllinen käännös on yhä hankalampi kuvitella. Siitä ei varmasti tule valtion jakama palkka, enpä todellakaan usko, vaan uudet riskin jakamisen ja tulon uudelleenjakamisen muodot juuri tämän repaleisen työttömistä, reissutyöläisistä, pätkätöistä jne. tehdyn maailman sisällä. Silti, tästä huolimatta uskon, että se on tarpeellinen askel, jollei lähes välttämätön, sillä minä olen sitä mieltä, että jos subjektiviteetti ei tänään voita takaisin edes vähimmäismäärää, en sano levollisuutta, mutta vähimmäismäärää turvallisuutta, se on mennyttä. On erittäin raskasta kamppailla kun on todella köyhä, ei ole aikaa. Köyhyyttä minä olen ainakin jonkun verran tutkinut, muistan hyvin kun keskustelin naisten kanssa, yksinhuoltajien, nuorten, jotka sen puoleen olivat suurenmoisia ihmisiä, ja yritin ymmärtää mitä mieltä he olivat poliittisesti, ja he sanoivat minulle: "Kun tulen illalla kotiin ainoa mitä jaksan tehdä on tuijottaa televisiota, Canale 5, en takuulla rupea lukemaan Rossoa tai Possea". Siinä mielessä, että köyhyys, tai joka tapauksessa turvattomuus, tylsistää, väsyttää, vie energian.

Siispä, puhuttaessa toisenlaisesta subjektiviteetista perusedellytys on se, että on jokin vähimmäismäärä, en sano yhteiskuntasopimusta tai kompromissia, sillä minusta tuntuu että siitä puhuminen olisi tänään kuin puhua enkeleiden seksistä, vaan jokin suhde joustavuuden ja epävarmuuden ja yhteiskunnallisen turvallisuuden välillä. Minä en todellakaan pysty ymmärtämään miten voitaisiin ryhtyä käsittelemään vastasubjektiviteetin kysymystä jollei samanaikaisesti (käytän tätä ilmausta tietoisesti) puhuta vähimmäistulon takuista, tai jos ei siitä niin molemminpuolisen avunannon takuista. Tämän suhteen on sanottava, että olen melko lailla samaa mieltä Zygmunt Baumanin Globalisaation yksinäisyyden viimeisten sivujen kanssa, joilla hän nimenomaan sanoo olevan selvää, että se ei ole mikään ratkaisu, että ongelma joka on asetettu jää edelleen olemaan, mutta minun mielestäni se ei jää olemaan samanlaisena, vaan saavuttaa suuremman mahdollisuuden tulla kehitetyksi edelleen.

[Haastattelu on julkaistu alunperin DeriveApprodi-kustantamon operaismoa ja sen perintöä käsittelevässä kirjassa Guido Borio, Francesca Pozzi & Gigi Roggero: Futuro anteriore. Dai "Quaderni Rossi" ai movimenti globali: ricchezze e limiti dell'operaismo italiano. (Futuro anteriore. "Punaisista vihkoista" globaaleihin liikkeisiin: italialaisen operaismon rikkaudet ja rajoitukset.)]