2003-05-04

Siirtolaisuus ja rajat
Sandro Mezzadran alustus Helsingissä 12.4.2003

Sandro Mezzadra

Kääntänyt: Markus Termonen

Sandro Mezzadra, Bolognan yliopiston politiikan tutkimuksen professori, eurooppalaisen siirtolaisuuspolitiikan asiantuntija sekä Derive & Approdi-lehden (http://www.deriveapprodi.org) päätoimittaja vieraili Suomen sosiaalifoorumissa (http://www.prodemokratia.net) huhtikuussa 2003. Seuraavassa käännös alustuksesta, jonka Mezzadra piti foorumin "Migration and borders"- työryhmässä.

Globaali liike ja siirtolaisuus

Olen hyvin iloinen siitä, että minut on kutsuttu pitämään tämä alustus Suomen sosiaalifoorumissa. Se merkitsee, että jotain on todellakin liikkeellä globaalissa liikkeessä yhtiövaltaista globalisaatiota vastaan. Jos katsomme taaksepäin kahteen ensimmäiseen Porto Alegressa järjestettyyn Maailman sosiaalifoorumiin, huomaamme, ettei siellä ollut erityisesti siirtolaisuudelle omistettuja työryhmiä ja että lähes kaikki siirtolaisuuskeskustelu oli suodatettu sen hallitsevan globaalin taloudellisen tuhon diskurssin läpi, joka esittää siirtolaiset pelkkinä uhreina.

Mutta sitten tapahtui jotain tärkeää tämän muuttamiseksi. G8-kokouksen vastaisissa protesteissa, Genovassa heinäkuussa 2001, siirtolaiset järjestivät suuren mielenosoituksen. Vaikka Italiassa oli ollut siirtolaisten protesteja 1990-luvun alusta saakka, tämä oli ensimmäinen kohtaaminen globaalin liikkeen ja ruohonjuuritason siirtolaisjärjestöjen kanssa. Mielenosoituksen vanavedessä siirtolaisuusaihe näytteli keskeistä roolia Euroopan sosiaalifoorumin (Firenze, marraskuu 2002) keskusteluissa ja sitä ennen. Voimme sanoa, että siellä siirtolaisuusaihe tunnustettiin yhdeksi perustavanlaatuiseksi teemaksi ESF:n itsensä kannalta. Ja olen varma, että sama tulee tapahtumaan St. Denis'n kaupungissa tänä vuonna.

Kyse on siitä, että välttämätöntä ei ole ainoastaan rakentaa kritiikkiä Maastrichtin Euroopasta vaan myös Schengenin Euroopasta. Toisin sanoen eurooppalaisen kansalaisuuden (kun sellainen asia muotoutuu) vallitsevien ehtojen vastaisen kamppailun käymiseksi on välttämätöntä kyseenalaistaa rajat, jotka määrittävät tuota kansalaisuutta.

Siirtolainen uhrina

Levähtäkäämme hetki ja keskittykäämme paremmin tähän kuvaan siirtolaisesta "uhrina", kuvaan joka on vallinnut globaalissa liikkeessä sen kehityksen ensivaiheissa. Tällä kuvalla on pitkä ja merkittävä historia siirtolaisuuden kannalta. Jos katsomme hyvin nopeasti hallitsevaan paradigmaan yhteiskunnallisissa "siirtolaisuustieteissä", näemme että sillä oli aina taipumuksena käsittää siirtolaisuus objektiivisin ehdoin (globaalin talouden työntö- ja vetovoimat, demografiset epätasapainot jne.) "Tämän mallin mukaisesti siirtolaisuuden aiheuttavat aina toisiaan tasapainoittavat kaksoisvoimat: ihmiset "työnnettiin" seisahtuneista talonpoikaisista maalaistalouksista ja "vedettiin" kohti teollisia kaupunkikeskuksia" (Papastergiadis). Muotoutui ikäänkuin hydraulinen malli, jonka mukaisesti siirtolaiset ovat objekteja, kehoja ilman tahtoa, joita objektiivisten, erityisesti taloudellisten, mahtien voima raahaa. Myös marxilainen käsite "työvoiman reserviarmeija" jakaa jotain tästä mallista, kuten Yann Moulier Boutang on äskettäin osoittanut.

Jos käännymme siirtolaisuutta koskevaan "julkiseen diskurssiin", löydämme sen takaa jotain hyvin samankaltaista. Voimme esimerkiksi painottaa "luonnollisten" metaforien merkitystä siirtolaisuuspuheessa: siirtolaisuusvirrat, -aallot, -putoukset...

Ongelma on siinä, että löydämme jotain hyvin samanlaista myös vallitsevasta "uusliberalismin" (kuten se mitä edistävät suuret poikkikansallisen hallinnoinnin järjestöt kuten Maailmanpankki ja Maailman kauppajärjestö) kritiikistä globaalin liikkeen sisältä. En tahdo kiistää uusliberalismin käsitteen analyyttista tärkeyttä, sillä se palvelee tiettyjen kapitalismin kahden viime vuosikymmenen aikana läpikäymien keskeisten muutosten korostamista. Lisäksi ei voida kiistää käsitteen "mobilisoivaa voimaa", koska se on näytellyt keskeistä roolia siinä "vihollisen nimeämisen" prosessissa, joka on strateginen yhteiskunnallisen liikkeen muodostumisen kannalta. Uusliberalismin kritiikillä on kuitenkin esimerkiksi julkaisuissa kuten Le Monde Diplomatique (joka on hyvin vaikutusvaltainen liikkeen itsensä sisällä) ollut taipumuksena kuvata globaalissa etelässä globalisaation vaikutuksista kärsivät pelkkinä uhreina, eväten heiltä aseman päähenkilöinä ja aktiivisina yhteiskunnallisina subjekteina nykyaikaisissa globaalin muutoksen prosesseissa. Tästä näkökulmasta katsoen siirtolaisuudesta tulee vain yksi osa uusliberalismin aiheuttamien katastrofien sarjassa. Ja globalisaatiosta tulee prosessi, joka ylittää ihmisten päät, jotain joka on väistämätöntä ja siten immuunia kaikelle muulle kritiikille paitsi nostalgisesta näkökulmasta tulevalle.

Siirtolainen subjektina ja siirtolaisuus yhteiskunnallisena liikkeenä

Kuva siirtolaisista uhreina, ihmisinä jotka tarvitsevat apua, huolenpitoa ja suojaa sekä yksipuolinen stigmatisoinnin ja poissulkemisen prosessin korostaminen ovat inspiroineet paljon tärkeää solidaarisuustyötä siirtolaisten kanssa. Mutta sillä on paternalistinen puoli, josta meidän on siirryttävä pois! Ja tämä on syy siihen, miksi mielestäni tarvitsemme uuden siirtolaisuuskuvan, joka korostaa sen subjektiivisia ulottuvuuksia.

Meidän on asetettava näyttämön keskiöön siirtolaisten subjektiiviset tarpeet, halut ja käyttäytymistavat, mikä ei tietenkään tarkoita siirtolaisuuden "objektiivisten" syiden (etelä-pohjoinen -jako, sodat, ympäristökatastrofit jne.) unohtamista eikä jonkin kartesiolaisen subjektiivisuuden myyttisen ymmärtämisen asettamista uudelleen. Naissiirtolaisuuden feministisen tutkimuksen esimerkki on tässä suhteessa ollut minulle hyvin tärkeä. Joka tapauksessa asian ydin on siinä, että vain tämänlaisen siirtolaisuuden subjektiivisten puolten korostamisen kautta voimme ymmärtää sen sosiaalisena (ei "luonnollisena") liikkeenä.

Käsitteet kuten "siirtolaisuuden autonomia" ja "oikeus paeta" on taottu tämän tarpeen tyydyttämiseksi. Mitä tarkoitamme näillä käsitteillä? Me tarkoitamme, että siirtolaisuus on kahden viime vuosikymmenen aikana ollut yksi niistä keinoista, joilla "globaalin etelän" "alistetut" massat ovat pyrkineet selviytymään "uusliberalistisen" talouden "objektiivisista" vaikutuksista.

Jos katsomme siirtolaisuutta tällaisten linssien läpi, voimme tunnistaa sen eräänä kahden viime vuosikymmenen aikana toimineista globalisoivista voimista. Varmastikin globaalin siirtolaisuuden edistämä globalisaatio on jotain muuta kuin yhtiövaltainen, uusliberalistinen tai kapitalistinen globalisaatio: se on jotain samankaltaista kuin se "globalisaatio alhaalta käsin", josta puhumme hahmottaaksemme Seattlen taistelussa syntyneen liikkeen toimintaa.

Haluan olla hyvin selkeä tässä suhteessa. Puhuminen siirtolaisista globalisaation toimijoina on merkityksellistä vain jos me otamme sen hyvin vakavasti (mutta kuitenkin, ja juuri tästä syystä, sillä on strategista merkitystä). Siirtolaisuuden kautta miljoonat naiset ja miehet ovat materiaalisesti oppineet organisoimaan elämäänsä, sosiaalisen tuotannon ja uusintamisen järjestelmäänsä, kansallisten rajojen kautta ja yli. Jotain sellaista kuin uusi, objektiivisesti kosmopoliittinen yhteiskunnallinen tila on syntynyt siirtolaisuuden kautta. Mutta tämä ei ole "sileä" (smooth) tila, kuten klassisen universalistisen kosmopoliittisuuden perinteessä; sen sijaan se on "juovikas" (striated) tila, Deleuzen ja Guattarin ehdottamin termein - diasporinen, poikkikansallinen ja poikkikulttuurinen tila.

"Migration and borders"- työryhmä

Siirtolaisuuden ambivalenssi, vapaus ja dominaatio

Ollakseni vielä selkeämpi: en ole ehdottamassa mitään siirtolaisuuden ylistystä nomadismin ja juuriltaan nostetun vapauden kokemuksena. Relevanttia on pikemminkin siirtolaisuuden yhteiskunnallisen tilan konstitutiivinen ambivalenssi. Subjektiivinen vapauden vaatimus asettuu tässä tilassa vastakkain dominaation ja riiston mekanismien jatkuvan tuotannon ja uusintamisen kanssa.

Taistelut rajoista ja rajojen ympärillä: siirtolaisuus ja sota

Rajat ovat paikkoja, joissa nämä jännitteet nousevat esiin mitä intensiivisimmin ja joissa ne saavat sodan muodon. Viime vuosina todellista sotaa on käyty joka päivä "globaaleilla rajoilla" (EU ja sen ulkorajat, USA-Meksiko jne.), ja tämä sota on maksanut (ja maksaa yhä) tuhansia ihmiselämiä. Irak, Kosovo...

Ilmaisu "Linnake-Eurooppa" on kehitetty katsoen tämän sodan todellisuutta, ja me käytämme sitä yhä sen voimakkaasti arvostelevan asennoitumisen vuoksi. Mutta toisaalta me olemme viime vuosina olleet pakotettuja tunnistamaan, että tämä ilmaisu on tietyllä tavalla harhaanjohtava, koska se pyyhkii Linnaketta haastaneiden siirtolaisten (usein menestyksekkäiden) pyrkimysten materiaalisen läsnäolon. Sen rajoja todellakin ylitetään päivittäin, yksilöllisesti ja/tai kollektiivisesti, laittomasti ja maanalaisesti. Täällä me emme vain, tai ennen kaikkea, voi nähdä "ihmiskauppiaiden" (kuten valtavirtadiskurssissa sanotaan) toimintaa! Pikemminkin meidän täytyy tunnistaa voimakas yhteiskunnallinen liike, joka ilmaisee täsmällisiä kansalaisuusvaatimuksia. Asian ydin on siinä, että tämän yhteiskunnallisen liikkeen ja näiden vaatimusten on näyteltävä avainroolia tavassa, jolla ajattelemme uutta eurooppalaista kansalaisuutta.

Uusi eurooppalainen rajajärjestelmä ja poliittisen tilan muutos globalisaatiossa

Katsotaanpa eurooppalaisen "rajajärjestelmän" muutoksia vuoden 1989 jälkeen. Puhutaan paljon rajalaitoksen itsensä muutoksesta ja globalisaation aikakauden poliittisesta tilasta, Schengenistä ja "turvallisen kolmannen maan" käsitteestä.

Karkotussopimuksia EU-maiden ja ns. "turvallisten kolmansien maiden" välillä täydentävät vuorostaan sopimukset "turvallisten kolmansien maiden" ja vielä kauempana voimakkaista länsi-eurooppalaisista valtioista sijaitsevien maiden välillä. Esimerkiksi Saksaan Puolan kautta saapuva siirtolainen voidaan karkottaa Puolaan, joka vuorostaan on allekirjoittanut sopimuksen Ukrainan, Slovakian, Romanian ja Bulgarian kanssa. Tämä luo "karkotusvirtoja", joita panevat täytäntöön ja leimaavat säilöönottokeskukset, virtoja joita hallinnoidaan poikkikansallisten järjestöjen kuten IOM:n hyvin tärkeällä tuella ja joita osittain määrittävät myös EU:sta karkotettujen siirtolaisten subjektiiviset päätökset. Tässä suvereniteetin muutokset tapahtuvat siirtolaisten yhteiskunnallisten liikkeen paineesta.

Toisin kuin Euroopan institutionaalinen versio (joka on luotu Schengenin ja Dublinin tapaisten sopimusten kautta), siirtolaisvirtojen Eurooppa on globaali poliittinen tila, tila jota hahmottavat liikkeet jatkuvasti desentralisoivat ja provinsialisoivat Eurooppaa, käyttääksemme ilmaisua joka on tullut suosituksi postkolonialistisen tutkimuksen piirissä. Siirtolaisliikkeet asettavat kyseenalaiseksi mahdollisuuden tunnistaa Euroopan sisä- ja ulkopuolta. Sen sijaan on kyse aste-eroista: Puola on vähemmän ulkopuolinen suhteessa Euroopan Unioniin kuin Ukraina. Tässä mielessä EU:n rajat ovat paljon joustavammat kuin klassisen kansallisvaltion rajat, ja tämä joustavuus on suoraan verrannollinen siirtolaisliikkeiden itsensä kanssa.

Kyse on oikeastaan kaksoisliikkeestä. Ensinnäkin on siirtolaisuusvirtoja, jotka tekevät Euroopan rajoista huokoisia, tehden mahdolliseksi nähdä kuinka paljon Euroopassa on Aasiaa, kuinka Afrikkaa... kuinka paljon maailmaa. Toiseksi, on säänteleviä liikkeitä, joka pyrkivät hallinnoimaan näitä virtoja, sisällyttämään ne hallinnoinnin rakenteeseen. Ja tämä merkitsee rajakontrollin teknologioiden vientiä EU:n virallisten ulkorajojen tuolle puolen. Esimerkiksi raja Saksan ja Puolan välillä on tähän mennessä EU:n ulkoraja, jonka siirtolaiset ovat jatkuvasti murtaneet auki. Mutta sen sijaan, että olisivat yksinkertaisesti vahvistaneet tätä rajaa, saksalaiset viranomaiset ovat sisällyttäneet Puolan sen hallinnointiin. Tultuaan yhtäläistetyksi "turvallisena kolmantena maana" Puolan on hyväksyttävä kaikki Saksasta karkotetut pakolaiset ja siirtolaiset, jotka saapuivat sen alueen kautta. Mutta Puola on vuorostaan solminut sarjan vastaavia sopimuksia, esimerkiksi Ukrainan kanssa. Tämän tuloksena on parhaillaan olemassa suunnitelmia rakentaa säilöönottokeskuksia Ukrainaan, jo Puolassa toteutetun saksalaisen mallin mukaisesti. Kyse on siitä, että tämä karkotussarja - Saksa, Puola, Ukraina - seuraa vastakkaista polkua, jonka itse siirtolaiset ovat vakiinnuttaneet. Monet aasialaiset ja afrikkalaiset siirtolaiset (vähemmässä määrin etelä-amerikkalaiset) saapuvat Saksaan Ukrainan kautta. Tietyssä mielessä voidaan sanoa, että siirtolaiset kontrolloivat tilannetta, sillä heidän liikkeensä vakiinnuttavat tämän maantieteellisen reitin, alistaen poissulkevat menetelmät pelkän reagoinnin asemaan.

Kansalaisuuden rajat, työvoiman liikkuvuus, työmarkkinat ja multikulturalismi

Voimme analysoida sitä mitä olemme kuvailleet eräästä toisestakin näköpisteestä, nimittäin työvoiman liikkuvuuden ja työmarkkinoiden välisestä suhteesta käsin. Tässä viittaan Yann Moulier Boutangin viimeaikaiseen tutkimukseen, joka tunnistaa työvoiman liikkuvuuden subjektiivisen käytännön - ja pääoman despoottisen taipumuksen kontrolloida sitä - kapitalismin historian yhdistävänä lankana.

Tässä mielessä siirtolaisuuspolitiikka on aina samanaikaisesti myös työmarkkinapolitiikkaa. Nykyaikaisten eurooppalaisen siirtolaisuuspolitiikan käytäntöjen (kuten "asumissopimus" uudessa italialaisessa laissa) kautta määritetään uusia kansalaisuuden rajoja, jotka vastaavat uutta etnistä kerrostumista ja työvoiman hierarkisointia.

Italiassa olemme pyrkineet analysoimaan säilöönottokeskusten merkitystä tällä tavoin, emmekä ainoastaan siirtolaisten stigmatisaatiota ja poissulkemista yleisesti ottaen. Säilöönottokeskus on ikäänkuin kokoonpuristamiselle käänteinen kammio, joka hajauttaa työmarkkinoille kasautuneet jännitteet. Nämä paikat edustavat kapitalismin uuden joustavuuden toista kasvoa: ne ovat valtiollisen sorron konkreettisia paikkoja, kuten myös yleinen metafora despoottiselle taipumukselle kontrolloida työvoiman liikkuvuutta. Siksi taistelusta säilöönottokeskuksia vastaan on tultava yksi eurooppalaisen liikkeen prioriteeteista.

Siirtolaisuus ja uusi eurooppalainen kansalaisuus

Lopulta meidän on vielä ajateltava Eurooppaa globaalina poliittisena tilana, jonka globaali siirtolaisuus meille näyttää, kun se käsitetään yhteiskunnalliseksi liikkeeksi. Tässä meitä on vastassa yksi globaalin liikkeen kaikkein suurimmista haasteista Euroopassa. Jos todella haluamme keksiä taistelemisen arvoisen Euroopan, sen "kansalaisuuden" on oltava tämän haasteen tasalla. Mielestäni tämä tehtävä on paljon tärkeämpi kuin se, että Chirac vastustaa Irakin sotaa...

"Migration and borders"- työryhmä