2003-05-17

Kohti autonomista yliopistoa?

Jukka Peltokoski

Roomassa järjestettiin helmikuun lopulla globaaliliikkeeseen osallistuvien opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden tapaaminen nimellä Free and Autonomous European University. Tapaamisessa vaihdettiin kokemuksia eri maiden yliopistojen tilanteesta uusliberalismin paineen alla sekä pohdittiin, millaista kritiikkiä radikaalien opiskelijoiden ja tutkijoiden tulisi kehittää yliopistojen "macdonaldisoitumista" vastaan.

Tapaamiseen osallistui muutama kymmenen henkilöä Italiasta, Espanjasta, Saksasta, Tanskasta ja Sloveniasta - sekä allekirjoittanut.

Ulkomaalaiset osallistujat olivat tulleet paikalle parin viikon varoitusajalla, eikä kukaan tiennyt tarkasti, mitä tuleman piti - eivätkä oikein edes järjestäjät. Kummasti tapaamisesta muodostui kuitenkin onnistunut kokonaisuus. Italialaiset ovat kuulemma ylipäätään kehittäneet oman taiteenlajinsa siitä, kuinka sekavasta organisaatiosta nostetaan toimivaa käytäntöä...

Älytyön piratismia

Tapaamisen kokoonkutsujana oli Rooman yliopiston La Sapienza Pirata -kollektiivi ("Viisauden piraatit"), italialaista radikaalifilosofiaa työstävä opiskelijoiden ja tutkijoiden ryhmä, jolla on toinen jalka yliopistossa, toinen katutason protesteissa.

Majoitus hoitui sosiaalikeskus Strikessa, vallatussa tehdasrakennuksessa, joka oli muutettu opiskelijoiden, aktivistien ja maahanmuuttajien autonomiseksi tilaksi. Valtaus oli tapahtunut viime elokuussa, yleislakon pyörteissä. Muutaman tuhannen ihmisen karnevaalihenkinen joukko oli erkaantunut suuresta mielenosoituksesta, murtautunut tyhjillään olleeseen rakennukseen ja pistänyt pystyyn läpi yön kestäneet juhlat.

Isohkon kompleksin remontti oli edelleen varsin "vaiheessa", mutta paikalla hengailleen väen meiningistä näki, että valtausta pidettiin merkittävänä poliittisena projektina. Sosiaalikeskuksen rakentamiseen oltiin sitoutuneita.

Kohti McDonald's-yliopistoa?

Tapaamisen "virallinen" puoli koostui päivittäisistä seminaareista, jotka venyivät aina iltaan saakka. Kutsujien lisäksi alustuksia pitivät myös ulkomaiset osallistujat. Tietyistä aiheista oli sovittu etukäteen. Allekirjoittanut alusti perustulokeskustelua.

Eri maiden tilanteiden vertailu, opiskelijataisteluista saatujen kokemusten vaihto, opiskelijoiden perustulojärjestelyjen arviointi sekä intellektuaalisen työn ja omaisuuden luonteen pohtiminen olivat teemoja, jotka läpäisivät kaikki seminaarit ja keskustelut.

Eri maista tulleet kertoivat jopa hämmästyttävän yhdenmukaisesti siitä, miten heidän yliopistonsa ovat muuttuneet 1990-luvulta alkaen: opintotukeen on kohdistettu leikkauksia tai leikkauspaineita, opintoja, tutkimusta ja opetusta on alettu säädellä markkinapohjaisilla tehokkuusmittareilla, laatua mitataan määrillä, yliopistojen julkinen tuki on vähentynyt ja yksityiset rahoitusmuodot lisääntyneet, kampukset ovat muuttuneet firmojen mainospaikoiksi...

Kokemusten vaihto vahvisti käsityksiä siitä, että elämme globaalissa tai vähintään eurooppalaisessa tilanteessa, jossa kansallisvaltioiden välillä ei ole niinkään laadullisia vaan ennemminkin aste-eroja.

Siinä missä varsinkin espanjalaiset kertoivat, että heillä opiskelijat ovat myös järjestäytyneet yliopiston "macdonaldisoitumista" vastaan, joutuivat tanskalaiset, saksalaiset ja eräs suomalainen valittelemaan, että täällä aiempien vuosikymmenten opiskelijaliike on pitkälti institutionalisoitunut osaksi yliopiston hallintoa, eikä mitään opiskelijaliikkeeksi nimettävää enää ole olemassa.

Yliopistot tuotannon sisällä

Teoreettisesti tärkeimmät keskustelut käsittelivät yliopiston asemaa informationalisoituvien yhteiskuntien tuotannossa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että yliopisto-opiskelijoita ei voida määritellä enää joukoksi, joka vasta valmistautuu (opiskelee, kouluttautuu...) tuotantoa varten. Tuotanto ei ole enää yhtä kuin palkkatyö jossain tarkasti rajatussa työpaikassa. Keskusteluissa painottui näkemys tuotannon immaterialisoitumisesta. "Älytyön" ja kommunikaation merkitys kasvaa tuotannon hajautuessa osaksi yhteiskunnan verkostoja ja sosiaalista uusintamista.

Immaterialisaatiosta johdettiin kaksi käytännönläheisempää teemaa, perustulo ja intellektuaalisen omaisuuden yhteisyys. Varsinkin eteläeurooppalaiset olivat kiinnostuneita kuulemaan hyvinvointivaltioiden kokemuksista pohjana perustulokeskustelulle. Hyvinvointivaltiohypetystä ei kuitenkaan kuultu (onneksi). Hyvinvointivaltion mallit todettiin mahdollisiksi, mutta byrokraattisiksi ja poliittisilta taustaoletuksiltaan vanhanaikaisiksi.

Hyvinvointivaltiossahan tukia annetaan yhtäältä sosiaalisten lähtökohtien tasoittamiseksi (mahdollisuuksien tasa-arvo) ja toisaalta sijoituksena tuensaajaan tulevaisuuden työpanoksen nimissä. Hyvinvointituet asettavat näin kansalaiset kiitollisuuden velkaan valtiolle, eivätkä kohtele heitä tuottavina sinänsä. Hyvinvointiyhteiskunnassa palkkatyö on tuotannon normi, mikä on kaukana tuotannon immaterialisaation lähtökohtaoletuksista.

Perustulokeskustelujen yleinen johtopäätös olikin, että ratkaisua opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden taloudelliseen tilanteeseen olisi haettava taatun toimeentulon, perustulon tai kansalaispalkan nimellä kulkevista malleista. Poliittiseksi lähtökohdaksi on otettava kansalaisten - siis myös opiskelijoiden - osallistuminen yhteiskunnan sosiaaliseen uusintamiseen, eikä heidän potentiaalinen palkkatyöläisyytensä (perustulosta tarkemmin ks. Markus Termosen artikkeli "Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan" http://megafoni.kulma.net/index.php?art=22).

Keskustelussa todettiin tosin, että perustuloa on ajettu jo 1980-luvulta lähtien, mutta tuloksetta. Tulokseton taistelu ei juuri innosta eteenpäin. Samalla kuitenkin todettiin, että perustulokeskustelua ei ole nostettu eurooppalaiselle tasolle, eikä immaterialisaation teeseistä lähtien. Tuotiin myös esille, että perustuloon siirtyminen olisi tällä hetkellä itse asiassa vain täysin konkreettisten seikkojen, kuten eurooppalaisen työvoiman liikkuvuuteen yms. liittyvien tosiasioiden tunnustamista, ei suinkaan mitään idealismia.

Keskustelu intellektuaalisesta omaisuudesta eli tieteellisen toiminnan välineistä (tarkoittaen myös käsitteitä) ja tuloksista avattiin intellektuaalisen omaisuuden yhteisyyden ja julkaisukanavien copyright-oikeuksien välillä vallitsevasta ristiriidasta. Lähtökohtana oli toteamus siitä, että tieteitä on kohdannut viime aikoina "uusi sulkeutuminen". Tieteet ovat uponneet entistä syvemmälle markkinoiden yksityisomistuksen suohon, mikä sotii tieteellisen toiminnan kollektiivista luonnetta vastaan.

Varsinkin italialaiset korostivat, että tämän vastavoimaksi olisi kehitettävä "hakkeritiedettä" tieteellisten välineiden ja tulosten "yhteisomistuksen" takaamiseksi. Tämän katsottiin olevan pitkän päälle myös tieteen edistymisen ehto; ideoiden vapaa kierto on tieteellisen luovuuden ja tuottavuuden kehto.

"Opening conflicts"

Kovin konkreettisiin strategioihin tapaamisessa ei päädytty. Mukana olleet pitävät kuitenkin yhteyttä jatkossakin ja yhteisten protestipäivien sekä -tapahtumien järjestämistä pohdittiin. Seminaarien alustukset kootaan La Sapienza Piratan kotisivuille ( http://www.rekombinant.org/fuga/) ja niitä pyritään levittämään eri puolille Eurooppaa vastaavien keskustelujen taustamateriaaliksi.

Keskusteluissa intellektuaalisesta omaisuudesta päädyttiin pohtimaan netin mahdollisuuksia vapaan julkaisemisen välineenä.

Vielä Suomeen tullessa pohdin varsin pessimistisesti, josko Suomessa on mitään mahdollisuuksia avata antagonistista vastarintaa yliopistojen näivettymisen tiimoilta. Kokemukseni yliopistopolitiikasta ja opiskelijoiden protestihaluista eivät ole olleet järin rohkaisevia.

Tätä kirjoittaessani Raimo Sailaksen työryhmän ehdotus opintotuen muuttamisesta lainaperustaiseksi (mikä on sivumennen mainiten ollut vahvasti esillä myös Espanjassa) on kuitenkin tullut juuri julkisuuteen. Vaikka ehdotuksella tuskin tulee olemaan suurta käytännön merkitystä, ihmettelen, elleivät moiset suunnitelmat herätä pahaa verta ylimaltillisissa suomalaisopiskelijoissakin. Olisiko sittenkin vielä mahdollisuuksia kääntää kehitys yliopistojen macdonaldisoitumisesta kohti yliopistojen autonomisuuden lisääntymistä?

En ehdota nostalgisia puolustusreaktioita yliopistoperinteessä vaikuttavan elitistisen autonomian tai valtiollisen suunnitteluyliopiston merkityksessä,tyyliin pro-se-ja-tämä, vaan taisteluja yliopiston asemasta osana immateriaalista tuotantoa. Sikäli kun yliopistojen macdonaldisoituminen tarkoittaa yliopistolaitoksen avautumista ja sekoittumista muuhun yhteiskuntaan, ei kehityksessä ole mitään vikaa. Mutta mikäli tämä tapahtuu uusliberalismin ehdoilla, on kehityksen sisällöstä taisteltava.