2003-07-04

Valkohaalaritutkimus

Antti Tietäväinen

Uutta kieltä etsimässä

Yhteiskunnalliset liikkeet pyrkivät esittämään epäkohtia ja tarjoamaan niihin ratkaisuja. Liikkeisiin ei kuitenkaan hakeuduta vain päämäärien vuoksi, vaan tärkeää on myös niiden tarjoama kollektiivinen identiteetti. Merkityksellistä tässä ovat käytetyt tiedolliset prosessit eli se, miten epäkohdat ovat määritelty ja miten teoreettinen silta rakenteen (sosiaaliset ongelmat) ja toiminnan (osallistumismotivaation) välille on pystytetty. Liikkeitä on täten tarkasteltava toimintakulttuureina, joilla on omat keinonsa päämäärien merkityskellistämiselle. Keskeistä on sanoman tuottamisen tapa eli poliittinen diskurssi. Tämän uudistaminen oli valkohaalariliikkeen eräs keskeinen tavoite.26

Liikkeen julkilausumat olivat kirjoitettu melko tieteelliseen sävyyn. Akateemisen perinteen mukaisesti ajattelu suhteutettiin poliittisen historiaan ja tieteen traditioon. Näin pyrittiin luomaan asioiden välille löyhiä analogioita sekä osoittamaan yhteiskunnallisissa ilmiöissä arkiymmärrykselle havaitsemattomaksi jääviä piirteitä. Oma toiminta liitettiin usein moderniteetin murtumista enteilevien historiallisten konfliktien jatkumoon (mm. Peking 1968, Pariisi 1968 ja Chiapas 1994) ja teoreettisella tasolla viitattiin postmodernismin suuriin nimiin (mm. Negri, Foucault, Deleuze, Baudrillard). Lisäksi tieteellisten tekstien tavoin julkilausumien yleisökuvana oli eräänlainen arvostelukykyinen universaaliyleisö.27

Uusi diskurssi näkyy teksteissä, joissa liike selvitti asujensa symboliikkaa ja politiikkaa:

"Samalla tavalla kuin Subcomandante Marcosin kasvottomuus, valkoiset haalarit ovat näkymättömyyden ja tottelemattomuuden symboli. Symboli, joka on avoin jokaiselle, joka haluaa 'kulkea ja kysyä', toimia julkisessa tilassa väkivallattomasti, kapinoida epäoikeudenmukaisuutta vastaan käyttämällä aseena kehoaan. [...] keskeistä on [...] biopoliittinen aspekti: keho on poliittisen taistelun subjekti ja objekti. Keho on ase. Valkohaalaritoiminnassa kiteytyy Michel Foucault'n analyysista ja feminismistä juontuvat biopolitiikan konsepti."28

Suhdetta Foucault'hon tarkennettiin myöhemmin:

"Keho pysäyttää panssarivaunujonon Pekingissä. [...] Berliinissä ja New Yorkissa silikonilla täytettyjä kehoja, uudelleen muokattuja rintoja ja takapuolia; meikattuja, kimaltelevia ja paljastettuja kehoja, joita on koristeltu höyhenillä; valtavilla tolppakengillä seisovia, tanssivia ja heiluvia kehoja - Gay Priden kehoja, roolileikkinä ja itsensä keksimisenä.[...] suhtautumisemme kehoomme [...] on todellisuudessa sellaisten totuuden leikkien tulosta, jotka määrittelevät ylhäältä sekä diskurssin että toiminnan kentän.[...] Joskus historia tekee kuitenkin kummallisia temppuja. Juuri sillä hetkellä [...] epistemologinen ja historiallinen määritelmä muuttuu. [...] Vallan ei tarvitse enää nähdä [...] voidakseen toimia. Vastaavasti kehoilla ei ole enää velvollisuutta olla luettavissa, läpinäkyviä tai yksiselitteisiä. [...] uudelleen yksityistetty keho on revittävä irti yksityisen kielen dimensiosta eli yhteiseen ja politiikkaan. [...] Se millä on merkitystä on yritys asettaa kehojen väliin - mielenosoittajien ja poliisin kehojen - tekijä, joka pysäyttää sekä näkyvyyden että kontaktin, joka siis julistaa, että oma poliittinen tila on biopoliittinen, eikä enää disiplinaarinen."29

Kun kysyin liikkeeseen sitoutumattomilta kansalaisaktivisteilta mielipidettä teksteihin, useat suhtautuivat niihin varsin kaksijakoisesti. Yleisesti kehuttiin sitä, että politiikan perusteita käsittelevät tekstit pitivät ns. "kortit avoimina". Lisäksi tapa kirjoittaa ymmärrettiin yhdeksi osaksi aktivistikentän moninaisuutta. Valkohaalarien tapa artikuloida kohtasi kuitenkin myös kritiikkiä. Jotkut esimerkiksi väittivät, että postmoderni kielenkäyttö monimutkaisti asioita liikaa ja teki näin retoriikkaa hallitsemattomien osallistumisen keskusteluun mahdottomaksi.30

Voidaan siis kysyä, miksi tällainen diskurssi? Syytä tähän voi etsiä Antonio Gramscin teorioista. Gramscin mukaan yhteiskunnalliset valtasuhteet eivät pysy itsekseen kasassa, vaan ne tarvitsevat valtaa korkeammalla tasolla ylläpitävän oikeutuksen eli hegemonian. Hegemonia ylläpitää tietynlaista ajattelua ja estää näin uudenlaisen poliittisen diskurssin kehittymisen. Voittaakseen nämä itsestäänselvyydet filosofian tulisi Gramscin mukaan olla immanenssia eli tajunnan sisäistä maailmaa tutkivaa.31 Tällainen filosofia voi ensinnäkin auttaa ymmärtämään omaa toimintaa laajemmin. Toiseksi sen kehittäminen luo eräänlaisen ajatusjärjestelmän, joka vahvistaa ryhmädynamiikkaa ja helpottaa toiminnan perustelemista tulevaisuudessa. Immanenssin filosofian voi myös käsittää hegemonian haastajana ja uudenlaisen oikeutuksen luojana.

Molemmat tavoitteet olivat läsnä valkohaalareilla. Useat haastateltavani mainitsivat teoreettisen ulottuvuuden keskeiseksi syyksi kiinnostukselleen liikettä kohtaan. Lisäksi diskurssin "korkealentoisuus" pakotti liikettä koskevan kritiikin nousemaan samalle tasolle, mikä loi eräänlaisen älyllisen autonomian ja etulyöntiaseman. Tällaista argumentaatiota ei voi ohittaa samalla tavalla kuin mitä esimerkiksi professori Lillrank teki soimatessaan aktivisteja. Kielenkäyttö toimi siis eräänlaisena suojamuurina, hyvässä ja pahassa. On kuitenkin hyvä huomata, että poliittiset diskurssit eivät koskaan ole täysin avoimia. Ne voivat yhdistää hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta samalla ne luovat rajat sille, miten asioista ylipäätänsä on mahdollista puhua. Tämän vuoksi kukaan ei ole puolueeton kielensä kanssa.32

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.