2003-07-04

Valkohaalaritutkimus

Antti Tietäväinen

Valkohaalariliike sai alkunsa 1990-luvun puolivälissä Italian sosiaalikeskuksissa. Vuosituhannen vaihteessa se oli levittäytynyt eri puolille Eurooppaa, kurotellen jopa Atlantin taakse. Helsinkikään ei jäänyt liikkeeltä suojaan. Valtajulkisuutta tämä haalaripukuisten "Michelin-ukkojen ja -akkojen" armeija ärsytti ja hämmensi - vielä liikkeen lopettamisenkin jälkeen.


"Silloin kun joku yrittää sut vaientaa /
ja silmät sumentaa /
pitää huutaa lujempaa, huutaa lujempaa!"

- Seremoniamestari: Lujempaa! -

On kevät 1994. Poliisi on häätänyt vallatun talon asukkaat Milanossa. Vuonna 1975 vallattu Centro Sociale Leoncavallo on viimeinkin tyhjä. Uutisotsikot toistavat pormestarin sanoja: "Squattarit [talonvaltaajat] eivät ole enää mitään muuta kuin haamuja!" Asuntonsa ja toimitilansa menettäneille tämä on kuitenkin vain uusi kimmoke vastarintaan. Kaksi päivää myöhemmin arviolta kolmetuhatta ihmistä pukeutuu valkoisiin kaapuihin ja ryntää kaduille. Näkymättömistä haamuista tulee hetkessä näkyviä. Le tute bianche (valkohaalarit) on syntynyt.1

Näinkö? Ehkä tämä on vain mitätön yksityiskohta? Kaikesta huolimatta liike, josta aion kertoa juontaa juurensa Koillis-Italian vallattuihin sosiaalikeskuksiin (Leoncavallon lisäksi mm. Rivolta Venetsiassa ja Pedro Padovassa). Näistä on kotoisin myös ya basta! -liike. Sen perusti vuonna 1996 joukko italialaisia aktivisteja, jotka osallistuivat kansalaisliikkeiden ja zapatisti-armeijan yhteiseen tapaamiseen Chiapasissa, Meksikossa. Tarkoitus oli tukea zapatistien kansannousua sekä levittää tietoa uusliberalismin vastaisista taisteluista Euroopassa.2

Myöhemmin suurin osa ya basta! -aktivisteista liittyi valkohaalareihin. Tästä tuli ya basta!:lle eräänlainen taistelujoukko, vaikka aktioissa oli mukana myös liikkeeseen kuulumattomia ihmisiä. Valkohaalarien sanottiin Chiapasin intiaanien tavoin taistelevan vähemmistöjen oikeuksien puolesta:

"Euroopassa on jo tällä hetkellä miljoonia intiaaneja: laittomia siirtolaisia, joita tapetaan tuhansittain meidän maanosamme rajoilla; syrjäytyneitä ihmisiä; ihmisiä, jotka elävät toimeentulon rajoilla; ihmisiä, joilta on viety ääni ja näkyvyys. Me olemme näiden ihmisten armeija. Me emme ole työväenluokan tai yhteisen edun armeija. [...] Me emme taistele vallan, vaan oikeuksien puolesta.3"

Tämä oli melko tuore poliittinen tavoite, sillä sekä Euroopassa että Etelä-Amerikassa liikkeet ovat perinteisesti pyrkineet valtiovallan kaappaamiseen ja kontrolloimiseen. Nyt tavoitteena oli autonomia ja oikeudet.

Tästä se alkaa. Tavoitteenani on kirjoittaa eräänlainen valkohaalariliikkeen historia. Se jakautuu kahteen yhtyeen nivottuun osaan, joista ensimmäisessä tarkastelen valkohaalarien mediakuvaa Aamulehdessä ja Helsingin Sanomissa. Välillä puhun melko yleisesti vain kansalaisaktivisteista, sillä ryhmäkohtaista informaatiota ei aina löydy. Toisessa osassa tutkin aihetta etnografian keinoin. Keräämäni haastattelumateriaalin sekä julkaisujen perusteella pyrin esittämään, miten valkohaalariaktivistit itse kokivat ja määrittelivät toimintaansa. Tarkoituksenani on siis selvittää, millainen jännite valtamedian ja aktivistien itsemäärittelyjen välille syntyi. Lisäksi yritän vastata kysymykseen siitä, mitä uutta valkohaalariliike toi suomalaiseen liikekenttään.

Lähestymistapani on konstruktionistinen. Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmanin tavoin ymmärrän "tiedon" ja "todellisuuden" käsitteiden kytkeytyvän yhteiskunnallisiin kerrostumiin. Kaikilla ryhmittymillä on tietoa, mutta vain osa siitä kuuluu yleisesti hyväksyttyyn todellisuuskäsitykseen. En kuitenkaan väitä, että tarkastelemani sanomalehdet olisivat yksin vastuussa suuren yleisön maailmankuvasta. Esimerkiksi tv-uutisilla on luultavasti näitä suurempi, joskin erilainen, vaikutus. Lisäksi ihmiset tulkitsevat informaatiota, joten uutisen merkitys muodostuu lopulta vasta vastaanottohetkellä. Mahdollisten tulkintojen kirjoa kuitenkin rajoittaa aina tekstin luonne, minkä vuoksi sillä, miten kirjoitetaan on aina merkitystä. Helsingin Sanomien (levikki noin 441000 kpl) ja Aamulehden (levikki noin 136000 kpl) panos "todellisuuden" tuottamiseen on huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi aktivistien itse tuottaman informaation.4

Tulen käyttämään paljon diskurssin käsitettä. Näen kollektiivisen toiminnan paljolti virallisten diskurssien ulkopuolella tapahtuvaksi symboliseksi taisteluksi, jossa kyseenalaistetaan vallitsevia oloja sekä luodaan uutta politiikan kenttää. Tässä poliittinen diskurssi määrittää esiin nostettavat asiat sekä ennen kaikkea sen, miten ne merkityksellistetään.5 Se on siis eräänlaista todellisuuden ilmaisua ja tulkintaa. Omasta positiostani voin vielä sanoa, että en koskaan ole ollut valkohaalariaktivisti, mutta olen useissa tilanteissa toiminut hyvin lähellä liikettä. Haluan myös tehdä selväksi, että myös minä pyrin käyttämilläni diskursseilla rakentamaan eräänlaista todellisuutta.6 Alussa oleva hiphop-sitaatti kuvaa hyvin tavoitteitani.

Leoncavallon sosiaalikeskus, Milano 1975

Leoncavallo, Milano 1975

Muutosvoimien karnevaalit

Kansainvälisten rahoitusinstituutioiden (IMF ja Maailmanpankki) ja ylikansallisten poliittisten toimijoiden (WTO, EU, G8) huippukokoukset ovat viime vuosina olleet myös vastarintaliikkeiden näyttämöjä. Toiminnallinen puoli vastahuippukokouksissa on usein jaettu liikennevaloista tutun väriyhdistelmän mukaan kolmeen tasoon: vihreään, keltaiseen ja punaiseen. Vihreään ("sallittu") ovat kuuluneet rituaaliset mielenosoitukset, keltaiseen ("välimaasto") väkivallattomat kansalaistottelemattomuusaktiot ja punaiseen ("kielletty") suora konfrontaatio virkavallan kanssa.

Kyseessä on mielenosoitusten itsekontrollin helpottamiseksi tehty yleisjako. Suurissa mielenosoituksissa kokouspaikalle on tavallisesti marssittu kolmea reittiä pitkin, jolloin saman konfrontaation tason jakavat ryhmät ovat ryhmittyneet omiin kulkueisiinsa. Aktivistikielessä näitä mielenosoittajaryhmiä kutsutaan blokeiksi (eng. bloc) ja ne ovat tunnistettavissa ryhmän luonnetta symbolisoivien ikonien kuten vaatetuksen, viirien ja nauhojen avulla. Näin ainakin muille mielenosoittajille välittyy viesti: tähän ryhmään kuulun, tämän tyylisiin aktioihin aion osallistua.7

Vaikka ryhmillä on alkuperä ja identiteetti, ne eivät yksiselitteisesti ole minkään tietyn aatesuuntauksen edustajia. Ne on ennemminkin ymmärrettävä toimintatekniikoiksi. Esimerkiksi väkivaltaiseksi anarkistiryhmäksi mielletyssä mustassa blokissa (eng. black bloc) saattoi Genovan G8-huippukokouksen aikaan nähdä Kurdistanin työväenpuolueen, baskinationalistien ja kommunistien lippuja. Syy tähän on hyvin yksinkertainen. Kun konflikti puhkeaa, yhteenottoa poliisin kanssa haluavat siirtyvät sinne, missä toimintaa on ja sulautuvat joukkoon.8

Ryhmät eivät myöskään aina toimi samalla tavalla. Päivää ennen Göteborgin EU-huippukokousta pidetyssä aktivistien yleistapaamisessa monien yllätykseksi musta blokki ilmoitti pidättäytyvänsä väkivaltaisesta konfrontaatiosta ja liittyi keltaisiin. Kun poliisi myöhemmin hyökkäsi aktivistien majoituspaikkana toimineeseen kouluun, koko organisaatio hajosi ja kaikki sopimukset niin aktivistiryhmien välillä kuin poliisin kanssa mitätöitiin. Genovassa musta blokki puolestaan jopa keskeytti väkivaltaisia yhteenottoja torstain laittomien maahanmuuttajien oikeuksia puolustavassa mielenosoituksessa. Se olikin järkevää, sillä konfliktin sattuessa poliisi olisi luultavasti käyttänyt tilannetta hyväkseen ja pidättänyt mielenosoitukseen osallistuneita laittomia siirtolaisia.9

Valkohaalarit kuuluivat mielenosoituksissa keltaiseen ryhmään. Liike kohtasi poliisirintaman pehmustettuihin suojavarusteisiin - kumimuureihin, kilpiin, pelastusliiveihin, kypäriin, jääkiekkosuojiin - pukeutuneena. Poliiseja työntämällä pyrittiin avaamaan tie kokouspaikalle tai ainakin tuomaan julki vaatimus kokousten avaamisesta kansalaisyhteiskunnalle. Lisäksi suojautunut joukko toimi eräänlaisena turvamuurina mielenosoittajien ja poliisin välissä. Tekniikka tarjosi uudenlaisen vaihtoehdon sekä perinteisille marsseille että mellakoille. Keltaiseen ryhmään kuuluivat myös sambaryhmät, jotka pyrkivät sulkemaan kokouspaikalle vievän liikenteen. Lisäksi Göteborgin EU-huippukokouksessa keltaisessa ryhmässä toimi ns. "Absurdistanin delegaatio", joka yritti tunkeutua kokouspaikalle delegaateiksi naamioituneena.

Kyynelkaasua Genovassa 2001

Genova 2001

Aktivistien esiinmarssi

Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailmanpankin vuosikokous Prahassa oli lähtölaukaus Euroopan valkohaalareille. Aamulehti kuvaili mielenosoitusta:

"Mielenosoituksen kärjessä kulki parisataa valkoisiin pukeutunutta ihmistä. Heillä oli suojavarusteet ja heidän tehtävänään oli suojata muita mielenosoittajia [...] Suurin osa mielenosoittajista jatkoi [...] rauhallisesti iskulauseiden huutamista, mutta parisataa ihmistä yritti päästä kokouspaikalle toista kautta. Tämä mustiin pukeutunut joukko yritti kaataa poliisin pystyttämän suoja-aidan. He myös heittivät poliiseja polttopulloilla sekä Prahan historiallisesta keskustasta irti revityillä mukulakivillä."10

Helsingin Sanomat oli samoilla linjoilla:

"Globalisaation vastustajat heittivät kadusta irrotettuja kiviä ja polttopulloja kohti mellakkapoliiseja [...] Poliisi vastasi vesitykein ja kyynelkaasulla. [...] Poliisi ja panssariajoneuvo estivät myös keltaisten, pääasiassa italialaisesta Ya basta! -ryhmästä koostuneen joukon etenemisen toisella sillalla. Ya basta! -ryhmä pukeutuu valkoisiin haalareihin ja toppauksiin. Se yrittää osoittaa mieltään väkivallattomasti. Eri tietolähteiden mukaan mellakoita olisi lähtenyt [...] myös tästä ryhmästä [...] Aggressiivisin ryhmä oli sinisten ryhmä. Noin 500-1000 anarkistin joukossa oli ainakin saksalaisia, puolalaisia ja tsekkejä, jotka olivat alunperinkin saapuneet Prahaan riehumaan."11

Toisaalta anarkistit kuvattiin myös toteuttamassa mielenosoittajien yleistä pyrkimystä: "He estivät tehokkaasti kokouspaikalta ulos haluavien kulun, mikä oli mielenosoittajien alkuperäinen tarkoituskin. 'Meidän jengiä on nyt jumissa kongressipalatsissa', kertoi Kepan Kumppani-lehden toimituspäällikkö Kimmo Lehtonen myöhään iltapäivällä."12 Anarkistit siis lamauttivat kokoukset, joissa myös "hyvät" toimijat keskustelivat.

Paikan päälle mellakoista puhuttiin paljon, mutta suoria yhteydenottoja poliisien kanssa näki vain harvoin. Tilanne ei vaikuttanut lainkaan niin aggressiiviselta kuin lehdet sen esittivät. Uutiset kuitenkin herättivät paljon huolestuneisuutta Suomessa. Illalla majapaikassa äänimaailmaa hallitsi kyynelkaasukiväärin pauhannan sijaan tekstiviestin saapumisesta ilmoittavat piippaukset. Jälkeenpäin ajateltuna tilanne muistutti minua siitä, että lehdet eivät suinkaan vain informoi asioista, vaan kielenkäyttönsä kautta myös luovat todellisuutta.13

Eräs keino tähän on kaikkeen havainnointiin kuuluva kategorisoiminen. Kategoriat määrittelevät erilaisia toimintoja niin, että toiset niistä tulevat määritetyksi normaaleiksi ja hyväksyttäviksi, ja toiset puolestaan poikkeuksellisiksi, epänormaaleiksi ja tuomittaviksi.14 Tässä tapauksessa kategoriat kuvasivat mielenosoittajien sisäistä erilaisuutta jakamalla mielenosoittajaryhmät "hyviin" ja "pahoihin". Prahan uutisoinnissa "pahoja" olivat mustapukuiset, ulkomaalaiset anarkistit ja "hyviä" mielenosoittajien enemmistö. Jälkeenpäin kirjoitetuissa lehtijutuissa mainittiin valkohaalarien sekä erityisesti suomalaisten aktivistien toimineen rauhanomaisesti.15

Lisäksi kategoriat määrittelivät toiminnan poliittista sisältöä. Lehtien uutisoinnissa Prahaan lähteneitä kuvailtiin joko globalisaation, taloudellisen globalisaation tai vapaakaupan vastustajiksi.16 Poikkeuksena olivat muutamien artikkeleiden yhteydessä olleet haastattelut, joissa aktivistit kritisoivat taloudellisen ja poliittisen vallan epätasaista jakautumista.17 Näkemykseni mukaan shokeeraava mielenosoitusuutisointi oli kuitenkin se, joka jäi suuren yleisön tajuntaan. Tämän vuoksi voidaan kysyä, millaisia mielikuvia aktivisteista näissä uutisissa luotiin ja ketkä näistä puhetavoista hyötyivät.18

Stuart Hall kuvaa kirjassaan Identiteetti miten uutta ja ymmärtämätöntä on usein kuvattu vastakkainasettelujen eli binääristen oppositioiden kautta.19 Tyypittämisen tarkoitus on Hallin mukaan tehdä monimuotoisesta kulttuurista yksiselitteinen ja helposti ymmärrettävä kuva. Näin toimivat tarkastelemani sanomalehdet. Kun globaalien instituutioiden kokousten yhteydessä osoitettiin mieltä, määriteltiin aktivistit vastakkainasettelun logiikan mukaan globalisaation vastustajiksi. Toiminnasta tehtiin näin ymmärrettävää, mutta konnotaationa oli aktivistien leimaaminen kansalaisvaltiokeskeisen, protektionistisen politiikan kannattajiksi.20 Päinvastoin kuin toisenlaisen globaalin politiikan käsite, tämä oli luultavasti toimittajille tuttu poliittinen kategoria.

Prahan uutisoinnin perusteella aktivisteista tuli hieman lapsenomainen kuva. Heidät esitettiin hyvää tarkoittavina, mutta poliittisista "realiteeteista" hieman pihalla olevina nuorina. Puhetapa oli jonkin verran läsnä myös Helsingin Sanomien sunnuntaisivulla olleessa artikkelissa, jonka sävy oli muuten liikkeitä sympatiseeraava: "[...] bussit ovat täynnä [...] kiltin oloisia parikymppisiä opiskelijoita, jotka ovat huolissaan luonnosta ja pienistä ihmisistä."21 Vakavammin poliittisia teemoja käsiteltiinkin mielenosoitusuutisista erillään olevissa artikkeleissa, joista osa oli jopa eri sivuilla kuin varsinaiset mielenosoitusuutiset. Näissä delegaatit keskustelivat mm. kaupan esteiden purkamisesta ja korruption vähentämisestä.22 Kirjoituksista tuli läpi vahva positiivinen asenne poliittista osallistumista kohtaan, kunhan se vain tapahtui "yhteiskunnan hyväksymien pelisääntöjen" puitteissa.

Lisäksi Aamulehdessä Helsingin teknillisen korkeakoulun professori Paul Lillrank soimasi aktivisteja menneen ajan haikailijoiksi:

"Globalisaatiosta on kirjoitettu paljon roskaa katutappelijoitten banderolleihin. Vielä enemmän roskaa puhutaan erilaisissa hyväntahtoisten hölmöjen foorumeissa. Niissä vaaditaan milloin paluuta paikallisromanttiseen nationalismiin, maailmanlaajuista Gosplania23 tai lapsityövoiman käytön kieltämistä [...] Globalisaation myötä seuraavat mullistukset, epävarmuus ja ahdistus on mainio tilaisuus erilaisille poliittisille onnenonkijoille yrittää päästä median loisteeseen."24

Mielikuvanmuodostuksen yksi vahvimmista keinoista onkin vastustajan kuvaileminen niin, että hän on kyvytön "järkevään" keskusteluun. Tämä voi olla jopa tehokkaampaa kuin demonisoiminen. Tällöin vastustaja on otettu intellektuaalisesti haltuun eikä hänen argumenteistaan ole uhkaa niille, jotka "tuntevat tosiasiat". Luonnollisesti tällaista "kyllä te ymmärrätte kasvatte aikuisiksi" -mielikuvaa vahvisti se, että sen esitti korkea-arvoinen professori, yleisesti hyväksytyn tietäjän kategorian omaava henkilö.25

Valkohaalarit ja poliisit vastakkain Prahassa vuonna 2000

Praha 2000

Uutta kieltä etsimässä

Yhteiskunnalliset liikkeet pyrkivät esittämään epäkohtia ja tarjoamaan niihin ratkaisuja. Liikkeisiin ei kuitenkaan hakeuduta vain päämäärien vuoksi, vaan tärkeää on myös niiden tarjoama kollektiivinen identiteetti. Merkityksellistä tässä ovat käytetyt tiedolliset prosessit eli se, miten epäkohdat ovat määritelty ja miten teoreettinen silta rakenteen (sosiaaliset ongelmat) ja toiminnan (osallistumismotivaation) välille on pystytetty. Liikkeitä on täten tarkasteltava toimintakulttuureina, joilla on omat keinonsa päämäärien merkityskellistämiselle. Keskeistä on sanoman tuottamisen tapa eli poliittinen diskurssi. Tämän uudistaminen oli valkohaalariliikkeen eräs keskeinen tavoite.26

Liikkeen julkilausumat olivat kirjoitettu melko tieteelliseen sävyyn. Akateemisen perinteen mukaisesti ajattelu suhteutettiin poliittisen historiaan ja tieteen traditioon. Näin pyrittiin luomaan asioiden välille löyhiä analogioita sekä osoittamaan yhteiskunnallisissa ilmiöissä arkiymmärrykselle havaitsemattomaksi jääviä piirteitä. Oma toiminta liitettiin usein moderniteetin murtumista enteilevien historiallisten konfliktien jatkumoon (mm. Peking 1968, Pariisi 1968 ja Chiapas 1994) ja teoreettisella tasolla viitattiin postmodernismin suuriin nimiin (mm. Negri, Foucault, Deleuze, Baudrillard). Lisäksi tieteellisten tekstien tavoin julkilausumien yleisökuvana oli eräänlainen arvostelukykyinen universaaliyleisö.27

Uusi diskurssi näkyy teksteissä, joissa liike selvitti asujensa symboliikkaa ja politiikkaa:

"Samalla tavalla kuin Subcomandante Marcosin kasvottomuus, valkoiset haalarit ovat näkymättömyyden ja tottelemattomuuden symboli. Symboli, joka on avoin jokaiselle, joka haluaa 'kulkea ja kysyä', toimia julkisessa tilassa väkivallattomasti, kapinoida epäoikeudenmukaisuutta vastaan käyttämällä aseena kehoaan. [...] keskeistä on [...] biopoliittinen aspekti: keho on poliittisen taistelun subjekti ja objekti. Keho on ase. Valkohaalaritoiminnassa kiteytyy Michel Foucault'n analyysista ja feminismistä juontuvat biopolitiikan konsepti."28

Suhdetta Foucault'hon tarkennettiin myöhemmin:

"Keho pysäyttää panssarivaunujonon Pekingissä. [...] Berliinissä ja New Yorkissa silikonilla täytettyjä kehoja, uudelleen muokattuja rintoja ja takapuolia; meikattuja, kimaltelevia ja paljastettuja kehoja, joita on koristeltu höyhenillä; valtavilla tolppakengillä seisovia, tanssivia ja heiluvia kehoja - Gay Priden kehoja, roolileikkinä ja itsensä keksimisenä.[...] suhtautumisemme kehoomme [...] on todellisuudessa sellaisten totuuden leikkien tulosta, jotka määrittelevät ylhäältä sekä diskurssin että toiminnan kentän.[...] Joskus historia tekee kuitenkin kummallisia temppuja. Juuri sillä hetkellä [...] epistemologinen ja historiallinen määritelmä muuttuu. [...] Vallan ei tarvitse enää nähdä [...] voidakseen toimia. Vastaavasti kehoilla ei ole enää velvollisuutta olla luettavissa, läpinäkyviä tai yksiselitteisiä. [...] uudelleen yksityistetty keho on revittävä irti yksityisen kielen dimensiosta eli yhteiseen ja politiikkaan. [...] Se millä on merkitystä on yritys asettaa kehojen väliin - mielenosoittajien ja poliisin kehojen - tekijä, joka pysäyttää sekä näkyvyyden että kontaktin, joka siis julistaa, että oma poliittinen tila on biopoliittinen, eikä enää disiplinaarinen."29

Kun kysyin liikkeeseen sitoutumattomilta kansalaisaktivisteilta mielipidettä teksteihin, useat suhtautuivat niihin varsin kaksijakoisesti. Yleisesti kehuttiin sitä, että politiikan perusteita käsittelevät tekstit pitivät ns. "kortit avoimina". Lisäksi tapa kirjoittaa ymmärrettiin yhdeksi osaksi aktivistikentän moninaisuutta. Valkohaalarien tapa artikuloida kohtasi kuitenkin myös kritiikkiä. Jotkut esimerkiksi väittivät, että postmoderni kielenkäyttö monimutkaisti asioita liikaa ja teki näin retoriikkaa hallitsemattomien osallistumisen keskusteluun mahdottomaksi.30

Voidaan siis kysyä, miksi tällainen diskurssi? Syytä tähän voi etsiä Antonio Gramscin teorioista. Gramscin mukaan yhteiskunnalliset valtasuhteet eivät pysy itsekseen kasassa, vaan ne tarvitsevat valtaa korkeammalla tasolla ylläpitävän oikeutuksen eli hegemonian. Hegemonia ylläpitää tietynlaista ajattelua ja estää näin uudenlaisen poliittisen diskurssin kehittymisen. Voittaakseen nämä itsestäänselvyydet filosofian tulisi Gramscin mukaan olla immanenssia eli tajunnan sisäistä maailmaa tutkivaa.31 Tällainen filosofia voi ensinnäkin auttaa ymmärtämään omaa toimintaa laajemmin. Toiseksi sen kehittäminen luo eräänlaisen ajatusjärjestelmän, joka vahvistaa ryhmädynamiikkaa ja helpottaa toiminnan perustelemista tulevaisuudessa. Immanenssin filosofian voi myös käsittää hegemonian haastajana ja uudenlaisen oikeutuksen luojana.

Molemmat tavoitteet olivat läsnä valkohaalareilla. Useat haastateltavani mainitsivat teoreettisen ulottuvuuden keskeiseksi syyksi kiinnostukselleen liikettä kohtaan. Lisäksi diskurssin "korkealentoisuus" pakotti liikettä koskevan kritiikin nousemaan samalle tasolle, mikä loi eräänlaisen älyllisen autonomian ja etulyöntiaseman. Tällaista argumentaatiota ei voi ohittaa samalla tavalla kuin mitä esimerkiksi professori Lillrank teki soimatessaan aktivisteja. Kielenkäyttö toimi siis eräänlaisena suojamuurina, hyvässä ja pahassa. On kuitenkin hyvä huomata, että poliittiset diskurssit eivät koskaan ole täysin avoimia. Ne voivat yhdistää hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta samalla ne luovat rajat sille, miten asioista ylipäätänsä on mahdollista puhua. Tämän vuoksi kukaan ei ole puolueeton kielensä kanssa.32

Vastarinnan tyyli

Usein on esitetty, että elämme postmodernissa kuvien maailmassa. Tällä tarkoitetaan monisyistä yhteiskuntaa, jossa symboleilla, mielikuvilla ja ilmaisujen leikillä on keskeinen asema. Näiden kautta maailman on ennustettu (vihdoinkin!) lumoutuvan uudelleen. Tässä yhteiskunnassa mielikuvien tuottaminen muodostaa yhteisöjä, jotka ammentavat voimaansa vain pienille ryhmille avautuvista kollektiivisista mysteereistä. Samalla "ulkopuoliset" tarkkailevat näitä yhteisöjä, suoraan tai median välittäminä, ja luovat niistä omat mielikuvansa. Näin toiminta synnyttää tuhansia tarkkailijoiden yhteisöjä.33

Tuottavia yhteisöjä yhdistää tyyli. Lyhyesti sen voi määritellä tarkoittavan identiteettiä, jota esitetään julkisesti toisille ihmisille. Tämä on tärkeää monille uusille liikkeille. Ne ovat syntyneet halusta toimia "toisella tyylillä", joka voidaan nähdä reaktiona vallitseviin politikoinnin tapoihin. Tyyli siis heijastaa yhteisöllisyyden tunnetta ja on eräänlainen kieli. Koska yhteisöllisyyttä ja politiikkaa on postmodernissa yhteiskunnassa ajateltava kokemuksena, ei ole merkityksellistä kuinka monen ihmisen aikaansaannos tämä "yhteinen" tyyli on. Kokemus, toiminta ja ennen kaikkea samaistuminen merkitsevät.34

Diskurssin ja kehojen politiikkaa korostavan toimintatavan lisäksi valkohaalareiden tyyli liittyi asuihin. Valkoisten, värittömän värin, sanottiin symbolisoivat pyrkimystä päästä massayhteiskunnan värisidottujen ideologien (punainen, vihreä) tuolle puolen. Haalareilla pyrittiin viestittämään, että kyseessä oli uuden ja proletaarinen liike. Sen tekemä työ on vähemmän perinteistä "sinihaalarityötä" ja yhä enemmän aineetonta - elämää uusintavaa ja kommunikatiivista työtä, hoivatyötä ja älytyötä. Lisäksi tyyliä pyrittiin karnevalisoimaan. Toppauksia ylikorostettiin, jolloin mielenosoittajaryhmä näytti amerikkalaisen jalkapallojoukkueen irvikuvalta. Näin pyrittiin tekemään sekä ryhmä itse että sen kohtaama, täysin varustautunut poliisirintama naurunalaiseksi.35

Tyylin politiikkaan kohdistettiin myös kritiikkiä. Eräs haastattelemani henkilö oli sitä mieltä, että julkilausumissa merkitysten selittämisestä pyrittiin tekemään elämää suurempi asia.36 Lisäksi erityisesti liikkeen naispuoliset aktivistit väittivät, että itselle nauraminen ja karnevalismi jäivät puheista huolimatta välillä taka-alalle:

"Siis ensikin uhotaan, että me ollaan hassuja kun me näytetään kumiukoilta ja te ootte hassuja kun teillä on mellakkakilvet ja te hakkaatte ilmapalloja. Se kääntyi siihen, että alettiin uhomaan että mehän tullaan tästä läpi ja että me ollaan kovempia kuin te. Se oli tosi sääli, sillä se oli alun perin liikkeen vahvuus. Itselle nauraminen lopetettiin jossain vaiheessa. Tää cheerleaders-juttu on onnistunut paljon paremmin tekemään konfrontaatiosta niinku erilaisen kääntämällä se homma paljon paremmin ympäri kun valkohaalarit on koskaan tehnyt."37

Vastaavanlaista kritiikkiä voi esittää myös symboliikalle. Vaikka haalari on toiminut alistetun kansanosan symbolina, on se pohjimmiltaan miehisen työn symboli. Se on ollut tehdastyöläisen vaate, joka on symbolisoinut työaseman autonomisuuteen liittyvää sinikaulus-valkokaulus -jakoa (duunari vs. porvari). Tätä vastaan on hyvä muistaa, että suurin osa (raha)talouden huonosti palkitsemasta ja arvostamasta kansanosasta on ollut haalariproletariaattiin kuulumattomia naisia. Näin haalarin käyttö symboliikassa on sulkenut "työväenluokasta" pois tiettyjä kansanosia. Eräät haastattelemani aktivistit kritisoivatkin tekniikkaa sen vaatimasta voimankäytöstä. Tyyliin liittyviä analogioita olisi siis voitu vetää myös mielenosoitustekniikan ja haalarityöhön voimaperäisyyden välille.

Tyyli oli kuitenkin valkohaalareille keskeistä. Tämä oli rohkeaa, sillä usein politiikan on ajateltu sijaitsevan tyylin ulkopuolella. Tällöin nähdään, että vasta kovan "tosiolemuksen" paljastaminen osoittaa ajattelun syvällisyyden. Näin ajatellen politiikkaa arvioivat ne, jotka osaavat erottaa tyylit, tekniikat ja strategiat varsinaisesta sisällöistä. Ajatus on kuitenkin häilynyt kun on tultu tietoiseksi siitä, kuinka maailma konstruoidaan kielessä. Politiikan kentällä tästä ei vielä ole puhuttu kovin paljon. Postmodernismiksi nimetty projekti onkin ollut huomattavasti menestyksekkäämpi purkaessaan taiteen ja tiedon kuin politiikan esioletuksista.38 Eräs haastattelemani aktivisti totesi:

"Mä en niinku näe sellaisessa politiikassa hirveesti mitään kiinnostavaa millään tasolla, joka ottaa yhteiskunnan stabiilina kokonaisuutena vastaan, niinku annettuna. Mitä vapautta se muka niinku on, että täytyy toimii sellaisilla ehdoilla, joihin ei itse pääse vaikuttamaan?"39

Tekoa voi pitää kumouksellisena, sillä jopa monet uudet liikkeet ovat pyrkineet esittämään asioitaan melko tavanomaisen muodon puitteissa. Politiikan kenttää tai sen diskursiivisia ehtoja ei ole juuri pyritty uudistamaan. Esimerkiksi Attacin ohjelmajulistuksessa esitetty vaatimus "Spekulatiivisten valuutansiirtojen rajoittaminen Tobin-tyyppisellä verolla"40 on täysin neuvoteltavissa oleva asia ja lähellä esimerkiksi EU-delegaattien käyttämää puhetapaa. Attacia ei muutenkaan voi pitää vahvasti postmodernina tyyliliikkeenä, sillä se on jossain määrin kansallisvaltiokeskeinen (mm. eduskunnan Attac-julkkikset) ja toimii rekisteröidyn yhdistysmuodon puitteissa. Lisäksi erityisesti sen suomalainen siipi valitsi suurmielenosoitusten sijaan vaikuttamisen kentäkseen lähinnä kabinetit.41

Valkohaalari poseeraa

Postmoderni soturi...

Kolme konfliktia Euroopassa

Suurmielenosoitusten aallon voi katsoa alkaneen Seattlen (30.11.1999) ja Davosin (28.1.2000) WTO:n kokouksista. IMF:n ja Maailmanpankin huippukokous Prahassa oli aktivisteille kuitenkin lähes yhtä merkittävä tapahtuma, sillä se oli ensimmäinen vastaavanlainen suurmielenosoitus vanhalla mantereella. Prahan uutisoinnissa käytetyt diskurssit, näin väitän, vaikuttivat merkittävästi siihen, miten mediat myöhemmin aktivisteja käsittelivät. Diskurssit eivät kuitenkaan elä itsekseen, vaan niistä tulee luonnollisia (objektoituja) puhetapoja vasta kun niitä on toistettu tarpeeksi kauan.42 Uutta haastetta median ei tarvinnut odottaa kauan. Kolme kuukautta Prahan jälkeen valkohaalarit toimivat muiden aktivistien ohella Nizzassa, Helsingissä ja Ventimigliassa.

Helsingin Sanomien uutisointi Nizzan EU-huippukokouksesta noudatti paljolti ennalta opittua kaavaa:

"[...] naamioituneet nuoret heittelivät kiviä, puukeppejä ja roskapönttöjä poliiseja kohti [...] Aamun mielenosoituksissa oli mukana kirjava joukko globalisaation vastustajia, vasemmistolaisia, anarkisteja [...] [eräät] sanoivat vastustavansa Euroopan Unionin perusoikeuskirjaa, joka heidän mukaansa turvaa pankkien ja yritysten oikeudet, mutta ei ihmisten oikeuksia."43

Varsinaisia poliittisia kysymyksiä käsiteltiin taas uutisen toisessa osassa. Tässä eri maiden presidentit ja ministerit pohtivat mm. Saksan ja Ranskan välisen valtakiistan seurauksia sekä EU:n itälaajentumisprosessia.

Aamulehti oli lähes samoilla linjoilla. Kerrottiin rauhanomaisista, perusoikeuksien puolesta taistelevista ay-aktivisteista ja EU:n kauppapolitiikasta huolissaan olevista väkivaltaisista globalisaation vastaisista ryhmistä. Tilaa annettiin myös Ruotsin pääministeri Göran Perssonille, joka korosti näiden erilaisuutta ja pyysi päättäjiä ottamaan vakavasti huomioon ay-liikkeen viestit.44 Vaikka Persson kehotti kuuntelemaan myös "väkivaltaisempia ryhmiä", voi selonteon käsittää vakiintuneen hallintakäytäntöön (hallitukset ja ay-liike) puolustuksena.45 Uusien liikkeiden huomioiminen oli hyvin vähäistä.

Rinnakkaistapahtumaa Helsingissä käsiteltiin neutraalimmin:

"Mielenosoittajat halusivat kiinnittää huomion siihen, että [...] Suomi ja erityisesti pääministeri Paavo Lipponen ajavat torstaina alkavassa Nizzan EU-huippukokouksessa vallansiirtoa Suomen kansalta EU:n komissiolle. Linnan eteen kokoontuneet anarkistit, ympäristöaktivistit, ammattiyhdistysihmiset ja muut mielenosoittajat arvostelivat itsenäisyyspäivän juhlijoita myös yhteiskunnan rahan tuhlaamisesta samalla, kun moni huono-osainen joutuu viettämään yönsä ulkona [...] Ya basta! -joukko oli ottanut oppia Prahan [...] mielenosoituksista. Valkoisiin haalareihin pukeutunet aktivistit olivat varustautuneet pyöräily- ja jääkiekkokypärin sekä pehmustein poliisien mahdollisia patukaniskuja vastaan."46

Aamulehti puolestaan kertoi melko yleisesti konfliktista poliisin ja mielenosoittajien välillä. Mielenosoituksen syiksi mainittiin talouden määräysvallan vastustaminen ja perusoikeuksien puolustaminen.47

Valkohaalarit ja poliisi vastakkain Helsingissä vuonna 2000

Valkohaalarit matkalla linnanjuhliin itsenäisyyspäivänä 2000

Konflikti taideteoksena

Seattlen ja Prahan mielenosoitusten uutisointi toi uudet liikkeet yleiseen tietoisuuteen. Näiden jälkeen vastaavanlaista toimintaa alettiin organisoimaan laajemmin. Kaj Ilmonen toteaakin, että julkisuus on uusien liikkeiden elinvoiman ehdoton edellytys. Sen välityksellä ne voivat tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun uusia kulttuurisia koodeja ja ajattelutapoja sekä yrittää vakiinnuttaa näitä vaihtoehtoisiksi diskursseiksi olemassaoloeville ajatusmalleille. Jos nämä diskurssit eivät saa julkisuutta, eivät liikkeet kykene uusintamaan tarvitsemaansa toimintatilaa ja sitä kautta itseään.48 Lisäksi Matti Siisiäinen esittää, että julkisuudesta on tullut tietoisesti hyödynnetty keino rekrytoida liikkeisiin jäseniä.49

Valkohaalariliike tiedosti tämän hyvin. Tavoite tuotiin julki jo ensimmäisessä artikkelissa, jossa liikettä esiteltiin suomalaisille aktivisteille. "Liikkeen perusajatus liittyy toiminnan muuttamiseen sellaiseksi, että media ja suuri yleisö kiinnittävät siihen huomionsa"50, kirjoitti Megafoni-lehti ensimmäisessä numerossa. Prahan jälkeen liike hehkutti onnistunutta spektaakkeliaan melko mahtipontisin sanoin. Meksikolaisessa La Jornada -lehdessä kuvailtiin mielenosoituksen jälkeisiä tunnelmia:

"Nuslen sillalla, kohtasi kaksi kehojen rintamaa, kaksi hyvin erilaista maailmaa. Toisella puolella oli miehiä ja naisia valkoisissa asuissa topattuina pehmusteisiin, päässään kypärät ja kaasunaamarit. He suojasivat ruumiitaan suurten kumirenkaiden, roskapönttöjen kansista tehtyjen kilpien, värikkäiden ilmapallojen ja muiden mitä ihmeellisempien välineiden avulla. Toisella puolella oli Robocop-uniformuihin pukeutunut, kilvin ja pampuin aseistautunut poliisirivistö, jonka takana oli tankkeja ja kranaatinheittimiä. Se oli läpipääsemätön muuri, joka esti kulun sillan yli. [...] Poliisi oli paikalla suojellakseen maailman taloudellisen vallan edustajia. Mielenosoittajat taas olivat siellä kyseenalaistaakseen niiden miljoonien ihmisten nimissä sen globalisaation, jonka seurauksista - nälästä, kurjuudesta ja kuolemasta - nämä joutuvat kärsimään. Nämä rintamat kohtasivat ja jokaisen työntöyrityksen jälkeen kahden rintaman välissä käveli alaston mies, jonka ruumiiseen oli tatuoitu vapaan kapitalismin vastaisia iskulauseita. Taistelun keskellä herra Vitaliano, Avellinon kirkkoherra, auttoi mielenosoittajia heidän pyrkimyksessään murtaa aitaus, joka suojasi IMF:n ja Maailmanpankin delegaatteja."51

Vastakkainasettelu kahden maailman välillä on helppo tunnistaa. Se konstruoitiin myös symbolisella tasolla. Valkoinen, joka juutalais-kristillisessä traditiossa on käsitetty hyvän ja puhtaan symbolina, oli täydellinen väri tämäntyylisille rooliasulle. Kun valkoinen massa ja mustiin pukeutuneet mellakkapoliisirivistöt kohtasivat, oli länsimaisen kulttuurin eräs yleisimmistä dikotomioista helppo tunnistaa. "Hyvä" ja "paha" joutuivat vastakkain, ja näin mielenosoituksen pyrkimys tuoda julki vallan ja vastavallan välinen vastakkainasettelu saatiin koodattua luettavalle kielelle.

Tilanne vaikutti suurelta taideteokselta. Jossakin mielessä se oli mahtipontisinta, mitä olin koskaan nähnyt. Uskon, että se näytti hyvältä myös televisiossa. Katsellessani tapahtumaa viereisestä puistosta, Milan Kunderan romaani Olemisen sietämätön keveys tuli väistämättä mieleeni. Siinä kerrotaan konflikteista Prahassa vuonna 1968:

"Kaikkia Venäjän valtakunnan aiempia rikoksia suojaa hienovarainen varjo. [...] niistä ei oikeastaan ole valokuvia. Sitä vastoin Tsekkoslovakiaan vyöryminen vuonna 1986 on kauttaaltaan valokuvattu, filmattu ja tallennettu koko maailman arkistoihin. [...] Tsekkiläiset valokuvaajat ja kameramiehet tajusivat, että juuri he voivat tehdä sen ainoan mikä enää oli tehtävissä: tallentaa kaukaisille sukupolville väkivallan kuvan."52

Illalla ajatus mediaspektaakkelin keskeisyydestä yhteiskunnassa vahvistui mielessäni. Muistan kun ystäväni Hanna-Leena silloin totesi jotain tyyliin: "Teknisesti ajatellen tää taistelu on hävitty jo etukäteen eikä meillä oo enää jäljellä muuta kun teatterin keinot." Se oli osuvasti sanottu. Jos yksikään ryhmä olisi päässyt lähellekään kokouskeskusta, poliisi olisi varmasti avannut tulen. Kun tämän jälkeen ajattelin puolisotilaallisia joukkoja vartiomassa Vltava-joen yli menevää sekä mielenosoituksia häiritseviä siviilipoliiseja, vaikutti Kunderan kirja toisen kerran äärimmäisen ajankohtaiselta:

"On tilanteita, joissa ihmiset ovat tuomitut pelaamaan teatteria. Heidän kamppailunsa vaikenevaa valtaa (puron vastarannalla vaikenevaa valtaa, seinään kätketyiksi vaikeneviksi mikrofoneiksi muuttunutta poliisia) vastaan on armeijan kimppuun käyvän teatteriseurueen taistelua."53

Valkohaalarien taistelu oli Prahassa nimenomaan armeijan kimppuun käyvän teatteriseurueen taistelua. Mielestäni spektaakkelin hyväksikäyttö oli tämän vuoksi ymmärrettävää. Sen avulla saatiin enemmän aikaan kuin mihin hampaisiin asti aseistautunut armeija olisi koskaan pystynyt. En tiedä miten muuten vastaava julkisuus olisi kyetty saavuttamaan tuottamatta kenellekään fyysistä vahinkoa. Jälkeenpäin jopa monet muuten liikettä kritisoineet myönsivät, että tärkeät asiat nousivat yleiseen tietoisuuteen nimenomaan valkohaalariaktioiden ja muiden spektaakkelia hyväksikäyttävien tekniikoiden avulla.

Prahan 1968 ja 2000 konfliktit olivat erikoistilanteita. Tyyli ja spektaakkeli ovat kuitenkin läsnä myös arkipäiväisissä vaikuttamistilanteissa. Perustan tämän oletukselle siitä, että ihmisten suhde politiikkaan rakentuu yhä enemmän viestimissä. Poliittisten toimijoiden on tämän vuoksi yhä enemmän kiinnitettävä huomiota siihen, miltä heidän toimintansa näyttää yleisön silmissä. Tilanne pätee niin parlamentaariseen kuin ulkoparlamentaariseen toimintaan, minkä seurauksesta politiikan erottaminen tyylistä tulee yhä mahdottomammaksi. Näin ollaan lähellä Guy Debordin ajatusta, jonka mukaan julkinen tila korvautuu spektaakkelilla. Tätä uutta poliittista tilaa kansalaisjärjestöt usein onnistuneesti hyödyntävät. Tilanteen kyseenalaistaminen vaatisi luultavasti koko televisuaalisen politiikan uudelleenkäsitteellistämistä.54

Kansankoti liekeissä

15.-16. kesäkuuta 2001 pidettiin Göteborgissa Euroopan unionin huippukokous. Laaja joukko kansalaisjärjestöjä oli valmistellut mielenosoituksia kokouksen yhteyteen. Suomalaiset valkohaalarit kuvasivat tavoitteenaan olleen:

"[...] väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden keinoin viedä kokoussaleihin vaatimus avoimesta Euroopasta: kansalaisuuden ja kansalaisoikeuksien tunnustamisesta kaikille Euroopan alueella oleskeleville (alkuperään tai nykyiseen lailliseen statukseen katsomatta) sekä EU:n päätöksenteon avaamisesta kansalaisyhteiskunnalle."55

Tapahtuma ei kuitenkaan edennyt suunnitelmien mukaan. Ensimmäiset avoimet yhteenotot mielenosoittajien ja poliisin välillä koettiin jo torstaina. Ne syntyivät sen jälkeen kun poliisi piiritti aktivistien majoituspaikkana toimineen koulun. Aamulehti mainitsi poliisien huolenaiheena olleen "[...] erityisesti valkohaalarien ryhmä, joka on jo etukäteen luvannut pyrkiä [...] marssimaan itse huippukokouspaikalle eli paikalliseen messukeskukseen".56 Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat kertoi uusista mellakoista:

"[...] myöhään perjantai-iltana puhkesi rajuja yhteenottoja mielenosoittajien ja poliisin välillä [...] jo aiemmin perjantaiaamuna pääkatu Aveny muuttui kaoottiseksi taistelukentäksi, kun kadulle hyökänneet sadat naamioituneet, katukivin ja metalliputkin varustautuneet anarkistit tuhosivat kaiken tielle sattuvan [...] he sytyttivät terassien tuoleja tuleen ja tuhosivat pari poliisiautoa [...] Poliisi piti pääsyyllisenä pahamaineista Ya basta! -ammattirähinöitsijöiden järjestöä. [...] 'Irtisanoudumme jyrkästi kaikesta tällaisesta. Ihmiset täällä (kansalaisjärjestöjen festivaalialueella) ovat surullisia ja järkyttyneitä.' Attac-järjestön edustaja Ola Mattson kertoi."57

Lehdet keskittyivät paljolti mielenosoitusten tekniseen kuvaukseen. Tämä johtuu oikeastaan tapahtuman korkeasta uutisarvosta. Yhdestätoista klassisesta (ns. Galtungin ja Rugen luettelo) uutisarvoon vaikuttavasta tekijästä sen voi katsoa täyttäneen ainakin seitsemän: se sisälsi toistuvuutta (edelliset mielenosoitukset), voimakkuutta (materiaalisia tuhoja ja haavoittuneita) ja jatkuvuutta (suuria mielenosoituksia oli odotettavissa tulevaisuudessakin); vaikutti yksiselitteiseltä (toimijana uudet liikkeet); oli kulttuurisesti merkittävä (mukana paljon suomalaisia), yllätyksellinen (mellakka kansankodissa) ja negatiivinen (uutisarvoa lisäävä tekijä).58

Uutisointitapaa ei tältä pohjalta voi väittää erikoiseksi. Uutisjournalismin kriteerit on rakennettu yhteiskunnan normien mukaan, minkä johdosta status quota vakavasti häiritsevä tapahtuma vaatii yksiselitteisen ja helposti ymmärrettävän selonteon. Tällöin kuitenkin lukijalle tulee helposti vaikutelma, että asiat vain tapahtuvat. Sen seurauksena toiminnan syiden ja poliittisen tarkoituksen analyysi tulee mahdottomaksi. Kysymys on tietenkin myös ajasta, sillä asioiden perinpohjaisen selvittämisen sijaan arkiuutisoinnin on turvauduttava melko yksipuolisiin lähteisiin.59

Myöhemmin lehdissä oli paljon asiaa puivia artikkeleita. Helsingin Sanomat kirjoitti:

"[...] kansalaisjärjestöjen yhteisötyöelimen Göteborgsaktionenin mielestä mellakat saivat alkunsa, kun poliisi päätti eristää Hvidfelskan lukion, jossa asui noin 400 kansalaisaktivistia [...] viranomaiset ovat osoittaneet kolme ryhmittymää, joiden jäseniä se epäilee mellakoiden aloittamisesta. Ne ovat AFA, valkohaalarit eli Ya basta! sekä Reclaim the City eli kaupunginvaltaajat [...] näistä vain äärivasemmistolainen AFA on avoimesti tunnustanut osallisuutensa [...] entinen pääministeri Carl Bildt [...] vaati poliittista vasemmistoa tekemään selvän pesäeron äärivasemmistolaisiin ryhmiin."60

"Otso Kivekäs halusi valkohaalareiden [...] nimissä tuoda esiin niiden ihmisten äänen, jota ei yleensä kuulla [...] EU:n rajoille kuolee turhaan unionin rajoille pyrkiviä laittomia siirtolaisia [...] 'Poliisi hakkasi yhden ruotsalaisen valkohaalarimiehen tajuttomaksi. Mustablokkilaiset alkoivat heitellä kivillä. En kannata väkivaltaa [...] mutta toisaalta blokkilaisten kivien heittely saattoi pelastaa meidät poliisin väkivallalta', Kivekäs sanoo."61

Aamulehdessä puolestaan haastateltiin tamperelaisia aktivisteja, jotka katsoivat tulleensa pidätetyiksi väärin perustein.62 Myöhemmin samassa lehdessä filosofi Thomas Wallgren kritisoi poliisin pyrkimystä hillitä nuorisoradikalismia repression avulla ja vaati yhteiskunnalta avoimempaa kanssakäymistä mielenosoittajien kanssa. Artikkelissa myös selvitettiin ensimmäistä kertaa valtamediassa valkohaalariliikkeen filosofiaa (aktiivinen kansalaisuus talousinstituutioiden vastapainoksi), antagonistisen toimintatavan ideaa (kokousten avaaminen kansalaisyhteiskunnalle) sekä asujen symboliikkaa (valkoiset haalarit viittaavat eettisesti valveutuneeseen hoiva- ja tietotyöhön vastakohtana teollisen yhteiskunnan tunnukselle, sinisille haalareille).63

Mielenkiintoista on kirjoituksista jääneet mielikuvat. Niitä voi hahmottaa pohtimalla mielenosoitusuutisoinnin ja jälkeenpäin tehdyn selventävän uutisoinnin suhdetta. On havaittu, että sanomalehtiä luetaan useimmiten ritualistisesti kuin aktiivisesti ja luetun valintoja pohtien. Yleisönosaston ja urheilusivujen kiinnostavuuden lisäksi tyypillisiä lukijatutkimuksen havaintoja ovat rikos- ja onnettomuusuutisten suosio. Täten voi arvailla, että selventävät artikkelit eivät saavuttaneet samaa vaikutusta kuin mellakkauutiset. Ne eivät myöskään päässeet lööppeihin ja etusivuille. Aktivistien kannalta katsottuna taistelu yleisestä mielipiteestä oli siis hävitty.64

Toisaalta melko yksipuolisten uutisten on havaittu vahvistavan vain jo samaa mieltä olevien mielipiteitä. Lisäksi ne voivat aiheuttaa eräänlaisen vastareaktion. Tällöin niiden kohteena olevat katsovat uutisoinnin hyökkäykseksi itseään vastaan, mikä puolestaan johtaa ryhmän sisäryhmäidentiteetin vahvistumiseen.65 Tässä piilee mielestäni eräs uutisjournalismin paradoksi. Kun piilevä konflikti purkautuu yhteenotoksi, yksiselitteiset tulkinnat itse asiassa vain lisäävät ennakkoluuloja ja johtavat luottamuksen molemminpuoliseen heikkenemiseen. Seurauksena tästä väkivaltaisten konfliktien ehkäiseminen tulevaisuudessa on vaikeampaan. Uutiskriteerien logiikka täten estää taustaselvitykset silloin kun niitä eniten tarvittaisiin.

Valkohaalarit ja poliisi vastakkain Göteborgissa vuonna 2001

Göteborg 2001

Myrskyn jälkeen

Göteborgin tapahtumat herättivät monet pohtimaan mielenosoittajien todellista potentiaalia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti: "Göteborg osoitti yhden vakavan ongelman: mellakoijien on nykyisin helppo siirtyä rajojen yli".66 Liikkeet puolestaan valittivat liikkumisvapauden rajoituksista ja syyttivät EU:ta sen omien ihanteiden vesittämisestä. Huippukokouksen jälkeen valkohaalariliike esitti oman versionsa tapahtuneesta:

"Pieni eliittiryhmä teki päätöksiään alueella, johon kansalaisten pääsy estettiin. Muurit, jotka ympäröivät kokouspaikkaa symbolisoivat samalla muureja, joita rakennetaan EU:n ulkorajoille estämään ei-haluttujen pääsyä Eurooppaan. Göteborgissa meistä tuli näitä ei haluttuja ihmisiä, laittomia ulkomaalaisia, tarkastusten ja karkotusten kohteita. [...] Poliittisen perustein tehdyt liikkumisvapauden rajoitukset ovat kuuluneet monien diktatuurien toimintatapoihin, mutta nyt niistä halutaan osa Euroopan perustuslakia. [...] Se mitä tapahtui Göteborgissa on osa laajempaa ongelmaa demokraattisen ja sosiaalisen Euroopan rakentamisessa."67

Sitaatit paljastavat erään uusiin liikkeisiin liittyvän paradoksin. Nimittelystä ("globalisaation vastainen liike") huolimatta ne itse asiassa kamppailivat globalisaation puolesta. Vastaavasti niiden kritiikin kohteena olleet instituutiot pyrkivät ainakin jollain tasolla jarruttamaan tätä kehitystä. Kulttuurintutkijat ovatkin todenneet, että vastakulttuurit eivät synny tyhjästä, vaan kärjistetyllä tavalla heijastavan yhteiskunnassa vallitsevia arvoja. Valkohaalareiden taktiikka on ymmärrettävä tätä kautta. Liike otti mediayhteiskunnassa äärimmäisen spektaakkelimaisen muodon ja vaati globalisaation aikana sen täydellistymistä mm. ihmisten vapaan liikkumisen muodossa. "Ei-halutun" liikehdinnän kasvaminen globalisaation aikana on täten täysin johdonmukaista. Lisäksi kasvaneet instituutiot tavallaan vaativat laajempaa ja keskittyneenpää vastarintaa.68

Göteborgin tapahtumat aiheuttivat huolta myös virallisella tasolla. Tämän seurauksesta poliisiministeri Ville Itälä kutsui kansalaisjärjestöt keskustelemaan viranomaisten kanssa mielenosoitusten pelisäännöistä. Lehdet uutisoivat Itälän halunneen kutsua vastuullisia järjestöjä, jotka haluavat sanoutua irti väkivallasta ja maininneen nimeltä Attacin, AFA:n sekä valkohaalarit.69 Näistä kahta jälkimmäistä ei kuitenkaan kutsuttu Göteborgin tapahtumien jälkeen järjestettyyn EU:n tulevaisuutta käsittelevään kansalaisjärjestöfoorumiin, minkä vuoksi ainakin valkohaalarit kieltäytyivät kutsusta. Liike tiedotti ministeri Itälälle aloittavansa neuvottelut teknisistä asioista vasta kun sen kanssa luodaan poliittiset suhteet.70

Aamulehti uutisoi jälkimmäisen tilaisuuden kokoonpanoa: "[...] valtaosa paikallaolijoista edusti vakiintuneita etujärjestöjä [...] sen sijaan eniten vaikutusmahdollisuuksien puutteesta valittaneita globalisaatiokriittisiä ryhmiä, kuten [...] Ya Basta! -ryhmää, ei eduskuntaan ollut kutsuttu."71 Kyse on sosiologisesti sanottuna poliittisten mahdollisuusrakenteiden puutteesta, mikä on vaivannut uusia liikkeitä jo aiemminkin. On todennäköistä, että vastaavanlaiset tapahtumat tulevat johtamaan pahenevaan konfliktiin valtion ja joidenkin kansalaisliikkeiden välillä. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa liikkeiden ahtaalle joutumisen 1970-luvulla arveltiin johtaneen poliittisen terrorismin kehittymiseen.72

Jälkimodernit vaatimukset

Uudet liikkeet ovat usein halunneet toimia toisissa kysymyksissä kuin hallinnon logiikan omaksuneet puolueet. Tästä on seurausta myös uusi tyyli.73 Valkohaalari-liikkeen uuden poliittiset teemat näkyivät jo Prahan vastahuippukokousta varten tehdyssä koollekutsussa:

"[...] tuhannet ihmiset tulevat Prahaan [...] puolustaakseen globaaleja oikeuksia, ja vastustaakseen pääoman globalisaatiota ja vuosittaista IMF:n ja Maailmanpankin kokousta. Olemme niiden kaikkien rinnalla, jotka jatkavat San Cristobalista alkanutta, Seattlen kautta nyt Prahaan saapuvaa taistelua [...] joka vastustaa uusliberalismin seurauksia alueillamme: paperittomien siirtolaisten säilöönottokeskuksista geenimanipulaatioon, ympäristön tuhoamisesta naisten riistoon, sekä työhön kohdistettua painetta, joka pakottaa ihmiset jatkuvaan joustavuuteen. [...] niille taloudellisille johtajille, jotka ovat vastuussa sellaisista katastrofeista kuten rakennesopeutusohjelmat ja velkajärjestelystrategiat74, tulemme tuomaan vaatimuksen universaalista kansalaispalkasta, joka mahdollistaa [...] säädylliseen olemassaoloon vaadittavan toimeentulon ja tarpeellisen palvelut."75

Julkilausumat erotti perinteisestä politiikan diskurssista niiden abstrakti luonne. Talousinstituutioiden tai poliitikkojen perspektiivistä tarkasteltuna ne luultavasti vaikuttivat "mahdottomilta" toteuttaa. Onkin todettu, että instituutiot eivät usein käsitä vaatimuksia asioina tai ongelmina jos niitä ei ole käännetty näiden kielelle. Jos tätä ei ole tehty, ei niihin kyetä antamaan ratkaisuja tai vastauksia. Luultavasti tämän vuoksi instituutioiden edustajat reagoivat aktivistien vaatimuksiin usein melko välinpitämättömästi, kuten esimerkiksi Prahan tapauksessa toteamalla lakonisesti: "globalisaation pyörää ei voi kääntää taaksepäin".76

Uutta kieltä ja viitekehystä kuitenkin tarvitaan politisoitaessa aiemmin ei-poliittisina pidettyjä asioita. Näiden esiin nostaminen on jatkuva prosessi, sillä yhteiskunnassa on aina ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Historiallisia esimerkkejä tästä ovat naisten tai työläisten oikeuksien ajaminen. Ne eivät olisi olleet mahdollisia, jos näistä ryhmistä ei olisi vakiintunutta diskurssia ja poliittista käytäntöä rikkomalla tehty poliittisia toimijoita. Valkohaalarit, muiden liikkeiden ohella, pyrkivät puolestaan mm. laittomien siirtolaisten aseman politisoimiseen. Vastaavasti kyseessä on tänä päivänä suuri ihmisryhmä, jolla ei ole poliittista statusta.77

Valkohaalarit yrittivät myös laajentaa vastarintaa uudelle tasolle. Aktiot tapahtuivat pääasiassa Euroopassa, mutta toimivia ryhmiä oli myös vanhan mantereen ulkopuolella.78 Myös liikkeen tavoitteet olivat vähintään eurooppalaisia ja useasti niihin pyrittiin liittämään myös globaali ulottuvuus. Tämä on Matti Siisiäisen mukaan yksi ero uusien ja vanhojen liikkeiden välillä. Siinä missä vanhoille liikkeille keskeistä oli valtio-orientaatio, toimivat uudet liikkeet vahvemmin kansainvälisissä puitteissa.79 Esimerkiksi vuoden 2000 Kuokkavierasjuhlien julistuksessa todettiin:

"Olemme ihmisiä, joiden työtä ei palkita optioilla. Ihmisiä, joiden ei anneta päättää Euroopan perusoikeuskirjasta. [...] Olemme näkymättömiä, mutta tavoitteenamme on tehdä itsemme näkyviksi ja huomatuiksi. Siksi pukeudumme valkoisiin haalareihin. [...] Vastauksemme uusliberalismille on globaali taistelu sitä vastaan. Vaadimme, että harvojen rikkaus muutetaan monien rikkaudeksi; monien köyhyys ei kenenkään köyhyydeksi; KAIKKI KAIKILLE! [...] Eurooppaa on tähän saakka rakennettu epädemokraattisesti, hallitusten välisillä sopimuksilla, taloudellisen ja monetaarisen pakkointegraation kautta. Tämän Euroopan kasvot ovat Brysselin byrokraattien ja Euroopan keskuspankin virkamiesten anonyymit kasvot. [...] emme vastusta Eurooppaa. Olemme ehdottomasti Euroopan puolella - haluamme uuden Euroopan, joka perustuu avoimeen demokratiaan ja kansalaisten oikeuteen ihmisarvoiseen elämään; Euroopan, jonka kansalaisia ovat kaikki ne, jotka alkuperään katsomatta elävät ja oleskelevat Euroopan alueella. [...] johdonmukainen valintamme on tuoda vastarinta tasolle, johon imperiaalinen valta kohdistuu."81

Mielenkiintoista on julkilausumien tyyli. Niistä on vaikea löytää nostalgian kaipuuta. Tämä postmoderni pessimismi leimaa mielestäni monia yhteiskunnallisia liikkeitä, minkä vuoksi niitä luultavasti sanottu usein vastarinta- tai ei-liikkeiksi. Lisäksi se on läsnä useiden yhteiskuntateoreetikkojen (mm. Adorno, Baudrillard, Heidegger) kirjoituksissa. Valkohaalarit puolestaan kokivat monet nykyajan ilmiöt kuten globalisaation tai Euroopan yhdentymisen myös mahdollisuuksina. Positiivisia piirteitä nähtiin myös työn muutoksessa. Epävarmuuden ja joustavuuden ajan katsottiin olevan otollinen kansalaispalkalle ja mahdollistavan sitä kautta uuden, palkkatyöstä vapaan proletariaatin syntymisen.82

Juliste, jossa teksti "Resist alla dittature delle multinazionali

Alastomat ruumiit

Seitsemän rikkaan maan ja Venäjän välinen G8-huippukokous Genovassa (20.-21.7.2001) oli valkohaalarien viimeinen taisto. Kokousta vastaan järjestettiin laaja mobilisaatio, johon valkohaalarit osallistuivat osana Genoa Social Forumia. Yli 700 järjestöstä koostuva sosiaalifoorumi hyväksyi kansalaistottelemattomuusaktiot yhtenä toimintakeinona. Tuki kuitenkin aiheutti sen, että valkohaalarit eivät mielestään enää kyenneet esiintymään antagonistisen toimintatavan epävirallisena edustajana. Kentän moninaisuutta oli laajennettava, minkä vuoksi liike luopui haalareistaan. Genova kuitenkin toi aktivisteille, myös valkohaalareille, paljon mediahuomiota. Aamulehti kirjoitti huippukokouksesta neljä ja Helsingin Sanomat kaksi A3-sivua.

Jo ennen huippukokouksen alkua lehdet kuvasivat Genovan olevan sotatilassa: keskustassa normaalisti parveilevat prostituoidut ja asunnottomat oli kyyditetty vankiloihin, kaikkialla oli hiljaista ja kaupunkikuvaa hallitsivat valmiudessa olevat poliisi- ja sotilasjoukot. Mielenosoitusten vuoksi G8-johtajien sanottiin aikovan pienentää kokoustensa mittasuhteita tulevaisuudessa. Käytännössä tämän sanottiin tarkoittavan, että pinnalla kauan ollut ajatus osallistujapohjan laajentamisesta hylättäisiin, valtuuskuntien kokoa supistettaisiin viidesosaan nykyisestä ja kokoukset siirrettäisiin syrjäisempiin paikkoihin mielenosoittajien ulottumattomiin.83

Genova oli myös mielenosoituksista suurin ja aggressiivisin. Siellä aktivistiliike sai ensimmäisen marttyyrinsa kun 23-vuotias Carlo Guilianin kuoli poliisin luodista. Lehdissä kerrottiin, että surmansa saanutta mielenosoittajaa oli ammuttu kaksi kertaa päähän poliisiautosta. Hänen epäilttiin kuuluneen "väkivaltaisesta käyttäytymisestä tunnettuun musta blokki -anarkistiryhmittymään."84 Useaan otteeseen tämän ryhmän mainittiin varastaneen huomion yli 100 000 rauhanomaiselta mielenosoittajalta. Göteborgista poiketen rauhanomaisten ryhmään laskettiin nyt myös ex-valkohaalarit, joiden puhemiehen Luca Casarinin ajatuksia antagonistien toimintavoista ja poliisien rikoksista siteerattiin useaan otteeseen.85

Uutisoinnissa aktivistien politiikka määriteltiin paljolti vanhoilla käsitteillä. Aamulehdessä mielenosoittajien sanottiin vastustavan joko globalisaatiota tai "maailmanlaajuista ja vapaata, rajatonta liberalismia".86 Muuten mielenosoittajia kuvattiin melko teknisin termein, siis olivatko ryhmät väkivaltaisia vai rauhanomaisia. Itse asiassa vain mustaa blokkia käsiteltiin tarkemmin. "[Heille] yksityinen omaisuus edustaa paljon suurempaa väkivaltaa kuin mitkä tahansa sen vastaiset toimet"87, kommentoi Aamulehti. Toisaalta mielenosoitusten paineen sanottiin johtaneen siihen, että tulevaisuudessa järjestettyihin erityisiin konferensseihin voitaisiin kutsua hallitusten lisäksi myös yrityksiä, tiedemiehiä ja jopa kansalaisjärjestöjen edustajia.88

Massiivisista organisoinneista huolimatta aktivistien politiikan uutisointi oli hyvin vähäistä. Lisäksi päätettävistä asioista kirjoitettiin taas pääosin mielenosoitusuutisista erillään olevissa artikkeleissa. Näissä todettiin esimerkiksi, että johtajat kokoontuvat "[...] vain kerran vuodessa ratkomaan suuria maailmanlaajuisia ongelmia" ja eriteltiin delegaattien näkemyksiä mm. kaupan vapauttamisesta, Aids-ongelman rahoituksesta ja köyhien maiden velkojen anteeksiannosta.89 Jopa aktivistien katto-organisaatio, Genoa Social Forum, mainittiin lehdissä vain kerran. Kommenttia tältä pyydettiin vasta kun poliisit ratsasivat aktivistien majoituspaikkana toimineen koulun.90

Valkohaalaririvistö Genovassa vuonna 2001

Genova 2001

Kadonneet sielut

Genovan uutisointia vallitsi tekninen diskurssi. Tarkoitan tällä aktivistien määrittelemistä yksinkertaistavien termien (mm. "globalisaation vastustajat") avulla ja jakoa erilaisiin osakategorioihin ("väkivaltaiset" ja "väkivallattomat")91 . Siitä tulee vaikutelma, että mielenosoittajat ovat vain enemmän tai vähemmän hyvin toimivia koneita. Vielä Prahan uutisoinnissa aktivistit kuvattiin, tosin varsin naiivisti lapsenomaisina, ihmisinä, jotka kokivat järjestelmän toimivan väärin. Nyt: vailla halua, tahtoa ja motivoivaa tekijää olevaa massaa! Toiseksi silmään pistivät kirjoitukset siitä, miten mielenosoitukset koettiin uhaksi vastaavanlaisille kokouksille tulevaisuudessa ja johtavan näin demokratian supistumiseen tulevaisuudessa.92 Tällöin unohdettiin, että jo sosiaalifoorumi itsessään laajensi politiikan kenttää huomattavasti.

Osakategorioiden keskeisyys on selitettävissä sillä, että kieli ja kulttuuri perustuvat usein nimenomaan merkitysten vastakkainasetteluihin.93 Mielenkiintoista kirjoituksissa oli, että "väkivaltaisen" ja "pahan" kategoriat oikeuttivat "hyvien" kategoriaan kuuluvien mielenosoittajien toiminnan. Lehdet antoivat ymmärtää, että näillä ryhmillä olisi ollut oikeus aktioihinsa. Tämä oli hyvin selvää valkohaalarien kohdalla. Kun poliisi käytti väkivaltaisiin mielenosoittajiin kohdistamiaan kovia otteita myös rauhanomaisiin ryhmiin, jopa antagonistien tunkeutumista supereristetylle kokousalueelle kuvattiin melko positiiviseen sävyyn.94 Samaan tapaan Göteborgin uutisoinnissa Attac-järjestölle luotiin "hyvien aktivistien" identiteetti, kun sen mainittiin kansalaisjärjestöjen kokousalueelta paheksuneen mellakoita.95

Sosiologisemmin sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että lehdet toistivat paljolti uutisoinnissaan vanhaa kulttuurista rakennetta.96 Kategoriointi, jossa poliittinen keskustelu rajattiin kokousalueen suojamuurien sisälle, on jo itsessään vakiintunutta järjestelmää ylläpitävä funktio. Lisäksi tätä vahvisti se, että Genovaan lähteneistä ei käytetty vakiintunutta "kansalaisaktivistin" käsitettä.97 Näin kätketysti ilmaisten viestitettiin, että kuvitteellisia massoja edustavat G8-johtajat ja heidän kielensä on politiikan hyväksytty diskurssi. Toisaalta esimerkiksi delegaattien julkilausuman mielenosoitusten turhuudesta voi käsittää niin, että valtaa pitävät tahot kokivat arvojensa olevan uhattuna. John Stuart Millsin mukaan yhteiskunnallisista liikkeistä aluksi vaietaan, minkä jälkeen niitä aletaan pelkäämään ja lopuksi niiden teemat hyväksytään jossain määrin osaksi yhteiskuntaa. Tämän voi ajatella pätevän myös uusiin liikkeisiin.98

Säröjä kentällä

Jokainen yhteiskunnallinen liike toimii jonkin mielestä väärin. Valkohaalareita vastaan kuitenkin suorastaan hyökättiin. Esimerkiksi Sadankomitean puheenjohtaja Kalle Kallio kirjoitti Rauhanpiippu-lehdessä:

"Mielenosoittajien sanoma on savuavien raunioiden ansiosta päässyt toki esille ja Maailmanpankin pääkonttorissakin [...] tiedetään, mistä heitä kaduilla kritisoidaan. [...] miksi juuri meidän aikamme mielenosoitukset ovat muuttuneet väkivaltaisiksi [...] Syyn täytyy olla etupäässä osallistujissa, kuten valtamediakin tietysti antaa ymmärtää [...] väkivallan lisääntyminen johtuu ennen kaikkea mielenosoitusperinteen puuttumisesta [...] valkohaalarit eivät mielestäni todellakaan ole rauhanomaisia mielenosoittajia, koska heidän tarkoituksenaan on laajentaa julkista tilaa lainvastaisesti ja fyysistä voimaa käyttäen. Sivuseikaksi jää, etteivät valkohaalarit heittele kiviä tai polttopulloja vaan käyttävät apunaan vain omaa kehoaan."99

Sitaatti tuo esiin liikkeiden välille ajoittain syntyvän konfliktin. Mielestäni se johtuu erilaisista toiminta-areenoista ja -verkostoista. Aloitetaan liikkeistä, jotka pyrkivät vaikuttamaan suoraan valtiovaltaan. Niiden täytyy ensinnäkin maineensa vuoksi pyrkiä välttämään konflikteja viranomaisten kanssa. Instituutiot toimivat myös paremmin yhdessä muodollisten yhdistysten kuin epämuodollisten verkostojen kanssa, mikä tekee toimimisesta rekisteröidyn yhdistysmuodon puitteissa ymmärrettävää. Molemminpuolisen ymmärrettävyyden vuoksi myös poliittisen diskurssin on tällöin oltava yhteneväinen instituutioiden käyttämän puhetavan kanssa. Yhdistykset ovatkin toimineet kahdensuuntaisina välittäjinä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä muuntaneet yhteiskunnallisia liikehdintöjä yhteensopiviksi systeemin "käyttöjärjestelmän" kanssa.100

Tästä lähtökohdasta kritiikki on johdonmukaista. Lain hämärällä alueella toimien liikkeiden katsotaan pilaavan kansalaisyhteiskunnan maineen, ja heikentävän näin liikkeiden ja systeemin välistä "yhteiskuntasopimusta". Entä sitten valkohaalarit? Liike ei tällaista suhdetta juuri tavoitellutkaan. Liittoutumia pyrittiin ennemminkin luomaan muiden aktivistien sekä perinteisen politiikan ulkopuolella olevien ihmisryhmien kanssa. Tämän vuoksi "yhteiskuntasopimuksella" ei ollut samaa merkitystä. Vaatimuksia ei myöskään esitetty hallinnon kielellä. Sen sijaan ne tuotiin julki karnevaalityyppisten mediaiskujen sekä näitä uudella tavalla selittävien julkilausumien avulla. Kyse oli siis valtioon sitoutumisen sijaan ennemminkin siitä irrottautumisesta.

Tätä kautta voi ajatella valtion suvereniteetin kyseenalaistavia ryhmiä yleensä. On mielestäni ymmärrettävää, että suhde kansallisvaltion lakeihin on häilyvämpi jos poliittiset areenat ovat toisaalla. Tämä liittyy myös paljon keskustelua herättäneisiin naamioihin. Niiden aiheuttama kohu liittyy paljolti identiteettiin. Se on ainoa asia, jonka valtio kansalaisiltaan lopulta vaatii. Myöhemmin Kallio esittää huolensa tästä: "Teoistaan pitää kantaa itse vastuu ja jäädä myös kiinni, jotta syyttömiä ei pidätettäisi."101 Valtio voi lopulta tunnustaa minkä tahansa identiteetin vaatimuksen, mutta ei yhteisöä vailla identiteettiä. Toisin sanoen: kun ryhmät luovat suhteensa muiden verkostojen kautta, tulee niiden sosiaalitekninen kontrolli on mahdottomaksi. Niistä tulee näin uhka valtiolle itselleen.102

Valtion suvereniteetin kyseenalaistavat ryhmät eivät usein kanna tälle vastuuta teoistaan. Sen sijaan ne voivat ovat vastuullisia muille viiteryhmille, kuten esimerkiksi mielenosoituksen katto-organisaatiolle ja muille aktivisteille. Niillä on myös omat tapansa oikeuttaa toimintansa. Lain sijaan niiden onkin sanottu vetoavan usein legitiimisyyteen, mitä valkohaalariliike haki analogioiden avulla.103 Näillä pyrittiin myös konkretisoimaan ongelmiksi määriteltyjä asioita. Hyvä esimerkki tästä oli Euroopan unionin muurien vertaaminen kokouskeskuksen aitauksiin. Lisäksi vastaavanlaista strategiaa käytettiin kun identiteetin kieltäminen oikeutettiin vetoamalla vallan näkymättömyyteen (valvontakamerat, rekisterit jne.) postmodernissa yhteiskunnassa. Lakien rikkominen siis oikeutettiin yhteiskunnallisin perustein.

Valkohaalareita kritisoitiin myös aktivistikentän toiselta puolelta. Tässä kritiikissä valkohaalarien väitettiin tulleen liian lähelle kansallisvaltiota. Barcelonan Indymediassa nimimerkki "Maki" kirjoitti:

"Nämä 'sekasorron palomiehet' ovat näyttäneet konflikteja hillitsevän ja reformistisen henkensä useissa tilanteissa. [...] he ovat jatkuvasti solmineet sopimuksia auktoriteettien kanssa, tehneet yhteistyötä puolueiden kanssa, toimineet tee se itse 'hengen sijaan mukana suurissa tapahtumissa [...] he eivät voi kätkeä suhdettaan vihreisiin ja vasemmistopuolueeseen [...] Voimmeko uskoa, että poliitikkoja kiinnostaa barrikadin toisella olevien vaatimukset? Meidän mielestämme se on mahdotonta, vaikka nämä pitäisivätkin yllään naamioita ja väittäisivät taistelevansa valtaa itseään vastaan. Näemme, valkohaalarien vain hillitsevän konflikteja ja tekevä kompromisseja [...] mitä taistelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ei mielestämme tarvitse. [...] viholliselle ei tule antaa kättä, ja jos 'sekasorron palomiehet' sen tekevät, he ovat meidän vihollisiamme [...] He puhuvat suurin sanoin [...] ja väittävät piirittävänsä ja sulkevansa minkä tahansa tapahtuman tai foorumin [...] levittäytyvät ensimmäiseen linjaan ja pitävät huolta, että kenellekään ei tule mieleen tehdä mitään muuta (ennen kaikkea rikkoa pankkien tai ylikansallisten yritysten ikkunoita) jotta marssi jatkuisi vailla 'ongelmia' [...] heidän aktionsa ovat vain kepposia, jotka kestävät muutamia minuutteja silloin kun tv-kamerat ovat paikalla."104

Kyseessä on kärjistetty esimerkki. Se kuitenkin paljastaa, että on olemassa hyvin erilaisia valtion suvereniteetin kyseenalaistavia aktivistiryhmiä. Ristiriidoista huolimatta näillä on kuitenkin jonkinlaiset suhteet toisiinsa, esimerkiksi yhteisiä sähköpostilistoja sekä linkkejä toisiinsa eri järjestöjen ja projektien kautta. Näiden suhteiden vuoksi ryhmien välille on syntynet eräänlainen sisäinen kontrollijärjestelmä. Sen luomalla konsensuksella on hyvin paljon vaikutusta siihen, millaiseksi konfliktit muodostuvat. Esimerkiksi poliisilla on monissa tapauksissa mielestäni tätä huomattavasti heikommat mahdollisuudet ehkäistä mielenosoitusten väkivaltaisuutta.

Lehdistön jälkikirjoitus

Oikeastaan tämän esseen tulisi päättyä tähän. Näin ei voi kuitenkaan tehdä. Lähes yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun valkohaalariliike oli lopettanut itsensä, näkymättömistä haamuista tuli taas kerran näkyviä, nyt tosin vain mediassa. Helsingin Sanomat kirjoitti:

"Joukko suomalaisia kansalaisaktivisteja on jo muutaman vuoden ajan varustautunut ja harjoitellut väkivaltaisia mielenosoituksia varten [...] Harjoitusten takana ovat olleet niin sanotut valkohaalarit [...] jyrkästi globalisaatiota ja kapitalismia vastustava kansainvälinen liike [...] joukon tapana on ollut suojata itsensä mielenosoituksissa ja pyrkiä voimalla provosoimaan poliisia yhteenottoihin. Toiminta on ollut suunniteltua ja kurinalaista [...] suomalaisryhmän jäseniä on osallistunut kovaotteisiin mielenosoituksiin Suomessa ja ulkomailla [...] suomalaiset olivat osallistuneet globalisaation vastustajien kokoukseen Italian Milanossa [...] ja käyneet kouluttamassa ruotsalaisia aktivisteja Tukholmassa ennen [Göteborgin EU-huippu]kokousta."105

On selvää, että valkohaalareja ei enää laskettu "hyvien" mielenosoittajien kategoriaan. Mielenkiintoista myös on, että "globalisaation vastustajista" tehtiin "kansainvälinen globalisaation vastainen liike". Puhutaan siis globaalilla tasolla toimivasta liikkeestä, joka pyrkii estämään myöhäismodernin globalisaation. Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen eräs kulttuurisesti ymmärrettävä vastine tälle on kansainvälinen terrorismi.106 Tulkintaa vahvistetaan viittaamalla tälle tyypilliseen kurinalaiseen ja vahvaan organisaatiorakenteeseen sekä käyttämällä termejä kuten "ääriaktivisti". Lisäksi suomalaisten keskeistä roolia kansainvälisessä organisoinnissa painotetaan puhumalla ruotsalaisten aktivistien koulutuksesta.

Termi "kansalaisaktivisti" on myös otettu uudelleen käyttöön. Tämän voi nähdä tukevan muuta tekstiä, sillä myöhemmin artikkelissa pyrittiin osoittamaan "laittoman" aktivismin kytkös valtion tukemiin instansseihin kuten Kehitysyhteistyön palvelukeskukseen ja Vihreän liiton opintojärjestöön. Kun käytetään tässä kontekstissa molempiin sopivaa termiä, saadaan parlamentarismin ulkopuolella tapahtuva politiikka kokonaisuudessaan näyttämään negatiiviselta.107 Sanavalinnat luovat mielikuvan, että oikeus ja järjestäytynyt yhteiskunta ovat vaarassa, ja että viranomaisen tulisi (nopeasti) tehdä jotain.108 Kyse on eräänlaisesta psykologisesta sodankäynnistä.

Seuraavana päivänä valkohaalarit heräsivät henkiin myös Tampereella:

"Onko Tampereella tällaisia väkivaltaisiin mielenosoituksiin harjoittelevia mielenosoittajia, ns. valkohaalareita, päivystävä komisario Erkki Alanen Tampereen poliisista?
- Kyllä tällaisista ryhmittymistä on kuultu, mutta näkyvissä ei ole mitään johdettua tai organisoitua toimintaa. Joitain [...] tapahtumia on tietysti ollut, joissa toiminta on ollut väkivaltaista.
Mitä tapahtumia tarkoitatte?
- Esimerkiksi jonkin verran turkisliikkeiden vastaisia tapahtumia. Suurin osa niistäkin on ollut normaaleita mielenosoituksia, joissa on harjoitettu vain passiivista vastarintaa."
109

Tämän jälkeen valkohaalarit saivat rauhan. Räväkkä lopetus jäi varmaan monen mieleen, mutta tämä oli vain yksi tarina liikkeestä. Asiat eivät suinkaan olleet näin yksinkertaisia. Mielestäni olen osoittanut, että valkohaalareita koskevia kirjoituksia eivät yhdistäneet mitkään yksittäiset termit vaan ennemminkin käytetty diskursiivinen kenttä. Se loi ja rajasi ne mahdollisuudet, joilla aktivistien toiminnasta ja politiikasta ylipäätänsä oli mahdollista puhua. Sen vastapainoksi esittelin etnografisen kuvauksen liikkeestä, joka poikkesivat hyvin paljon lehtikirjoitusten tuottamasta kuvasta. Näin olen linjannut kaksi kehystä, jotka molemmat kantavat sisällään omaa kollektiivista todellisuuttaan. Esittelen nämä vielä lyhyesti yhteenvedossa.110

Yhteenveto ja pohdintaa

Tiedotusvälineiden vaikutusvallan luonne on kielellistä ja diskursiivista. Norman Faircloughin mukaan tätä voi analysoida pohtimalla miten maailma on representoitu teksteissä, minkälaisia identiteettejä on annettu niille, jotka esiintyvät ohjelmassa tai tarinassa ja millaisia suhteita näiden ihmisten välille on rakennettu. Olen pitänyt näitä kolmea näkökulmaa mukana tutkimuksessani. Niiden avulla olen pyrkinyt käsittelemään materiaaliani niin, että analyysini olisivat yleistettävissä laajemminkin kansalaisaktivisteista käytettyihin puhetapoihin.111

Ensimmäisestä hyvä esimerkki on uutisoinnin jakaminen poliitikkojen ja aktivistien toimintaa kuvaaviin artikkeleihin. Jaossa ei sinänsä ole mitään erikoista, sillä "poliitikot" on selkeästi määritelty ja eheä kategoria. Tähän päästäkseen on opittava tuntemaan poliittisen diskurssikentän rakenne eli omaksuttava poliittinen habitus.112 Valkohaalarit eivät tätä diskurssikenttää jakaneet, minkä voi katsoa joko heikkoudeksi tai voimavaraksi. Valtadiskurssin hyväksyminen voi helpottaa suoraa vaikutusta instituutioihin. Siitä kuitenkin usein seuraa, että on hankittava "ammattipoliitikko" koodaamaan ryhmän intressit vallitsevan diskurssin kielelle.113 Diskursseilla on siis aina omat ilmenemismuotonsa ja omat tapansa arvottaa asioita, minkä takia niiden uudistaminen on osa poliittista taistelua.114

Myös aktivisteille annetut identiteetit tukivat tätä jakoa. Kun aktivistien politiikkaa kuvattiin yleisesti ("globalisaation vastustajat") ja erojen esitettiin olevan lähinnä olevan keinojen puollella ("väkivaltainen" / "väkivallaton"), eriteltiin poliitikkojen välisiä mielipide-eroja hyvin tarkasti. Arja Jokisen mukaan eräs retorisen vakuuttamisen keino onkin käyttää yksityiskohtaisia kuvauksia, sekä sijoittaa ne osaksi suurempia tapahtumaketjuja. Näin luodaan vaikutelma laajasta poliittisesta areenasta, vaikka todellisuudessa erot ovat vain yhden diskurssikentän sisäisiä.115 Erot näkyivät myös toimijoiden välisten suhteiden kuvauksissa. Hieman kärjistäen sanoen aktivistit nähtiin joko nuorina idealisteina tai kaupunkeja tuhoavina huligaaneina, mitä kumpaakaan ei oikein voi pitää vakavasti otettavan poliittisen toimijan identiteettinä.

Yhteiskunnallinen liike puolestaan on analyyttinen kategoria. Kaj Ilmosen mukaan sillä viitataan sellaisiin kollektiivisen toiminnan muotoihin, jotka pyrkivät edistämään tai jarruttamaan sosiaalista muutosta ja niin tehdessään saavat aikaan yhteiskunnallisia konflikteja. Valkohaalarien tarkoituksena voi katsoa olleen ennen kaikkea politiikan kentän laajentaminen sekä uusien asioiden politisoiminen. Lisäksi liikkeiden tulee jakaa kohtalaisen yhtenäisen käsitys siitä, miten tavoitteisiin päästään. Tässä valkohaalariliikettä yhdisti antagonistinen toimintatapa. Viimeksi liikkeiden nähdään pitävän yllä solidaarisuuden tuntoja sekä olevan sikäli "organisoituneita", että niillä on ajallista jatkuvuutta. Tästä esimerkkinä oli valkohaalarien globaali verkosto, yhteiset asukoodit sekä oma poliittinen diskurssi.116

Näiden kahden kehyksen väliset erot olivat valtavat. Ne näkyivät kun puhuttiin poliittisista tavoitteista, mutta erojen takana voidaan katsoa olleen kaksi erilaista maailmankuvaa. Tähän liittyivät niin suhteet muihin toimijoihin kuin tavat asioiden merkityksellistämiselle. Lisäksi valkohaalarit erosivat radikaalisti myös perinteisistä kansalaisliikkeistä. Tämän vuoksi on tärkeä ymmärtää kansalaisliikehdinnän sisäinen moninaisuus, mihin tämä tutkimus onkin sopiva lopettaa. Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Mika Rönkkö kiteytti asian osuvasti:

"[...] Näyttää kuitenkin siltä, että perinteinen anarkistinen, paikallisekologinen ja autonomistinen liike (kuten Antonio Negri) on vaikuttanut riippumattomia aktivisteja keräävien verkostojen syntymiseen (esim. Ya Basta! ja Tutti Blanco). Ne järjestäytyivät Suomessakin valkohaalareiden liikkeisiin ja tunnustavat nykyään kansainvälisesti No Border -verkostoa. [...] Michael Hardt on kirjoituksissaan Maailman sosiaalifoorumista pyrkinyt luomaan poleemista rintamaa uuden ja vanhan liikkeen välille. Hänen mukaansa vanha liike on edelleen johtopaikalla sosiaalifoorumissa, vaikka uusi liike muodostaakin sen joukot. [...] Vanha liike nojautuu edelleenkin nationalistiseen vasemmistoon ja pönkittää valtiokeskeisiä demokratiamalleja. Uusi liike on taas leimallisesti kosmopoliitti, se pyrkii ylittämään kansallisen tavoitellessaan poikkikansallista demokratiaa. Todelliseksi vedenjakajaksi poikkikansallisen kansalaisyhteiskunnan rakentamisessa saattaa muodostua juuri tämä rintamalinja."117

Viitteet


1"La mattina del 20 gennaio 1994". Centro Sociale Leoncavallon WWW-sivu. . 2.12.2002.
2"Changing the World (One Bridge At A Time)?". Peoples' Global Action -verkoston WWW-sivu. . 11.3.2003
3"Ampiainen ja elefantti". Suomen valkohaalarien WWW-sivu. http://www.ecn.org/valkohaalarit/suomi/ae.htm 3.3.2003.
4 Berger & Luckmanin 1994: 11-3, 78-88; Fairclough 2002: 28 ja Jokinen 1999: 128
5 Donati 1992: 137-142
6 Suoninen 1999: 21
7 Fiske 1998: 69-72
8 Kts. On Fire: The Battle of Genoa and the Anti-capitalist Movement, 2001.
9 Ibid.
10 AL 27.9.2000
11 HS 27.9.2000a
12 HS 27.9.2000a
13 Suoninen 1999: 18-9
14 Potter 1996b: 11 sit. Jokinen 1999: 129-130
15 Esimerkiksi HS 1.10.2000a ja AL 1.10.2000a
16 AL 27.9.2000, AL 28.9.2000, AL 29.9.2000, HS 27.9.2000a ja HS 1.10.2000b
17 AL 1.10.2000a, HS 1.1.2000a ja AL 28.9.2000
18 Jokinen & Juhila 1999: 68 ja Juhila 1999: 164-6
19 Hall 1989: 122-142
20 Vrt. Jokinen 1999: 141-44
21 HS 1.10.2000a
22 HS 27.9.2000b ja AL 27.9.2000b
23 "Gosudarstvennyi planovyi komitet". Komitea Neuvotoliitossa, joka oli vastuussa 5-vuotissuunitelmista.
24 AL 1.10.2000b
25 Jokinen 1999: 135
26 Donati 1992: 136-7
27 Aro 1999: 22-8
28 "Mitkä valkohaalarit?". Suomen valkohaalarien WWW-sivu. . 1.3.2002.
29 Judith Revel: "Kehot - Joskus ne tulevat takaisin". Suomen valkohaalarien WWW-sivu. . 1.3.2002.
30 mm. OH:n haastattelu 2.12.2002.
31 Gramsci 1979: 36-65
32 Donati 1992: 153
33 Maffesoli 1993: 24-8
34 Lappalainen & al. 1999: 12-4 ja Maffesoli 1993: 37-48
35 "Mitkä valkohaalarit?". Suomen valkohaalarien WWW-sivu. . 1.3.2002.
36 OH:n haastattelu 2.12.2002.
37 UK:n ja TS:n haastattelu 18.12.2002.
38 Lappalainen & al. 1999: 14-8
39 MT:n haastattelu 11.12.2002.
40 "Toisenlainen maailma on mahdollinen". Suomen Attacin perustavassa kokouksessa 20.5.2001 hyväksytty julistus. Suomen Attacin WWW-sivu. . 15.3.2003.
41 Vrt. Siisiäinen: 238-41
42 Foucault 2002: 120-1, 130 ja Juhila 1999: 171
43 HS 8.12.2002a
44 AL 7.12.2000a ja AL 8.12.2000
45 Jokinen & Juhila 1999: 67
46 HS 8.12.2000b
47 AL 7.12.2000b
48 Ilmonen 1998: 30
49 Siisiäinen 1998: 228
50 Megafoni 1/1999: 24
51 Jesús Cuevas-Masiosare y Ramírez: "Praga: El cuerpo como arma de la desobediencia civil". La Jornada Virtual. . 15.10.2000. Käännös AT.
52 Kundera 2002: 93
53 Kundera 2002: 338
54 Lappalainen & al. 1999: 14-6 ja Debord 1994
55 "Menneet tapahtumat: Göteborg". Suomen valkohaalarien WWW-sivu. . 20.3.2003.
56 AL 15.06.2001
57 HS 16.6.2001a
58 Kunelius 1997: 171-3
59 Jokinen 1999: 140-1
60 HS 19.6.2001a
61 HS 19.6.2001b
62 AL 26.6.2001
63 AL 15.7.2001
64 Kunelius 1997: 98-9, 171-3
65 Kunelius 1997: 121 ja Bauman 1997: 49-69
66 HS 19.6.2001c
67 "Jokainen meistä oli niiden kilpien takana - Valkohaalarit Göteborgin intifadassa". Vaikuttava tietotoimisto. . 5.1.2003.
68 vrt. Sulkunen 1998: 96
69 AL 20.6.2001 ja HS 20.6.2001;
70 "Ya Basta -verkoston tiedote koskien ministeri Itälän tapaamista". Suomen valkohaalarien WWW-sivu. . 5.1.2003.
71 AL 15.9.2001
72 Siisiäinen 1998: 236-7
73 Lappalainen & al. 1999: 14-8
74 "IMF:n ja Maailmanpankin lainaehtoihin liitettyjä sopimuksia joiden tarkoituksena on vakauttaa kehitysmaiden talouksia ja lisätä niiden vientituloja velanmaksukyvyn säilyttämiseksi. Ohjelmiin on yleensä kuulunut mm. valtionyhtiöiden yksityistämistä, viennin kehittämistä kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseksi sekä valtion menojen pienentämistä. ("Sanaselitykset". Globalisaatio.netin WWW-sivu. . 2.4.2003.)"
75 "Let's Bring to Prague the Grassroots Wind!". Associazione Ya basta! -Milano, WWW-sivu. . 5.1.2003. Käännös AT.
76 Melucci 1996: 229-242 ja AL 27.9.2000a.
77 Ilmonen 1998: 18.
78 Valkohaalariryhmiä oli myös esimerkiksi New Yorkissa, Meksiko Cityssä ja EU:n ulkopuolisessa Itä-Euroopassa.
79 Siisiäinen 1998: 223-4
80 Kyse on imperialististen sijaan nimenomaan imperiaalisesta vallasta. Imperialismillä tarkoitetaan vallan muotoa, jossa vahvemmat kansallisvaltiot harjoittivat valtaansa heikompien yli. Imperiaalinen valta puolestaan operoi kansallisvaltioiden rajat ylittävänä verkostona. Sen toimintalogiikkaan kuuluvat joustavuus ja hajauttamien, minkä johdosta se kykenee toimimaan huomattavasti tehokkaammin kuin keskusjohtoinen imperialismi. Esimerkiksi ylikansalliset yritykset toimivat imperiaalisesti, sillä niillä ei ole kotimaata eivätkä ne täten myöskään keskitä luomaansa vaurautta yhteen paikkaan. (Hardt & Negri 2001: 166-7)
81 "Jos tuulta kylvää niin myrskyä niittää". Vaikuttava tietotoimisto. . 23.12.2002.
82 "Sanakirja: immateriaalinen työ". Suomen valkohaalarien WWW-sivu. . 5.2.2003.
83 AL 23.7.2001a ja AL 20.7.2001
84 HS 21.7.2001
85 AL 22.7.2001a ja HS 22.7.2001
86 AL 21.7.2001
87 AL 22.7.2001a
88 AL 23.7.2001a
89 AL 20.7.2001
90 AL 23.7.2001b
91 Jokinen 1999: 143
92 AL 23.7.2001a
93 Bauman 1997: 191
94 AL 21.7.2001
95 HS 16.6.2001a
96 Bauman 1997: 184-6
97 Jokinen 1999: 142
98 AL 22.7.2001b ja Mills 1982: 14-5
99 Kallio 2001
100 Siisiäinen 1998: 238-40
101 Kallio 2001
102 Agamben 1995: 78-80
103 Ilmonen: 1998, 31 ja Donati 1992: 148-9
104 'Maki': "Tutti bianchi, tutti fantasmi". Barcelona Indebendent Media Center. . 13.3.2003. Käännös AT.
105 HS 13.4.2002
106 vrt. Juhila 1999: 168-9
107 vrt. Juhila 1999: 169-70
108 Bauman 1997: 62
109 AL 14.4.2002
110 Foucault 2002: 4-6
111 Fairclough 2002: 14
112 Ibid.: 165-6
113Ibid.: 238-241
114Foucault 2002: 136
115 Jokinen 1999: 144-5
116Ilmonen 1998: 15-16
117 Rönkkö, Mika: Globalisaatio: Myytti ja todellisuus. Taustakirjoitus Kepan toimintaympäristön analyysiin. Suomen ATTACin WWW-sivu. . 1.4.2003.

Aineisto

Aamulehti:

27.9.2000a. Prahassa pantiin hulinaksi. Talouskokoukset: Poliisi ja mielenosoittajat ottivat tiukasti yhteen IMF-tapaamisessa. Silvennoinen, Anu.
27.9.2000b. Vaclav Havel peräsi arvoremonttia. Reuters, AFP, DPA, AP. Ei kirjoittajaa.
28.9.2000. Prahan mellakat alkoivat laantua. Ei kirjoittajaa.
29.9.2000. Prahassa voittivat sekä rahamaailma että mielenosoittajat. Ei kirjoittajaa.
1.10.2000a. Repussa banderollit ja ensiapu-pakkaus. Valtonen, Anni.
1.10.2000b. Lisää globalisaatiota. Lillrank, Paul.
7.12.2000a. Sade piti mielenosoituksen tunnelmat rauhallisina. Mörttinen, Matti.
7.12.2000b. Mielenosoittajat nujakoivat Linnan edustalla. Ei kirjoittajaa.
8.12.2000. Mellakoissa sytytettiin pankkikin tuleen. Mörttinen, Matti.
15.6.2001. Poliisi torjui mielenosoittajat kovin ottein. Mörttinen, Matti.
20.6.2001. Poliisiministeri Ville Itälä kutsuu kansalaisjärjestöt neuvonpitoon. Heikka, Taneli.
26.6.2001. Göteborgissa olleet harkitsevat ryhmäkannetta. Ellilä, Tiina.
15.7.2001. Suhde väkivaltaan erottaa sukupolvet. Heikka, Taneli.
19.7.2001. Bushin ohjussuunnitelma nousemassa Genovan kokouksen pääaiheeksi. A, AP, AFP, Reutets. Ei kirjoittajaa.
20.7.2001. Huippukokousjohtajat kokoontuivat lähes sotatilan vallitessa. Asikainen, Kari.
21.7.2001. Kokousväkivalta vaati uhrin. Lepistö, Perttu.
22.7.2001a. Väkivaltaiset mielenosoittajat varastivat jälleen huomion. Lepistö, Perttu.
22.7.2001b. Kioto ei saanut tuke Genovasta. Asikainen, Kari.
23.7.2001a. Bush ja Putin tarjoilivat parhaat palat Genovassa. Asikainen, Kari.
23.7.2001b. Poliisi haki väkivaltaisia anarkisteja kovin ottein. Lepistö, Pertti.
15.9.2001. Kansalaisjärjestöt kytkivät iskut ja globaalin epäoikeudenmukaisuuden. Heikka, Taneli.
14.4.2002. Onko väkivaltaisia valkohaalareita Tampereella? Aisla, Tiina.

Helsingin Sanomat:

27.9.2000a. Prahan protestit repesivät mellakaksi. IMF:n kokouksen osaanottajat jäivät jumiin kongressikeskukseen. Isotalus, Päivä & Partanen, Anu.
27.9.2000b. IMF:n Köhler vaatii rikkaita maita avaamaan markkinansa. Isotalus, Päivi.
1.10.2000a. Prahan kautta parempaan maailmaan. Suomalaiset aktivistit järkyttyivät mellakoista, mutta uskovat yhä asiaansa. Partanen, Anu.
1.10.2000b. Suomessa ei paljon protestoida. Snellman, Saska.
8.12.2000a. EU-johtajat mellakoiden ja kyynelkaasun läpi huippukokoukseen. Karismo, Anna & Yrjämä-Rantinoja, Tellervo.
8.12.2000b. Mielenosoittajat ottivat yhteen poliisin kanssa Linnan edessä. Lähdemäki, Ari.
16.6.2001a. Mellakoissa ammuttiin - useita sairaalaan. Pugin, Leo.
19.6.2001a. Ruotsi hakee syyllisiä mellakoihin. Pugin, Leo.
19.6.2001b. "Poliisi hyökkäsi ja juoksimme pakoon" Niinivaara, Susanna.
19.6.2001c. Bryssel kauhistui. Poliisi valmistautuu jo pahimpaan. Karismo, Anna.
20.6.2001. Itälä haluaa keskustella kansalaisjärjestöjen kanssa mellakoista. Koistinen, Olavi.
21.7.2001. Mellakat yltyivät yhteenotoiksi. Nikunen, Kaarina.
13.4.2002. Radikaalit mielenosoittajat harjoitelleet mellakointia Suomessa. Arolainen, Teuvo.

Lehdet:

Kallio, Kalle (2001) Väkivallaton mellakka? Rauhanpiippu 2001.
Megafoni (1/1999) Näkymättömiä kansalaisia ja itsehallittuja sosiaalikeskuksia. Megafoni #1, 21-25.

Levyt:

"Lujempaa!" levyltä: Seremoniamestari (2001) Sanasta miestä. Ranka Recordings / Spinefarm.

Haastattelut:

UK:n ja TS:n haastattelu 18.12.2002. Nauha, Antti Tietäväinen.
OH:n haastattelu 2.12.2002. Muistio, Antti Tietäväinen.
MT:n haastattelu 11.12.2002. Nauha, Antti Tietäväinen.
MS:n haastattelu 11.12.2002. Nauha, Antti Tietäväinen.
TT:n haastattelu 13.3.2003. Nauha ja muistio, Antti Tietäväinen.
JP:n haastattelu 13.3.2003. Nauha ja muistio, Antti Tietäväinen.

Www-sivut:

Associazione Ya basta! -Milano, WWW-sivusto.
Barcelona Indebendent Media Center. Globalisaatio.net -WWW-sivusto.
Centro Sociale Leoncavallo, WWW-sivusto. .
La Jornada virtual. .
Peoples' Global Action -verkoston WWW-sivusto. .
Suomen Attacin WWW-sivusto.
Suomen valkohaalarien WWW-sivusto.
Vaikuttava tietotoimisto.

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio (1995) Tuleva yhteisö. Gaudeamus, Tampere.
Aro, Jari (1999) Sosiologia ja kielenkäyttö - Retoriikka, narratiivi ja metafora. Akateeminen väitöskirja, Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. Taju, Tampere.
Bauman, Zygmunt (1997) Sosiologinen ajattelu. Vastapaino, Tampere.
Berger, Peter L & Luckman, Thomas (1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Gaudeamus, Helsinki.
Debord, Guy (1994) The Society of Spectacle. Zone Books, New York.
Donati, Paolo (1992) Political Discourse Analysis. Teoksessa Diani, Mario &
Eyerman, Ron : Studying Collective Action. SAGE Publications Ltd, London.
Fairclough, Norman (2002) Kuinka media puhuu. Vastapaino, Tampere.
Fiske, John (1998) Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Vastapaino, Tampere.
Foucault, Michel (2002) The Archeology of Knowledge. Routledge, London.
Gramsci, Antonio (1979) Vankilavihkot. Kansankulttuuri OY, Helsinki.
Hall, Stuart (1999) Identiteetti. Vastapaino, Tampere.
Hardt, Michael & Negri, Antonio (2001) Empire. Harvard University press, London.
Ilmonen, Kaj (1998) Uudet ja vanhat yhteiskunnalliset liikkeet. Teoksessa Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Matti: Uudet ja vanhat liikkeet. Vastapaino, Tampere.
Jokinen, Arja (1999) Vakuuttelevan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen. Teoksessa: Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero: Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino, Tampere.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1999) Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kartta. Teoksessa: Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero : Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino, Tampere.
Juhila, Kirsi (1999) Kulttuurin jatkuvasti rakentuvat kentät. Teoksessa: Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero : Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino, Tampere.
Kundera, Milan (2002) Olemisen sietämätön keveys. WSOY, Helsinki. Käännös Kirsti Siraste.
Kunelius, Risto (1997) Viestinnän vallassa. WSOY, Helsinki.
Lappalainen, Pertti & al. (1999) Tyyli politiikan ytimessä - johdattelua aiheeseen. Teoksessa Lappalainen, Pertti (toim.) : Tyylikästä kansalaisaktiivisuutta. Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen julkaisuja 11/1999. Tampereen yliopistopaino, Tampere.
Maffesoli, Michel (1993) Maailman mieli - Yhteisöllisen tyylin muodoista. Gaudeamus, Helsinki.
Melucci, Alberto (1996) Challenging Codes - Collective Action in the Information Age. Cambridge University press, Cambridge.
Mills, C. Wright (1982) Sosiologinen mielikuvitus. Gaudeamus, Helsinki. On Fire: The Battle of Genoa and the Anti-capitalist Movement. By various authors. One-Off Press, London: 2001
Siisiäinen, Matti (1998) Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat. Teoksessa Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Matti: Uudet ja vanhat liikkeet. Vastapaino, Tampere.
Sulkunen, Pekka (1998) Johdatus sosiologiaan. WSOY, Helsinki.
Suoninen, Eero (1999) Näkökulma sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen. Teoksessa Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero: Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino, Tampere.