2003-03-30

Sodan sietämätön keveys

PR

15. helmikuuta 2003 kaikkialla ympäri maailmaa osoitettiin mieltä Irakin sotaa vastaan. Sama toistui sodan alettua. Sodanvastainen liike on kerännyt yhteen valtavan määrän ihmisiä, joiden keskuudessa on hyvin erilaisia näkemyksiä nykyisestä maailmanjärjestyksestä ja Irakin tilanteesta. Sodanvastainen liike on ja sen pitääkin olla moninainen liike. Liikkeessä ei kuitenkaan ole tilaa ihmisille ja järjestöille, jotka puolustavat diktatuureja. Sotaa vastaan asettuminen ei voi koskaan tarkoittaa alamaisiaan vastaan sodan julistaneen diktatuurin puolustamista.

Sodasta on tullut vallitsevan globaalin komennon, Imperiumin rakenteellinen osa. Imperiumissa suvereniteetin muodostuminen asettuu päälaelleen suhteessa modernin suvereniteetin historialliseen rakentumiseen. Jos moderni valtio syntyi rauhan lupauksena, ihmisten välisen sodan seurauksena, nykyinen hallitsija synnyttää sotaa olemassaolonsa ehtona. Ilman sotaa ei olisi suvereniteettia. Hallitsijan on tuotettava esihobbesilainen tila oikeuttaakseen olemassaolonsa. Sotaa tuskin käydään ensisijaisesti öljyn vuoksi, pikemminkin sodan syyt liittyvät sen symboliseen ja diskursiiviseen tehtävään suvereniteetin rakentajana.

Imperiumin sota on konstitutiivinen voima. Imperiumi tarvitsee sotaa. Se ei voi julistaa saavutetuksi "maidon ja hunajan" tai "rauhan ja ruusujen" aikaa, koska silloin sen olisi muodollistettava maapallon laajuinen valtansa, luotava muodolliset poliittiset rakenteet uudelle demokratialle. Muodollisen politiikan välineet eivät kuitenkaan tällä hetkellä siihen riitä, koska ne ovat sidoksissa modernin politiikan kategorioihin: globalisoitunutta postkolonialistista maailmaa pitäisi hallita kansallisvaltion välityksellä eli 300 vuotta vanhalla välineellä.

Samalla kun Imperiumi on manannut esille muutoksen voimat, se ei kykene hallitsemaan niitä: Imperiumin oletettu vahvuus näyttäytyy vihdoinkin heikkoutena. Sotatilan kumoaminen voi paljastaa moninaisuuden oletetun heikkouden voimaksi. Imperiumi ei kykene tuottamaan käytännössä positiivista poliittista tiedettä, siksi sen on alinomaa julistettava poikkeustilaa, sotaa. Se ei pääse Jean Bodinin ja Carl Schmittin tuolle puolen. Postmodernissa ainoa suorite, johon suvereeni kykenee, on dialektisessa suhteessa modernin oppeihin. Onko postmoderni todellakin politiikan kuoleman aika? Siltä näyttää... ja vanha machiavellilainen sanonta - "päämäärä oikeuttaa keinot" - paljastuu politiikan perustaksi vailla sitä triviaalisuutta, johon se on onnettomien tulkitsijoiden toimesta pakotettu.

Moderni sota postmodernissa

Imperiumin sota ei kuitenkaan tottele yksiselitteisiä oppeja. Bushin hallinnon, Yhdysvaltojen ja Imperiumin välinen suhde ei ole lineaarinen. Sodan- ja Imperiumin vastaisuutta ei saa sekoittaa antiamerikkalaisuuteen. Emme saa unohtaa sitä valtavaa osallisuutta, joka valtameren toiselta puolen on tullut moninaisuuden perimälle - IWW:stä Seattlen liikkeeseen.

Tiedostamme, että Bushin hallinto on ehkä voimakkain liikkeellä oleva Imperiumin vastainen voima. Postmoderni clintonilainen sota keräsi konsensusta, koska se oli todellinen imperiaalinen sota. Se ei synnyttänyt vastareaktioita, mutta kaikki ovat valmiita vastustamaan Bushin perinteistä westfalenilaista kansallisvaltioiden välistä sotaa. Imperiumi puhuu kosmopolitaanista kieltä, joka yhdistää ja demokratisoi, Irakin sota taas puhuu vanhaa kansallisvaltiollista kieltä, joka erottaa. Moderni sota postmodernissa. Richard Straussin sinfonia - klassisen musiikin huipentuma - Schönbergin tai Alban Bergin aikakaudella. Auttamatta ohitettu.

Irakin sotaa on vastustettava ennen kaikkea sen modernisuuden vuoksi. Imperiumin rakentumisen liike on kuin heiluri, joka menee välillä eteenpäin, välillä taaksepäin. Taakse menemisen liike on pysäytettävä, että heiluri hullaantuisi ja muuttuisi kumoavaksi, eteenpäin meneväksi, tendenssejä ekstremisoivaksi liikkeeksi. Jotta esi-imperiaalinen sota muuttuisi Imperiumin sisäiseksi sodaksi, samanlaiseksi epäsymmetriseksi sodaksi, joka nähtiin noin kymmenen vuotta sitten Los Angelesin kaduilla.

Irakin sota jakaa modernin ja postmodernin myös taloudellisesti. Old ja New Economy vastakkain. Dow Jones ja Nasdaq. Materiaalinen moderni teollinen tuotanto vaatii vallan ja sodan territorialisointia (kansallisvaltioiden välistä sotaa), immateriaalinen postmoderni älytuotanto vaatii vallan ja sodan deterritorialisointia (terrorismin vastainen sota).

Imperialismi? Nein danke.

Vaikka Irakin sodan ovat panneet liikkeelle enemminkin modernit kuin postmodernit voimat, se ei ole enää sama sota, johon Leninin teoria imperialismista perustui, ja johon myös osa nykyisistä sodanvastustajista tuntuu yhä nojaavan. Tätä sotaa ei käydä imperialististen kapitalististen kansallisvaltioiden välillä eikä sodan tavoitteena ole valloittaa kapitalismin piiriin kuulumattomia markkinoita ja raaka-aineita. Imperiumissa ei ole ulkopuolisuutta. Kapitalismilla ole enää ulkopuolisuutta. Maapallo on, erästä marxilaista ilmaisua käyttäen, alistettu kapitalistiselle tuotantomuodolle todellisesti, eikä pelkästään muodollisesti.

Imperialistisesta sodasta puhuminen nykyisessä tilanteessa osoittaa "ortodoksian rakastajilta" suurta tietämättömyyttä juuri siitä ortodoksiasta, jota heidän tarkoituksenaan on puolustaa: Leninin teoriasta. Keskustelusta, jota venäläinen sosiaalidemokraattien johtaja ja puutarhakotkamme Rosa Luxemburg kävivät 1900-luvun alussa. Enää ei ole olemassa imperialistisia kansallisvaltioita, jotka kilpailisivat sodan keinoin kapitalismin piiriin kuulumattomien markkinoiden haltuunottamisesta. Uuden ja vanhan talouden sota vapaista pääomista noudattaa täysin erilaisia lainalaisuuksia tilanteessa, jossa ei ole kapitalismin ulkopuolisia alueita eikä olemassaolevia vaihtoehtoja sille (onneksi).

Subjektiivisuuden kannalta tämä tarkoittaa, että kapitalismin kehityksessä ei ole enää heikkoa lenkkiä. Ei ole ketjun rengasta, josta katkaista imperialistinen rakenne. Ketju on yhtä heikko ja yhtä vahva kaikkialla. Jos joitakin sen osia saadaan irrotettua - à la Brasilian Lula - tämä ei johda mihinkään. Porto Alegren ja Davosin välimatka on globaaliaikakaudella hyvin lyhyt. Mutta jos ajattelemme ketjumallin mukaisesti, meidän pitäisi olettaa, että paikka, jossa ketjun voisi katkaista on tietenkin se, missä subjektiivisuus on vahvimmillaan ja valtarakenne heikommillaan.

Mutta mitä tämä voi tarkoittaa sen jälkeen, kun vuoden 1917 Venäjä-kortti on pelattu? Ehkä se tarkoittaa sitä, että Euroopan voimakas irrottaminen vanhasta taloudesta - Dow Jonesista ja sinne kanavoituvista rahoista - voi viedä uusia talous- ja geopoliittisia tasapainoja tai tasapainon horjuttamisia kohti. Onko siis antiamerikkalaisuus, joka on strateginen itsemurha, taktisella tasolla kuitenkin nerokas keksintö? Kyllä, jos se perustuu subjektiiviseen vahvuuteen eikä vastapuolen heikkouteen. Kyllä, jos taktinen momentti on luokkaorganisaation hallitsema. Antiamerikkalaisuus on strateginen virhe, mutta ehkä se voi olla "organisaatiomme" taktinen väline - eräänlainen Troijan hevonen.

Epäsymmetrisen demokraattinen sota

Imperiumissa sota on "normaali" kokemus. Se hyväksytään kulttuurisesti ilman sen kummempia vastalauseita. Sota voi olla peräti demokratisoinnin väline. Se on kokemus, joka on niin totaalisesti meidän ulkopuolellamme, ettei se voi olla muuta kuin normaalitila. Samantekevä. Sota ei koske meitä. Se on täysin luonnollista, koska sodan luonne muuttuu epäsymmetriseksi eli postmoderniksi.

Ehkä ainoa tapa, jolla sota voi meitä koskea, ovat sen taloudelliset vaikutukset. Bensan hinta, rahvaanomaisesti sanottuna. Kun sivilisaatiot ovat törmäyskurssilla huntingtonilaisessa uudessa uljaassa maailmassa, myös sodan seurausten kokemisen tavat ovat kulttuurisidonnaisia: rahan kulttuurissa ihmetellään bensan hinnan asettumista vääriin lukemiin, uskonnon kulttuurissa ihmetellään vääräuskoisia pyhillä alueilla. Epäsymmetria on kaikkialla. Se on siinä, että olemattomat hermokaasuhyökkäykset metropolejamme vastaan ovat todiste toisen sivilisaation moraalittomuudesta, kun taas meidän 3000 pommia 48 tunnissa ovat osoitus etiikasta, joka säästää siviilejä, siitäkin huolimatta että lopputulos olisi täysin sama.

Epäsymmetria on ilmeinen myös siksi, että sodan tavoite on demokratisointi. Miten kansallissosialistisen Saksan demokratisoinnin olisi pitänyt toteutua, jos Hitlerillä ei olisi ollut laajentumispyrkimyksiä? Miten demokratisoinnin olisi pitänyt toteutua, jos etnisesti puhtaan Saksan toteuttaminen olisi toteutettu pelkästään karkotuksilla, kuten tapahtuikin ennen toisen maailmansodan syttymistä? Todennäköisesti Hitleriä olisi pidetty - kuten pidettiinkin - Haiderin tai De Gaullen kaltaisena outona ja folkloristisena nahkahousuna, koska hän viime kädessä kuului meidän sivilisaatioomme ja hänet oli vaaleilla valittu.

Saddam on helppo kohde sodalle, koska hän on vieras myös omalle sivilisaatiolleen, viimeinen kylmän sodan ja nasserilaisen arabiyhtenäisyyden symboli maailmassa, jossa vaihtoehtona ovat Nasdaq (huonommassa tapauksessa Dow Jones) ja Bin Laden. Postmodernissa Saddam Husseinin absoluuttinen modernius, joka ei ole naitettavissa fundamentalismiin tai markkinatalouteen, on äärimmäisen helppo maali.

Bush on rehellinen poliitikko, joka ei puhu demokratisoinnista. Demokratisointi kuulostaisi oudolta ilmaisulta yhdysvaltalaisesta kulttuuriympäristössä republikaanisen presidentin lausumana. Kuitenkin sotaa puolustetaan demokratisoinnin (eikä tietenkään demokratian) nimissä. Viedään Ranskan vallankumouksen yhteydessä syntynyttä eurooppalaista poliittista järjestelmää ja arvomaailmaa kaikkialle.

Emme tietenkään tiedä, tarkoittaako sodan kohteena olevissa maissa demokratia käsitteenä mitään muuta kuin länsimaalaista politiikkaa, jonka subjektina ovat länsimieliset politiikantekijät. Paradoksaalisella tasolla sosialismi ja demokratia ovat enemmän Saddamin nasserilaisen sukupolven kuin nykyisen arabimaitten nuorisoproletariaatin käsitteitä. Nuorisoproletariaatti unelmoi matkalipusta länteen tai matkalipusta paratiisiin, eikä autuudesta ja onnesta sosialismin tai markkinatalouden kaarilippujen alla omassa maassa. Se on kulkenut kansallisvaltioiden ohi jo aikoja sitten.

Sota demokratian nimissä lähtee olettamuksesta, että postkolonialistisessa maailmassa ainoastaan meidän demokratiamme olisi se oikea yhteiskunnallinen malli, joka on kaikkialla sovellettavissa. Muistuttaako tämä sosialismia? Kyllä, se muistuttaa juuri siitä.

Sota ja antropologia

Sota on jakanut maailman kahteen epäsuhtaiseen osaan. Epäsymmetria on myös inhimillinen. Tapa kokea sama asia - sota, talous, demokratia jne. - on erilainen riippuen siitä, kenestä me puhumme. Linjajako ei tottele enää perinteisiä luokkataistelun tai kansallisvaltioiden rakentamia asemia. Yhteiskunnan fragmentoituminen on johtanut siihen, että tapa kokea erilaisia ilmiöitä on pirstaleinen, eikä siksi synnytä kollektiivisia voimia. Siksi myös fundamentalismi on ensisijaisesti pirstaleinen galaksi, joka kommunikoi pääsääntöisesti digitaalisesti tai satelliittien välityksellä.

Sodan epäsymmetria tarkoittaa, että sodankäynnin tappioluvut ovat suhteettomia. Totaalisessa epäsuhdassa 1=100 tai 1=1000. Persianlahden ensimmäisessä sodassa kuoli 300 liittouman sotilasta ja noin 200 000 irakilaista siviiliä ja sotilasta. Tapa kokea sotaa muistuttaa matkustamista tai liikkumista: toiset maksavat hukkumiskuolemasta Gibraltarin salmessa saman verran kun toiset lomaviikosta Mauritiuksella. Me olemme täysin vieraantuneita sodasta. Baudrillard oli täysin oikeassa, kun hän puhui ensimmäisestä Persianlahden sodasta sotana, jota ei käyty. Sitä ei käyty meillä. Se käytiin toisenlaisessa maailmassa.

On kuitenkin oltava äärimmäisen tarkkana puhuttaessa siitä, miten maailma on jakautunut antropologisesti. On vältettävä linjajakoja ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä, on vältettävä ajattelua, jonka mukaan kehitystä voisi siirtää taaksepäin tai että jotkut osat olisivat irrotettavissaan kokonaisuudesta. Antropologinen jako ei koske vain sotaa, vaan se kulkeutuu kaikkialle elämän epävarmistamisen myötä, pätkätöiden tai äärimmäisen nestemäisen liikkuvuuden kautta. Tietenkään ei ole mahdollista olla pätkätöitä tai liikkumista vastaan. Ne on katsottava mahdollisuuksiksi, joiden muuttuminen virtuaalisesta todelliseksi voi toteutua ainoastaan poliittisen ja yhteiskunnallisen taistelun kautta.

Antropologinen ero on läsnä myös meillä, Euroopan rajoilla, joilla kuolee joka vuosi enemmän ihmisiä kuin liittouman sotilaita Afganistanin tai Persianlahden ensimmäisessä sodassa. Antropologinen ero elää kiinalaisissa tehtaissa, jotka ovat jo nyt muuttaneet Euroopan sisälle. Työvoiman kannalta on tietenkin parempi, että hikipajat sijaitsevat täällä kuin Aasiassa, koska täällä on mahdollista käyttää hyväksi jo saavutettua taistelujen tasoa.

Imperiumin sietämätön keveys

Miksi Imperiumin pitää käydä epäsymmetristä sotaa äärimmäisen heikkoja vihollisia vastaan? Myös sodan kohdalla on tapahtunut siirtymä massayhteiskunnasta postmoderniin: sodasta on tullut sirpaleinen kokemus. Se on ensisijaisesti kommunikatiivinen ja symbolinen kokemus.

Sotilaallisessa mielessä Persianlahdella sotivan 200 000 sotilaan mikroarmeija on äärimmäisen heikko. Koskaan historian aikana ei ole saavutettu näin suurta hegemoniaa näin vähäisellä sotilaallisella voimalla. Toisen maailmansodan miljoonien sotilaiden Wermacht, tuhansien lentokoneiden Luftwaffe tai satojen ja satojen sukellusveneiden sekä panssarilaivojen merivoimat olisivat todennäköisesti sen ajan varustelulla ja aseistuksella tuhonneet imperiaalisen armeijan muutamassa päivässä. 5000 risteilyohjusta ei olisi riittänyt, ei 1000 lentokonetta. 3000 pommia 48 tunnissa on aika onneton suoritus Dresdenin tai Tokion pommituksiin verrattuna.

Imperiaalinen armeija on kuin Rooman Imperiumin viimeisten vuosikymmenten liikkuvat kentauriat: ne liikkuivat Imperiumin laitamasta toiseen, tuhoten satoja viinitarhoja kykenemättä kuitenkaan käymään yhtään sotilaallisesti merkittävää taistelua.

Totuus alkaa paljastua hitaasti. Tämä 200 000 sotilaan vahvuinen Imperiumin iskujoukko on luultua heikompi. Sen kunniamaininnoissa lukee taistelujen nimiä, joissa on saavutettu voittoja sotilaallisia mahteja vastaan: Panaman Noriegan huumepoliisit, Grenadan Bishopin toverimme, Afganistanin talebanien rosvojoukot, Kosovan serbipoliisit ja Irakin reserviläisarmeija Kuwaitin maaperällä. Symbolisia näytelmiä eikä sotilaallisia voittoja. Pohjois-Koreankin 1950-luvun kiinalaistyylinen armeija pelottaa. Onkohan Imperiumi oikeastaan paperitiikeri?

Imperiumin sotilaallinen ja poliittinen heikkous on pahin demokratian uhka. Se manaa henkiin yhä uusia vihollisia, yhä uusia heikkoja vihollisia, ja käynnistää olemattomalla sotilaallisella voimalla yhä uusia sotia, jotka nostavat aina uudestaan vaaraa ja uhkaa. Se ei kykene lopettamaan yhtään sotaa eikä kirjoittamaan yhtään perustuslakia. Ja tämä on Imperiumin pakollinen strategia. Jatkuva esihobbesilainen tila. Jokaisen meistä pitäisi olla huolestunut siitä, kuinka heikko meidän poliittinen järjestelmämme on, eikä vakuuttunut sen poliittisesta, taloudellisesta tai sotilaallisesta mahdista.

Mitä jos Irakin sota ei pääty 45 päivässä? (Deutsche Bankin mukaan sodan kestäessä alle 45 päivää sen talousvaikutukset ovat positiivisia; jos se kestää alle 3 kuukautta, se aiheuttaa lyhytaikaisen pysähdyksen bkt:n kasvussa; jos se kestää 3-6 kuukautta, se vaikuttaa negatiivisesti noin kaksi vuotta.) Mitä jos voitettua sotaa seuraa pitkäaikainen ja todellinen - eikä vain tuotettu - epätasapaino?

Sodasta maksettavaksi lankeava hinta on todella suuri. Tämä ei tietenkään tarkoita, että diktaattoreita pitäisi suvaita. Harvoin diktaattorit ovat kuitenkaan kaatuneet ulkopuolisen vaikutuksen seurauksena. Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton sosialistisen diktatuurin kaatoivat tottelemattomat alamaiset eikä 50 vuotta kestänyt kylmä sota. Afganistanin 500 sotilaan taleban-armeijan pois ajaminen Kabulista toteutui enemminkin paikallisten sotaherrojen kuin liittouman joukkojen toimesta. Jos ajattelemme Irakin heikkoutta ja jos mietimme, että sodalla voi olla globaaleja talousvaikutuksia, herää kyllä pikemminkin epäilys maapallon talouden heikkoudesta kuin Irakin vahvuudesta.

Sodan hinta

Imperiumi on hyvin heikko myös taloudellisesti. Yhdysvaltojen hallinto on esimerkiksi joutunut hyväksymään rajusti alijäämäisen budjetin, puhumattakaan raha- ja tavaravirroista. Imperiumin taloudellinen keskiö joutuu imemään itseensä kaikki taloudelliset resurssit, jotta se voisi yhtältä sotia ja toisaalta ylläpitää kulutusta. Rahat virtaavat ennen kaikkea Euroopasta ja Aasiasta. Japani ja Saksa ovat ne maat, jotka tosiasiallisesti maksavat tämän sodan. Siksi emme voi ihmetellä, miksi erityisesti Saksa suhtautuu tähän sotaan nuivasti.

Eurooppa maksaa tosiasiallisesti tämän sodan kulut. Tämä sota olisi mahdoton ilman eurooppalaisia ja aasialaisia investointeja Dow Jonesissa ja Nasdaqissa, ilman valtavaa Yhdysvaltojen velkaantumista (julkista ja yksityistä) sekä ilman eurooppalaisten yritysten voittoja. Tämä sota soditaan eurooppalaisen ja japanilaisen kulutuksen kustannuksella sekä matalien tulopoliittisten ratkaisujen turvin.

Sota nivoutuu tosiasiallisesti talouteen, mutta se ei tee sitä öljyn kautta. Tämän tosiasian esille tuominen on tietenkin "vaarallista", koska se kertoo reformistien - usein julkisesti sotaa vastustavien reformistien - asenteesta. Se kertoo siitä, että on myös tahoja, joskus suoraan valtiollisia tahoja, jotka hyötyvät sodasta.

Tällaisessa kokonaistilanteessa on täysin turha esittää moraalisia tuomioita sotaa vastaan, ja vielä huonompi ajatus on yksipuolisesti tuomita sodan osapuolia, vaikka sota onkin epäsymmetrinen myös sen synnyttämisen aktiivisuuden osalta. Tärkeämpi väline sotaa vastaan on tottelemattomuus niitä yrityksiä ja tahoja vastaan, jotka tosiasiallisesti hyötyvät sodankäynnistä. Mainittakoot esimerkiksi Patria-Hägglunds -konserni, joka on solminut kranaatinheitinjärjestelmiä koskevan kaupan Yhdysvaltain armeijan kanssa.