2003-03-30

Sodan sietämätön keveys

PR

15. helmikuuta 2003 kaikkialla ympäri maailmaa osoitettiin mieltä Irakin sotaa vastaan. Sama toistui sodan alettua. Sodanvastainen liike on kerännyt yhteen valtavan määrän ihmisiä, joiden keskuudessa on hyvin erilaisia näkemyksiä nykyisestä maailmanjärjestyksestä ja Irakin tilanteesta. Sodanvastainen liike on ja sen pitääkin olla moninainen liike. Liikkeessä ei kuitenkaan ole tilaa ihmisille ja järjestöille, jotka puolustavat diktatuureja. Sotaa vastaan asettuminen ei voi koskaan tarkoittaa alamaisiaan vastaan sodan julistaneen diktatuurin puolustamista.

Sodasta on tullut vallitsevan globaalin komennon, Imperiumin rakenteellinen osa. Imperiumissa suvereniteetin muodostuminen asettuu päälaelleen suhteessa modernin suvereniteetin historialliseen rakentumiseen. Jos moderni valtio syntyi rauhan lupauksena, ihmisten välisen sodan seurauksena, nykyinen hallitsija synnyttää sotaa olemassaolonsa ehtona. Ilman sotaa ei olisi suvereniteettia. Hallitsijan on tuotettava esihobbesilainen tila oikeuttaakseen olemassaolonsa. Sotaa tuskin käydään ensisijaisesti öljyn vuoksi, pikemminkin sodan syyt liittyvät sen symboliseen ja diskursiiviseen tehtävään suvereniteetin rakentajana.

Imperiumin sota on konstitutiivinen voima. Imperiumi tarvitsee sotaa. Se ei voi julistaa saavutetuksi "maidon ja hunajan" tai "rauhan ja ruusujen" aikaa, koska silloin sen olisi muodollistettava maapallon laajuinen valtansa, luotava muodolliset poliittiset rakenteet uudelle demokratialle. Muodollisen politiikan välineet eivät kuitenkaan tällä hetkellä siihen riitä, koska ne ovat sidoksissa modernin politiikan kategorioihin: globalisoitunutta postkolonialistista maailmaa pitäisi hallita kansallisvaltion välityksellä eli 300 vuotta vanhalla välineellä.

Samalla kun Imperiumi on manannut esille muutoksen voimat, se ei kykene hallitsemaan niitä: Imperiumin oletettu vahvuus näyttäytyy vihdoinkin heikkoutena. Sotatilan kumoaminen voi paljastaa moninaisuuden oletetun heikkouden voimaksi. Imperiumi ei kykene tuottamaan käytännössä positiivista poliittista tiedettä, siksi sen on alinomaa julistettava poikkeustilaa, sotaa. Se ei pääse Jean Bodinin ja Carl Schmittin tuolle puolen. Postmodernissa ainoa suorite, johon suvereeni kykenee, on dialektisessa suhteessa modernin oppeihin. Onko postmoderni todellakin politiikan kuoleman aika? Siltä näyttää... ja vanha machiavellilainen sanonta - "päämäärä oikeuttaa keinot" - paljastuu politiikan perustaksi vailla sitä triviaalisuutta, johon se on onnettomien tulkitsijoiden toimesta pakotettu.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.