Tuleva kansainvälinen ihmiskunta

Muutama päivä sitten seurasin Yhdysvaltoja ja konfliktia koskevaa keskustelua Italian TV:n ajankohtaisohjelmassa Infidel. Ohjelmassa oli Daniel Cohn-Benditin haastattelu, joka teki minuun vaikutuksen. Cohn-Benditin, Fischerin, Sofrin sekä Liberation-lehden näkökanta on viimeaikoina käynyt läpi mutaation, joka tekee siitä nykyeurooppalaisuuden kaikkein kiinnostavimman ytimen, vuoden 1968 kulttuurin evoluution, joka pyrkii yhdistämään liberaalit ja reformistiset perinteet tuodakseen ne yhteen kosmopoliittisen ja humanistisen uusvalistuksen muodossa.

Tästä perspektiivistä on nousemassa vastakkainasettelu amerikkalaisen hegemonian ja eurooppalaisen itsenäisyyden välillä. Kyseessä on eurooppalainen itsenäisyys, joka löytää sisältönsä kansalaisoikeuksien puolustamisesta ja sosiaalidemokratian hillitsemästä liberalismista. Onko tämä projekti realistinen? Voimmeko ajatella suurta Eurooppaa, kansallisvaltioiden ja valtavan finanssipääoman Eurooppaa, voimana, joka kykenee edistämään ihmisoikeuksien kunnioitusta? Vielä perustavampi kysymys: onko Eurooppa yhä olemassa muutamina viime viikkoina tapahtuneiden jakautumisten jälkeen? Voimmeko nähdä ranskalais-saksalaisessa hegemoniassa uuden, Yhdysvalloista itsenäisen eurooppalaisen projektin? Minä näen tässä perspektiivissä vakavan eurooppalaisen nationalismin vaaran. Eurooppalainen nationalismi, joka esittää itsensä oppositiona Bushin hallinnon sotaretoriikkaa vastaan, näyttäytyy meille tänään antimilitaristisen ja pasifistisen rintaman lähellä olevana, mutta eikö tämä ole näköharha? Eikö antiamerikkalaiselle ennakkoluulolle rakentuvan uuden nationalismin vaara ole aivan kulman takana?

Viime kuukausina on nähty eurooppalaisessa rakennelmassa piilevien ristiriitojen nopea ja brutaali kypsyminen. Sen kriisin aikana, jota olemme käymässä läpi, erityisesti sen johtaessa sotaan, tulee tarpeelliseksi olla varovaisia ja välttää samaistumista "kansallis-eurooppalaiseen". Tämän "europistisen" ja antiamerikkalaisen nationalismin välttämiseksi ei ole muuta keinoa kuin muuttaa eurooppalainen tietoisuus internationalistiseksi tietoisuudeksi.

Viime viikkoina selkeästi esiin nousseeseen eurooppalaiseen lähestymistapaan sisältyy vaara. Eurooppalainen perspektiivi esittää representaation kansainvälisestä todellisuudesta USA:n ja EU:n välisenä vastakkainasetteluna, mutta asettaessaan eurooppalaisen lähestymistavan hyveet unilateraalisen amerikkalaisen lähestymistavan brutaalisuutta vastaan, se on vaarassa esittää tilanteen nationalistis-eurooppalaisin termein tuottaen siten antiamerikkalaisuutta. Globaalia sodanvastaista liikettä ei voida mitenkään supistaa tähän perspektiiviin.

On totta, että on olemassa strateginen vastakkainasettelu amerikkalaisen hegemonismin ja ranskalais-saksalaisen akselin välillä. Mutta tältä pohjalta emme tule rakentamaan mitään muuta kuin pohjan uudelle kylmälle sodalle, joka tulee (tälle on olemassa kaikki edellytykset) asettamaan angloamerikkalaisen kapitalismin ranskalais-saksalaista kapitalismia vastaan. Vaikuttaisi siltä kuin 1900-lukua ei olisi koskaan ollut, tai pikemminkin siltä kuin 1900-luvulla ei olisi tuotettu mitään uutta atomipommia lukuunottamatta. Uusi maailmanjärjestys olisi siten vuotta 1914 edeltänyt järjestys joukkotuhoaseilla lisättynä.

Ei ole Amerikkaa ja Eurooppaa. Meidän on hylättävä tämä representaatio. Ei ole euro-amerikkalaisten demokraattista julkista mielipidettä sotaa vastaan. On sodan vastainen julkinen mielipide, joka on suurelta osin enemmistönä Euroopassa ja joka vastaa noin puolta väestöstä Yhdysvalloissa. Tästä on kysymys. Eurooppalaiset kohtalot tässä vaiheessa merkitsevät hyvin vähän. Voi olla, että Eurooppa palaa tästä sodasta kuolleena. Se millä on merkitystä, on uuden internationalismin nousu. Internationalismin, joka on viimeisten 20 vuoden ajan supistettu solidaarisuuteen häviäjiä kohtaan, tulisi saada nykyisen globaalin kriisin aikana enemmistönä olevan poliittisen perspektiivin voima.

Pitäisikö Eurooppa sitten unohtaa? Ei lainkaan. Meidän on vastustettava Euroopan käsitteen supistamista kansalliseksi, geopoliittiseksi tai taloudelliseksi yksiköksi. Meidän on suhtauduttava myönteisesti Euroopan käsitteeseen laajan, alhaalta ylöspäin rakentuvan, postnationalistisen rakennelman periaatteena. Parasta mitä eurooppalaisesta kokemuksesta on tullut ulos on juuri tämä: sellaisten verkostojen luominen, jotka eivät käy yksiin minkään territoriaalisen alueen kanssa ja jotka on suunnattu historiallis-maantieteellisestä Euroopasta kaukana olevia alueita kohti.

Samaan aikaan meidän on kehitettävä diskurssia Yhdysvalloista, joka olisi vapaa antiamerikkalaisuudesta.

Antiamerikkalaisuus on älyllisistä uhkista pahin. Tämän päivän Amerikka on lähellä tietynlaista sotilaallista fasismia. Bushin hallinto on menossa päättäväisesti kohti väkivaltaisen, oligarkkisen, fasistisen hallitusmuodon määräämistä. Norman Mailer kirjoittaa artikkelissaan nimeltä Gaining an empire losing democracy? seuraavasti: "Yhtiövallan ja sotilaallisen vallan sekä lippufanatismin yhdistelmä on luonut Yhdysvalloissa esifasistisen ilmapiirin". On vaikea sivuuttaa tunnetta siitä, että Bushin klaani on yhtä vaarallinen kuin Saksan kansallissosialistinen puolue, ja sillä on kaiken huipuksi pääsy totaalisen tuhon aseisiin, pääsy jota Hitlerillä ei onneksi ollut.

Mutta Yhdysvallat ei ole sama kuin 1930-luvun Saksa.

Meidän on nostettava esiin amerikkalaisen vapaudellisen ja demokraattisen kulttuurin sekä bushilaisen natsismin väliset ristiriidat, jos haluamme päästä ulos siitä ansasta, jota ennaltaehkäisevän sodan ideologia on tähän saakka virittänyt. Vain vallankumous Yhdysvalloissa voisi vapauttaa ihmiskunnan globaalin fasismin vaaroilta - ei todellakaan muinaisten eurooppalaisten hyveiden ja amerikkalaisen hegemonismin paheiden vastakkainasettelu. Bush on ennen kaikkea amerikkalaisten vihollinen. Yhdysvallat on se paikka, jossa globaali liike tulee voittamaan Bushin ja tämän nationalistisen kiihkon sekä uusliberalismin, joka on tämän ilmiön tuottanut.

http://slash.autonomedia.org/analysis/03/03/15/1738212.shtml