2003-04-23

Kutistuva yhteiskunta

Ghassan Hage

Kääntänyt: Markus Termonen

Globaali kapitalismi ja kutistuva toivon muodostaminen

Nykyään on hyvin tiedostettua, että globaalia yhtiötä luonnehtii parhaiten - samalla erottaen sen monikansallisista ja kansallisista edeltäjistään - sellaisen pysyvän ankkuripaikan poissaolo, jonka yhtiö katsoo "todelliseksi kodikseen". Monikansallinen yritys ei ollut enää liitetty yksittäiseen kansallisvaltioon, kuten nimitys kertoo. Sillä oli ydinpesiä maailman monissa osissa, vaikka missä tahansa se olikin, se toimi kansallisvaltiollisessa kehyksessä. Globaalin kapitalismin tärkein aspekti on päättynyt luottamus kansallisvaltioon toiminnan kehyksenä. Toisaalta globaali kapitalismi on vain monikansallisen kapitalismin tendenssien tulemista intensiivisemmiksi, kohti kapitalistista kasautumista perinteisen teollisen sektorin ulkopuolella. Nyt vallitsee finanssisektorin selvä hallitsevuus sekä palvelutalouden massiivinen laajentuminen. Nämä ovat yhteydessä myös erään uuden kapitalistisen kasautumisen kentän nousuun: informaatiosektoriin. Osittain edellisen seurauksena, globaalia yhtiötä luonnehtii täsmällisen kansallisen ankkuroitumisen täydellinen menetys. Toisin kuin monikansallisella yhtiöllä, jolla on monia ankkuripaikkoja, globaalilla yhtiöllä ei ole ainuttakaan. Mihin tahansa se sijoittaa itsensä, paikkaa pidetään sattumanvaraisen epäpysyvänä kotina. Kapitalismista tulee ns. transsendentaalista. Se yksinkertaisesti sanoen leijuu maapallon yllä etsien sopivaa paikkaa laskeutua ja investoida, minkä jälkeen on taas aika lentää.

Tässä tulee esiin merkillepantava ilmiö. Globaali yhtiö tarvitsee valtiota mutta ei kansakuntaa. Kansalliset ja alakansalliset hallitukset kaikkialla maailmassa muunnetaan ensisijaisista kansallisen yhteiskunnan hallinnoijista investointitilan estetiikan hallinnoijiksi. Hallituspolitiikkaa ohjaavista asioista eräs tulee ylimmäksi: kuinka voimme tehdä itsemme tarpeeksi houkutteleviksi viehättämään yläpuolellamme leijailevaa transsendentaalista pääomaa, jotta se laskeutuisi maahamme? Tähän kuuluu sosio-ekonominen estetiikka: kuinka luomme hyvän työympäristön, sen osaset kuten taipuvaisen työvoiman ja sopivan infrastruktuurin? Mutta kyse on myös arkkitehtuuri- ja turismiestetiikasta: kuinka luomme miellyttävän elinympäristön globaaleihin yhtiöihin kuuluville kulttuurisesti monimuotoisille, liikkuvaisille johtajille ja työntekijöille, jotta nämä haluaisivat tulla ja elää kanssamme jonkin aikaa?

Globaali estetisoitu kaupunki tehdään siten pikemminkin kauniiksi houkuttelemaan muita kuin paikallisten asukkaiden saamiseksi tuntemaan olonsa kotoisaksi. Siten jopa hallituksen sitoutuminen kaupunkitilaa kohtaan lakkaa olemasta yhteiskunnallista sitoutumista. Tämä globaali urbaani estetiikka saapuu sille ominaisen autoritaarisen tilallisuuden kera. Globaalissa kaupungissa on edeltäjiään vähemmän tilaa marginaaleille. Kuinka pääsemme eroon kodittomista, jotka nukkuvat kaupungin penkeillä? Kuinka pääsemme eroon alaluokista, joihin kuuluu korkea osuus alkuperäiskansojen väestöä, kolmannesta maailmasta kotoisin olevilta näyttäviä siirtolaisia tai siirtolaisten jälkeläisiä, yhä ahtautuneina kaupunginosiin, joita keskiluokka ei ole ottanut omakseen? Ei kaunkaan sitten valtio oli ainakin minimaalisesti kiinnostunut nostattamaan ja jakamaan toivoa näille ihmisille pitääkseen heidät osana yhteiskuntaa. Nyt ideologinen ja eettinen tila, jossa pitää köyhyyttä yhteiskunnallisena tai inhimillisenä ongelmana, on kutistunut. Hallitsevissa asioiden esittämisen muodoissa köyhistä tulee ensisijaisesti kuin näppylöitä, "esteettinen kiusa". He seisovat "meidän" ja toistaiseksi laskeutumattoman transsendentaalisen pääoman välissä. Heidät pitäisi repiä irti ja siirtää tällaisesta tilasta. Globalisaation estetiikka on nollatoleranssin estetiikkaa. Kun valtio perääntyy sitoutuneisuudestaan marginaalisten ja köyhien yleiselle hyvinvoinnille, heidät jätetään kasvavassa määrin, parhaimmillaankin, selviytymään omin neuvoin. Pahimmillaan aktiivisesti esitetään heidät ulkopuolisena yhteiskuntana. Etnisten kulttuurien kriminalisointi ja lokerointi ovat eräitä tällaisten poissulkemisprosessien epäeettisimmistä ja alhaisimmista muodoista. Osittain tämän vuoksi globalisaatio on sopinut niin hyvin yhteen hyvinvointivaltion uusliberalistisen purkamisen kanssa. Valtion peräytyminen sitoutumisesta nähdä köyhyys yhteiskunnallis-eettisenä ongelmana kulkee käsi kädessä köyhyyden lisääntyvän kriminalisoinnin kanssa sekä hyvinvointivaltion peräytymisen jättämää tyhjiötä täyttämään tarkoitetun rikosoikeudellisen valtion kehittämisen kanssa.

Toivo ei liity tulotasoon. Siinä on kyse elämän tarjoamien mahdollisuuksien tunnusta. Sen vihollinen on ansaan jäämisen tunne, ei köyhyyden tunne. Kun valtion vetäytyminen yhteiskunnasta sekä vallitseva toivon muodostaminen alkavat kutistaa monia ihmisiä, jopa tulotasoltaan keskiluokkaisia, urbaaneja asukkeja paradoksaalisesti juuttuneina epävarmoihin työpaikkoihin, maanviljelijöitä jotka työskentelevät yötäpäivää "pääsemättä mihinkään", pienyrittäjiä jotka kamppailevat pitääksensä liiketoimintansa käynnissä, kaikki nämä ja useammat ovat alkaneet kärsimään toivon niukkuuden erilaisista muodoista. He liittyvät jo entisestään ylimarginalisoitujen alkuperäiskansojen yhteisöjen, kodittomien, köyhien siirtolaistyöläisten ja kroonisesti työttömien joukkoon. Mutta toisin kuin nämä, ensinmainitut eivät ole tottuneet marginaalisuuden tilaan, he eivät tiedä kuinka kaivaa uusia toivon muotoja sieltä, missä toivoa ei ole, ja he elävät kieltäymyksen tilassa, yhä toivoen, että heille olisi "kansalliseen identiteettiin" sidottu toivon passi. Heistä tulee itsekeskeisiä, kateellisia ketä tahansa "etenevää" kohtaan, samalla kun he ovat jumissa, kostonhimoisia ja kiihkoilevia sekä aina valmiina "puolustamaan kansakuntaa" menneen toivonsa uudelleensaamisen toivossa. Heidän uusi elämäntilanteensa tuo esiin heidän heikoimmat piirteensä kuten sellainen tekisi meistä kenessä tahansa. Tällainen on monien Howardin "enemmän kuin 50 prosentin" tarina. He ovat toivottomia, jotka globaali kapitalismi ja uusliberalististen hallitusten politiikka ovat tuottaneet, "sisäiset pakolaiset". On ironista nähdä heistä niin monen lähtevän liikkeelle puolustamaan "kansakuntaa", "ulkoisia pakolaisia" vastaan. Globaaleja hylättyjä vastustamassa toisia globaaleja hylättyjä. Vain alhaiset voivat riemuita tällaisesta näystä.


Ghassan Hage on Sydneyn yliopiston antropologian laitoksen luennoitsija. Hän on julkaissut mm. teoksen White Nation: Fantasies of white supremacy in a multicultural society, Sydney: Pluto Press ja Lontoo: Commerford and Miller Press, 1998.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.