2003-04-23

Kutistuva yhteiskunta

Ghassan Hage

Kääntänyt: Markus Termonen

Lontoossa pitämässään luennossa slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Zizek pohdiskeli (80-luvun) brittiläisen vasemmiston kyvyttömyyttä tehdä lovea Margaret Thatcherin vaalivetovoimaan työväenluokkien keskuudessa, kyvyttömyyttä johon kuului tyypillisenä strategiana korostaa tämän politiikan aiheuttamia massiivisia epätasa-arvoisuuksia. Zizekin mielestä tässä keskittyneisyydessään vaurauden, hyödykkeiden ja palveluiden jakamisen epätasa-arvoisuuksiin oppositio jätti ulos näköpiiristään juuri sen alueen, jossa Thatcherin vahvuus asusti: hänen kykynsä jakaa "fantasiaa". "Fantasia" on tässä psykoanalyyttinen käsite, joka kuvaa sellaista yksilöiden subliminaalisten (ns. ärsytyskynnyksen alapuolisten) uskomusten yhdistelmää, joka saa nämä tuntemaan, että elämällä on tarkoitus, merkityksekäs tulevaisuus.

[Artikkeli julkaistu alunperin Make-world -festivaalin (Make-world) lehdessä ja käännöksenä Megafonin vanhoilla verkkosivuilla.]

Toivo ja kansallisvaltioiden synty

Thatcher jakoi toivoa ensisijaisesti korostamalla rasistisesti yhteisön ihmistyypin voimaa, joka seuraa "brittiläisyydestä", sekä toisaalta tähdentämällä pienyrittäjien unelmia ylittää oma tilanteensa, kokea sosiaalista liikkuvuutta ylöspäin, ja näiden unelmien mahdollisuutta toteutua. Viesti oli yksinkertainen ja selvä: jos "omistaa" "brittiläisen luonteenlaadun", omistaa kyvyn kokea kohoavaa sosiaalista liikkuvuutta, vaikka nykyhetkellä olisikin kasan pohjalla. Brittiläinen luonteenlaatu ei antanut välitöntä tasa-arvoa ja hyvää elämää vaan se mahdollisti toivon tulevasta hyvästä elämästä. Saattoi katsoa pakistanilaisia naapureitaan, jotka elivät samanlaisissa olosuhteissa ja sanoa: "kyllä, meillä on yhtä vaikeaa, mutta olen brittiläistä ihmistyyppiä, joten voin sentään toivoa pääseväni tästä kolosta, siinä missä nämä mustat surkimukset ovat toivottomasti jumiutuneita paikalleen".

Mikä on ollut kansallisvaltion salaisuus kestävän kehyksen tarjoamiseksi kapitalistiselle kasautumiselle? Se on tämä massiivisen yhteiskunnallisen epätasa-arvon yhteydessä esiintyvä toivon jakamisen kapasiteetti (erityisesti kapitalismiin kuuluvien ylöspäisen sosiaalisen liikkuvuuden toiveiden). Meidän tulee muistaa, että lännen historiassa "arvokkuuden ja toivon" osuus ei ole aina ollut avoin eurooppalaisille alaluokille. Euroopan nouseva porvaristo peri aiempien aikojen kuninkaalliselta aristokratialta käsityksen talonpojista ja kaupunkiköyhälistöstä alempana ihmislajina. Alemmat luokat "rodullistettiin" synnynnäisesti alempina olentoina, joita pidettiin biologisesti puutteellisina saavuttamaan "sivilisaation" inhimilliset muodot, joihin kuuluivat erityisesti "inhimillinen arvokkuus ja toivo". "Inhimillinen" yhteiskunta jokaisessa tuon ajan nousevassa kansakunnassa ei käynyt yhteen kansallisvaltioiden rajojen kanssa. Sen rajat olivat "sivistyneen" porvarillisen kulttuurin rajat. Michelet'n työ kuvailee tärkeää historiallista siirtymää, joka ajoittuu 1700-luvun loppuun ja 1800-luvulle: kansallisesti rajattujen talonpoikien ja alaluokkien kasvava sisällyttäminen siihen piiriin, jonka jokainen kansakunta määritti omaksi versiokseen inhimillisestä yhteiskunnasta. Mutta toisaalta tämä "sisäisen epärodullistaminen" kulki käsi kädessä yhä intensiivisemmän, kolonialistisen "ulkoisen rodullistamisen" kanssa. Nyt korostettiin eurooppalaisen valkoisuuden ihonväriä enemmän kuin koskaan, tärkeimpänä perustana kunkin pääsylle "arvokkuuteen ja toivoon". Joka tapauksessa Michelet onnistuu kuvaamaan oikean kansallisvaltion synnyn: toivon jakamiseen sitoutunut valtio, joka "hoivaa elämää" (kuten Foucault on asian ilmaissut), yhteiskunnassa jonka rajat osuvat yhteen kansakunnan itsensä rajojen kanssa.

Ei ole mikään salaisuus, että kapitalismissa hallitus on aina antanut ensisijaisuuden sijoittajien intresseille. Mutta kiitos kansallisvaltion tarjoamalle kehykselle, sijoittajien intressit eivät vaikuttaneet olevan ristiriidassa kansallisten rajojen sisäisen, elinkelpoisen yhteiskunnan rakentamisen sitoumuksen kanssa. Toivo, kuten Ernest Bloch on teoretisoinut sitä teoksessaan Principles of Hope, teki ihmisistä tulevaisuuden määräämiä. Kapasiteetti kuvitella parempi tulevaisuus, joka "ei ole liian kaukana", kykeni tallaamaan jalkoihinsa kyseisen hetken epätasa-arvoisuuksien määräävyyden. Tämä toimi hyvin kapitalismin kanssa. Vieraanvaraisuus siirtolaisia ja pakolaisia kohtaan tässä kansallisessa järjestelmässä oli osa tätä kaksoisluontoista taloudellis-sosiaalista logiikkaa. He edustivat (usein halvan) työvoiman ylimääräistä lähdettä, mutta heidän vastaanottamisensa esitettiin myös ylipäätään sitoutumisena hyvän yhteiskunnan etiikalle. Se tosiasia, että he heijastivat jotain positiivista vastaanottavan yhteiskunnan elämänlaadun kannalta, legitimoi kyseisen yhteiskunnan sen kansalaisten silmissä, kykenevänä tuottamaan lisätoivoa. Samanaikaisesti itse tämä lisä oli kolonialistisen luonnonvarojen rosvoamisen tuotetta sekä yhteydessä olemassaolleiden sosiaalisten rakenteiden tuohoamiseen sekä miljoonien ihmisten toiveiden heikentämiseen siellä mitä myöhemmin kutsuttiin "kolmanneksi maailmaksi". Jäljelle jätetty toivotyhjiö voidaan tuntea yhä tänä päivänä kolonisoiduissa yhteiskunnissa, joko koskien toivottomuutta, joka esiintyy kolonisoiduissa alkuperäiskansojen yhteiskunnissa, tai siirtolaisuutta, jonka ovat aiheuttaneet toimintahäiriöiset kolonialistisesti rakennetut kansallisvaltiot, kyvyttöminä tarjoamaan riittävää "toivo-osuutta" muille kuin pienelle vähemmistölle kansalaisistaan.

Aina viime aikoihin saakka siirtolaisten suurten enemmistön kyky asettua länsimaiseen yhteiskuntaan oli riippuvainen läntisen "lisätoivon" saatavuudesta. Tämä lisä on kaikkien vieraanvaraisuuden muotojen ennakkoehto. Mutta tänä päivänä on selvää, että vaikka länsi tuottaa monien asioiden lisämääriä, toivo ei ole yksi niistä. Tämä on ollut ehkä perustavanlaatuisin muutos, jonka globaali kapitalismi on esitellyt niin länsimaisille kuin ei-länsimaisille yhteiskunnille. Globaalin kapitalismin aikakaudella talouden menestyksekäs kasvu, yritysten laajentuminen ja kasvavat voitot eivät enää kulje käsi kädessä sen kanssa, että valtio olisi sitoutunut toivon jakamiseen. Itse asiassa emme todista ainoastaan valtion vähenevää kiinnostusta eettiseen yhteiskuntaan vaan myös sen vähenevää kiinnostusta kansallista yhteiskuntaa kohtaan kaiken kaikkiaan. Tunnumme palaavan aikaan, jona yhteiskunnan rajat kävivät yhteen yläluokan yhteiskunnan rajojen kanssa. Toivo pysähtyy siinä missä globaalin pääoman sijoittaminen pysähtyy.

Globaali kapitalismi ja kutistuva toivon muodostaminen

Nykyään on hyvin tiedostettua, että globaalia yhtiötä luonnehtii parhaiten - samalla erottaen sen monikansallisista ja kansallisista edeltäjistään - sellaisen pysyvän ankkuripaikan poissaolo, jonka yhtiö katsoo "todelliseksi kodikseen". Monikansallinen yritys ei ollut enää liitetty yksittäiseen kansallisvaltioon, kuten nimitys kertoo. Sillä oli ydinpesiä maailman monissa osissa, vaikka missä tahansa se olikin, se toimi kansallisvaltiollisessa kehyksessä. Globaalin kapitalismin tärkein aspekti on päättynyt luottamus kansallisvaltioon toiminnan kehyksenä. Toisaalta globaali kapitalismi on vain monikansallisen kapitalismin tendenssien tulemista intensiivisemmiksi, kohti kapitalistista kasautumista perinteisen teollisen sektorin ulkopuolella. Nyt vallitsee finanssisektorin selvä hallitsevuus sekä palvelutalouden massiivinen laajentuminen. Nämä ovat yhteydessä myös erään uuden kapitalistisen kasautumisen kentän nousuun: informaatiosektoriin. Osittain edellisen seurauksena, globaalia yhtiötä luonnehtii täsmällisen kansallisen ankkuroitumisen täydellinen menetys. Toisin kuin monikansallisella yhtiöllä, jolla on monia ankkuripaikkoja, globaalilla yhtiöllä ei ole ainuttakaan. Mihin tahansa se sijoittaa itsensä, paikkaa pidetään sattumanvaraisen epäpysyvänä kotina. Kapitalismista tulee ns. transsendentaalista. Se yksinkertaisesti sanoen leijuu maapallon yllä etsien sopivaa paikkaa laskeutua ja investoida, minkä jälkeen on taas aika lentää.

Tässä tulee esiin merkillepantava ilmiö. Globaali yhtiö tarvitsee valtiota mutta ei kansakuntaa. Kansalliset ja alakansalliset hallitukset kaikkialla maailmassa muunnetaan ensisijaisista kansallisen yhteiskunnan hallinnoijista investointitilan estetiikan hallinnoijiksi. Hallituspolitiikkaa ohjaavista asioista eräs tulee ylimmäksi: kuinka voimme tehdä itsemme tarpeeksi houkutteleviksi viehättämään yläpuolellamme leijailevaa transsendentaalista pääomaa, jotta se laskeutuisi maahamme? Tähän kuuluu sosio-ekonominen estetiikka: kuinka luomme hyvän työympäristön, sen osaset kuten taipuvaisen työvoiman ja sopivan infrastruktuurin? Mutta kyse on myös arkkitehtuuri- ja turismiestetiikasta: kuinka luomme miellyttävän elinympäristön globaaleihin yhtiöihin kuuluville kulttuurisesti monimuotoisille, liikkuvaisille johtajille ja työntekijöille, jotta nämä haluaisivat tulla ja elää kanssamme jonkin aikaa?

Globaali estetisoitu kaupunki tehdään siten pikemminkin kauniiksi houkuttelemaan muita kuin paikallisten asukkaiden saamiseksi tuntemaan olonsa kotoisaksi. Siten jopa hallituksen sitoutuminen kaupunkitilaa kohtaan lakkaa olemasta yhteiskunnallista sitoutumista. Tämä globaali urbaani estetiikka saapuu sille ominaisen autoritaarisen tilallisuuden kera. Globaalissa kaupungissa on edeltäjiään vähemmän tilaa marginaaleille. Kuinka pääsemme eroon kodittomista, jotka nukkuvat kaupungin penkeillä? Kuinka pääsemme eroon alaluokista, joihin kuuluu korkea osuus alkuperäiskansojen väestöä, kolmannesta maailmasta kotoisin olevilta näyttäviä siirtolaisia tai siirtolaisten jälkeläisiä, yhä ahtautuneina kaupunginosiin, joita keskiluokka ei ole ottanut omakseen? Ei kaunkaan sitten valtio oli ainakin minimaalisesti kiinnostunut nostattamaan ja jakamaan toivoa näille ihmisille pitääkseen heidät osana yhteiskuntaa. Nyt ideologinen ja eettinen tila, jossa pitää köyhyyttä yhteiskunnallisena tai inhimillisenä ongelmana, on kutistunut. Hallitsevissa asioiden esittämisen muodoissa köyhistä tulee ensisijaisesti kuin näppylöitä, "esteettinen kiusa". He seisovat "meidän" ja toistaiseksi laskeutumattoman transsendentaalisen pääoman välissä. Heidät pitäisi repiä irti ja siirtää tällaisesta tilasta. Globalisaation estetiikka on nollatoleranssin estetiikkaa. Kun valtio perääntyy sitoutuneisuudestaan marginaalisten ja köyhien yleiselle hyvinvoinnille, heidät jätetään kasvavassa määrin, parhaimmillaankin, selviytymään omin neuvoin. Pahimmillaan aktiivisesti esitetään heidät ulkopuolisena yhteiskuntana. Etnisten kulttuurien kriminalisointi ja lokerointi ovat eräitä tällaisten poissulkemisprosessien epäeettisimmistä ja alhaisimmista muodoista. Osittain tämän vuoksi globalisaatio on sopinut niin hyvin yhteen hyvinvointivaltion uusliberalistisen purkamisen kanssa. Valtion peräytyminen sitoutumisesta nähdä köyhyys yhteiskunnallis-eettisenä ongelmana kulkee käsi kädessä köyhyyden lisääntyvän kriminalisoinnin kanssa sekä hyvinvointivaltion peräytymisen jättämää tyhjiötä täyttämään tarkoitetun rikosoikeudellisen valtion kehittämisen kanssa.

Toivo ei liity tulotasoon. Siinä on kyse elämän tarjoamien mahdollisuuksien tunnusta. Sen vihollinen on ansaan jäämisen tunne, ei köyhyyden tunne. Kun valtion vetäytyminen yhteiskunnasta sekä vallitseva toivon muodostaminen alkavat kutistaa monia ihmisiä, jopa tulotasoltaan keskiluokkaisia, urbaaneja asukkeja paradoksaalisesti juuttuneina epävarmoihin työpaikkoihin, maanviljelijöitä jotka työskentelevät yötäpäivää "pääsemättä mihinkään", pienyrittäjiä jotka kamppailevat pitääksensä liiketoimintansa käynnissä, kaikki nämä ja useammat ovat alkaneet kärsimään toivon niukkuuden erilaisista muodoista. He liittyvät jo entisestään ylimarginalisoitujen alkuperäiskansojen yhteisöjen, kodittomien, köyhien siirtolaistyöläisten ja kroonisesti työttömien joukkoon. Mutta toisin kuin nämä, ensinmainitut eivät ole tottuneet marginaalisuuden tilaan, he eivät tiedä kuinka kaivaa uusia toivon muotoja sieltä, missä toivoa ei ole, ja he elävät kieltäymyksen tilassa, yhä toivoen, että heille olisi "kansalliseen identiteettiin" sidottu toivon passi. Heistä tulee itsekeskeisiä, kateellisia ketä tahansa "etenevää" kohtaan, samalla kun he ovat jumissa, kostonhimoisia ja kiihkoilevia sekä aina valmiina "puolustamaan kansakuntaa" menneen toivonsa uudelleensaamisen toivossa. Heidän uusi elämäntilanteensa tuo esiin heidän heikoimmat piirteensä kuten sellainen tekisi meistä kenessä tahansa. Tällainen on monien Howardin "enemmän kuin 50 prosentin" tarina. He ovat toivottomia, jotka globaali kapitalismi ja uusliberalististen hallitusten politiikka ovat tuottaneet, "sisäiset pakolaiset". On ironista nähdä heistä niin monen lähtevän liikkeelle puolustamaan "kansakuntaa", "ulkoisia pakolaisia" vastaan. Globaaleja hylättyjä vastustamassa toisia globaaleja hylättyjä. Vain alhaiset voivat riemuita tällaisesta näystä.


Ghassan Hage on Sydneyn yliopiston antropologian laitoksen luennoitsija. Hän on julkaissut mm. teoksen White Nation: Fantasies of white supremacy in a multicultural society, Sydney: Pluto Press ja Lontoo: Commerford and Miller Press, 1998.