2003-02-07

1990-luvun alun lamapolitiikka: välttämättömyys vai valinta?
Raija Julkunen: Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Vastapaino, Tampere 2001.

Markus Termonen

Lama-ajan sosiaalipoliittisia ratkaisuja on usein pohdittu kysymällä, säilytettiinkö hyvinvointivaltio vai ajettiinko se alas. Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntapolitiikan lehtorina toimivan dosentti Raija Julkusen mielestä näin asetettu kysymys on liian karkea ja yksinkertaistettu. Teoksessaan Suunnanmuutos Julkunen etsii vastauksia 1990-luvun suomalaisen sosiaalipolitiikan ratkaisut mahdollistaneisiin tekijöihin "politiikan tekemisen" konventionaalisilta alueilta, eli hallituksesta, eduskunnasta, virkakoneistoista, työmarkkinajärjestöistä sekä instituutioiden ja lakien uudelleenmuotoiluista. Toisin sanoen Julkunen tarkastelee lamapolitiikkaa niillä päätöksenteon alueilla, joilla on keskeisin suvereenius yhteiskuntapoliittisen suunnan muotoilemisessa - yhä "postsuvereenissa" tilassakin, jossa mm. EU:n sosiaalilainsäädäntö, EMU-kriteerit tai kansainvälisten markkinoiden merkitys ovat vähentäneet ja muuttaneet kansallisvaltiollista valtaa.

Julkunen on ottanut vakavasti jälkistrukturalistisen kritiikin siitä, että "hyvinvointivaltion" käsite antaa kuvan yhden idean tai yhden tahdon ohjaamasta valtiosta. Kyseessä on tyypillinen "suuri kertomus". Niinpä teoksen kirjoitustavassa "hyvinvointivaltio" - tai "politiikka" ylipäätään - on jakautunut lukuisiin eri toiminta-alueisiin, organisaatioihin ja päättäjiin. Siinä missä hegemonisissa diskursseissa on usein noussut esiin kertomus laman ylittämisestä suuren yhtenäisyyden mahdollistamana selviytymisenä, talvisotamyytin tapaisena sankaritarinana, haluaa Julkunen korostaa pikemminkin lama-ajan sosiaalipolitiikan sisäisiä ristiriitoja sekä suvereenin vallan määräävää roolia kansalaisten sopeuttajana.

Lama-ajan ratkaisuihin kuuluivat mm. etuuksien tason heikentäminen, niiden keston pienentäminen, tarveharkintaisuuden lisääminen, oikeusperustaisuuden muuttaminen osittain vakuutus- ja asiakkuusperustaisuudeksi, palvelumaksujen käyttöönotto sekä julkisen sektorin työntekijöiden taakan kasvattaminen. Murtumien lisäksi on tärkeää havaita jatkuvuudet: Julkusen mielestä on tähdennettävä, että lama-ajan poliittiset ratkaisut eivät olleet tulosta vain lamasta tai sen tekijöistä (kuten uuteen taloudelliseen ympäristöön astuminen tai Neuvostoliiton kaupan romahtaminen), vaan myös jo ennen lamaa esiinnousseesta yleismaailmallisesta (uus)liberalististen diskurssien hegemoniasta, eli esim. yksityistämisten, sosiaalisten etuuksien heikennysten tai tuloerojen kasvun tehokkaasta painottamisesta. Liberalistisen hallitsemisen tarpeisiin nähden lama tuli kuin tilauksesta, ja välttämättömyyspuheen avulla jokseenkin kaikki julkista taloutta niukentavat päätökset oli mahdollista esittää "hyvinvointivaltion säilyttämisenä".

Työttömyys, joustavuuden lisääminen ja leikkaukset olivat käteviä tapoja sopeutua talouden avautumiseen sekä tuotannon jälkiteollistumiseen. Julkunen väittää, että nykymuotoisen globalisaation ja "liberaalin järjestyksen" välillä on toisiaan ruokkiva kehä, joka onnistuu esittämään itsensä peruuttamattomana ja johon kuuluvat mm. pääomaliikkeiden vapauttaminen, tiukka finanssipolitiikka sekä toimenpiteet, joilla on pyritty turvaamaan kansainvälisten sijoittajien omaisuutta. Pääoman liikkuvuuden moninkertaistuessa hallitukset ovat käyneet kilpailemaan siitä, mikä maa kykenee tarjoamaan parhaan kilpailullisen ilmaston pääomalle. Tämän edellytyksenä on sellaisen työelämän joustavuuden lisääminen, jota käytännössä määrittävät pääoman kasaamisen ja kierron intressit. Oma osansa tässä on sillä, että EU-integraatio on toistaiseksi ollut sisällöltään pikemminkin taloudellista kuin poliittista. Kansallisvaltioiden pyrkimys suojella omaa suvereenisuuttaan, ja siten vastustaa esim. yhteisen sosiaalipolitiikan muotoilemista, on käytännössä kääntynyt uusliberalistisen strategian hyödyksi.

Lama-ajan sosiaalipolitiikka ei tapahtunut ainoastaan institutionaalisten käytäntöjen muokkaamisen kautta, vaan myös "mentaalisten mallien" tuottamisen välityksellä. Näistä Julkunen nostaa esille mm. "vastuullistamisen". Tämän käsittämistavan, jonka mukaan yksilöstä tulee tehdä "vastuullinen" omasta asemastaan, kanssa on tavallaan kenen tahansa hyvin helppo olla samaa mieltä - kuitenkin mikäli se tarkoittaa yksilön aseman esittämistä vain tämän omien toimien tuloksena, eli rakenteellisten tekijöiden vaikutuksen häivyttämistä, asia on ongelmallisempi. Tästä hyvä esimerkki on "työ on parasta sosiaaliturvaa" -tyyppisten argumenttien esittäminen tilanteessa, jossa työn saanti voi olla äärimmäisen hankalaa. "Vastuullinen" yksilö esitetään itseriittoisena ja autonomisena, vaikka yksilöt kehittyvät aina suhteessa yhteisöihinsä sekä käytännössä useiden julkisesti tuotettujen palveluiden vaikutuskentässä. "Vastuullistamiseen" tiiviisti liittyvänä mentaalisen mallin tuottamisena esiintyy myös käsitys "rationaalisuudesta", jonka mukaan "rationaalista" on tehokkuuden arviointi yksinomaan taloudellisten hyötyjen kautta tai julkiseen sektoriin sijoittamisen pitäminen tuhlaavana.

Julkusen keskeinen hypoteesi on se, että olemme siirtyneet "jälkiekspansiivisen" hyvinvointivaltion aikaan. Tämä viittaa hyvinvointivaltion kasvun ja laajentamisen jälkeiseen toiminta- ja hallintatapaan, jota eivät ole aikaansaaneet tai oikeuttaneet yksinomaan lama-ajan olosuhteet. "Jälkiekspansiivinen" regiimi on tuottanut askel askeleelta, "pienten" muutosten kautta "suuria", hyvinvointivaltion perusluonnetta koskettavia muutoksia. Tämän hallintatavan mahdollistaneiksi tekijöiksi Julkunen esittää mm. eliittien kyvyn hallita konsensusta, hallinnan rakenteiden uudistamisen (esim. hallinnollisen vallan huomattava keskittäminen valtiovarainministeriölle), virkamieseliitin asettumisen elinkeinoelämän eliitin liittolaiseksi, säästö- ja uudistusretoriikan tehokkuuden, korkean työttömyyden vaikutuksen työmarkkinoiden voimasuhteiden kannalta sekä vastarinnan kanavien puuttumisen (myös SAK, joka 1990-luvun alkupuolella oli uhkaillut yleislakolla, vaikeni SDP:n hallitusvastuun myötä).

Suunnanmuutos on erittäin painava ja argumenteiltaan terävä teos. Se sisältää paljon yksityiskohtaista aineistoa eliittien diskursseista sekä lama-ajan sosiaalihallinnollisista ratkaisuista. Lisäksi Suunnanmuutos on kysymyksenasettelultaan hyvin ainutlaatuinen teos ajasta, joka oli suomalaisen yhteiskunnan kannalta hyvin merkittävä. Vaikka onkin helppoa päätellä, mitä mieltä Julkunen on "jälkiekspansiivisen" hallintatavan suotavuudesta, ja vaikka teos ei olekaan perinteisessä mielessä "objektiivinen" tutkimus (minkä Julkunen tunnustaa), kaikki halpahintainen propagandistisuus tai latteus on siitä kaukana. Suunnanmuutos herättää paljon kysymyksiä mm. siitä kuinka on asianmukaista käydä keskustelua sosiaalipolitiikasta "postsuvereenissa" tilassa, jossa haikailu kansallisvaltiollisen määräysvallan palauttamiseen on jälkeenjäänyttä ja jonka vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä yhteiskunnallisten konfliktien sovittelumekanismeille ei juurikaan ole tilaa. Alustava looginen johtopäätös lienee se, että on tärkeää muotoilla sosiaalipolitiikan sisältöjä vähintäänkin eurooppalaisella tasolla.