2004-11-04
Michael Hardt ja Antonio Negri julkaisivat neljä vuotta sitten analyysinsä Imperiumiksi nimeämästään globaalin vallan järjestelmästä. Empiren keskeisiä väitteitä oli, että yhtä aikaa imperiaalisen valtaverkoston kanssa on kehkeytymässä myös sen vastavoima, moninaisuus. Moninaisuuden kirurgiaan Empire leikkasi kuitenkin vain kevyesti. Moninaisuuden vuoro tuli nyt.
We should be done once and for all with the search for an outside, a standpoint that imagines a purity for our politics. It is better both theoretically and practically to enter the terrain of Empire and confront its homogenizing and heterogenizing flows in all their complexity, grounding our analysis in the power of the global multitude. (Hardt & Negri: Empire, s. 46)
Taiteen klassisten sääntöjen mukaisesti Multitude sisältää alun, keskikohdan ja lopun - kolme päälukua, jotka ovat War, Multitude ja Democracy. Jos siis Empire oli tempoileva ja avantgardistisille syrjähypyille rakentunut tajunnanräjäyttäjä (sekoittajakin), niin Multitude polkee tasaisempaan tahtiin. Tämä pätee kokonaisrakenteesta aina tekstin kieliasuun, jossa on vain paikoin Empiren tyylistä retorista revittelyä ja käsitteellistä kielipeliä. Keskeisin syy tyylimuutokselle lienee se, että siinä missä Empiren myyntimenestys yllätti, lähdetään Multitudessa kirjoittamaan tietoisesti suuremmalle yleisölle.
Asialla on puolensa ja puolensa. Tätä uskaltaa suositella noviisillekin, mutta Imperiumin teoriaa jo pidempään tahkonneille teoksesta tuskin tulee yhtä merkittävää virstanpylvästä kuin edeltäjästään. Teoreettisesti ansioton ei Multitudekaan toki ole - kaukana siitä - mutta monissa kohdin se vain tarkentelee Empiren teesejä uusien kehitelmien jäädessä lyhyehköiksi avauksiksi.
Mutta asiaan. Eli sotaan.
Kylmän sodan loppuminen herätti toiveita asevarustelun lientymisestä ja maailmansodan uhan väistymisestä. Toisin kävi. Uusi maailmanjärjestys toi mukanaan globaalin sotatilan, joka on nyt ensisijainen este globaalin demokratian rakentamiselle. Sota on siis jälleen keskeinen demokraattinen ongelma samoin kuin modernien kansallisvaltioiden syntyvaiheessa. Ontologialtaan ulkopuolettomassa Imperiumissa sota on myös sisällissotaa samoin kuin moderniteetin alussa.
Imperiaalinen sota saa poliisitoimen luonteen. Interventioita ei tehdä niinkään "kansallisen edun" vaan ihmisoikeuksien nimissä "rikollisjoukkioiden" kukistamiseksi. Perimmiltään imperiaalista sotaa ei käydä konkreettisia vihollisia vastaan. Sotaa käydään käsitteitä ja käytäntöjä vastaan (terroristit, terrorismi), missä vain, milloin vain ja niin pitkään kuin on "tarpeen". Sota käsitteitä ja verkostovihollisia vastaan pitää imperiaalisen vallan paranoian vallassa ja sodan rintamalinjat leikkaavat läpi sosiaalisen elämän kaikkien tasojen. Sota ei ole enää rajoitettu ja säädelty poliittisen poikkeustilan alue, vaan siitä itsestään on tullut poliittisen järjestyksen eli imperiaalisen koneiston rakentamisen keino. Poikkeustilasta on tullut yleinen ja jatkuva avaten suvereenille rajoittamattoman liikkumatilan.
Maailmanpoliittinen taho, joka ennen kaikkea on kyennyt määrittelemään ja hyödyntämään jatkuvaa poikkeustilaa on tietenkin USA, jonka toiminnan Hardt ja Negri katsovat ilmentävän käsitystä maan poikkeuksellisuudesta ja erityislaatuisuudesta (U.S. exceptionalism). USA:n erityislaatuisuudella on kaksi painotusta, joista ensimmäisellä on pitkät juuret USA:n historiassa. Sen mukaan USA on tasavaltalaisten hyveiden soihdunkantaja ja siten poikkeus eurooppalaisesta korruptoituneisuudesta. Tänään kuitenkin jälkimmäinen painotus on ratkaisevampi tekijä globaalin poikkeustilan tuotannossa. Sen mukaan USA on myös poikkeus (kansainvälisestä) laista, koska se on maailman johtava valta. Logiikan mukaan johtajan täytyy seistä kriisitilanteessa lain ulkopuolella. Kyse ei ole oikeudesta, vaan puhtaasti voimasta ja mahdista. Tämä ajattelutapa selittää osaltaan globaalin poikkeustilan tuottamiselle suotuisaa asetelmaa.
Imperiaalinen sota tekee vasemmiston vaalimat sodan taloudelliset selitykset (sota on talouspolitiikan jatkamista toisin keinoin) sekä vanhanaikaisiksi että uudella tavalla ajankohtaisiksi. Vanhanaikaisiksi sikäli, että imperialismikritiikiltä katoaa pohja, tai sanoisinko ulkopuoli, kapitalismin jo laajennuttua globaaliksi markkina-alueeksi. Imperiaalinen sota ei laajenna kapitalismia, vaan intensifioi sitä tuottamalla sen sisälle uuusliberalistista järjestystä. Hardtin ja Negrin mukaan imperiaalinen sota on biovallan muoto, joka ei vain tuhoa, vaan myös tuottaa elämää. Vihollisten tuhoamisen lisäksi/sijasta sodan tavoitteena on nyt vihollisen toiminnan mahdollistavan fyysisen ja sosiaalisen ympäristön tuhoaminen uusliberalismiin sopeutuvaisten subjektiviteettien tuottamiseksi. Sota on ympäristöpolitiikkaa.
Globaalin sotatalouden vastustus ei ole moninaisuudelle vain humanitaarinen tai solidaarisuuskysymys "toisia" kohtaan. Sodan vastustus ja ylipäätään turvallisuuskysymykset nousevat eettisiksi ja poliittisiksi kysymyksiksi viitekehyksessä, jossa globaali sisällissota koskettaa jollain tavoin jokaista ja jossa elinympäristö on yhtä kuin työympäristö. Turvallisuus on ehto biopoliittiselle tuotannolle, jossa kommunikaatio on välitön tuotantovoima.
Tässä on tietenkin pidettävä mielessä, että se turvallisuus, jota meille kaupitellaan terrorisminvastaisen sodan ja yksityisten turvafirmojen välityksellä ei ole samaa kuin moninaisuuden turvallisuus. Globaali sota on imperiaalisen legitimiteetin tuottamiskeino, josta syntyvä turvallisuuspolitiikka tähtää kontrollien luomiseen. Moninaisuuden turvallisuuspolitiikka avaa yhteistyön muotoja. Turvallisuuden politisoituminen ylipäätään on kuitenkin nähtävä biopoliittisen tuotannon näkökulmasta.
Lisäksi on syytä tarkentaa, että Hardt ja Negri eivät viittaa kaikkiin maailman sotiin tasapuolisesti. Sotien merkitys määrittyy sen kautta, millainen suhde niillä on Imperiumiin. Joitain konflikteja kohtaan Imperiumi on yksinkertaisesti välinpitämätön. Jotkut ovat sen kehitykselle ratkaisevia ja nousevat siten imperiaaliseen julkisuuteen.
Hardtin ja Negrin mukaan tehokkain vastarinta järjestäytyy aina samaan muotoon kuin vallitseva taloudellinen ja sosiaalinen tuotanto. Moderniteetin alussa tämä tarkoitti pienten kapinallisjoukkojen kokoamista kansanarmeijoiksi, joilla oli keskitetty rakenne. Tällaiset armeijat vastasivat kaupunkilaistyöläisten yhteiskunnallistunutta kokemusmaailmaa ja ne myös kykenivät kommunikoimaan vaatimuksensa julkisuuteen siinä missä pienet sissijoukkiot kooostuivat pääasiassa maalaisista ja jäivät eristyneiksi kapinoiksi. Kansanarmeijat olivat konstitutiivinen voima modernien kansakuntien rakentamisessa. 1900-luvun puolivälin kapinaliikkeet hylkäsivät kansanarmeijan mallien siirtyen sen sijaan Kuuban ja Kiinan kokemusten innoittamina pienten sissisolujen pluralistiseen ja hajakeskeiseen malliin, jossa korostettiin massojen osallistumista, antiautoritaarisuutta sekä radikaalia demokratiaa.
1900-luvun loppu on syventänyt kehitystä, joka oli idulla jo vuosisadan puolivälin siirtymäkaudella. Verkostokapitalismia vastaan on noussut verkostokapina, joka vastaa postfordistisen tuotannon mallia ja hyödyntää sen kanssa samoja työkaluja, uusia informaatioteknologioita. Verkosto on moninaisuuden taistelumuoto, joka ilmaisee moninaisuuden subjektiviteettia sekä sen halua absoluuttiseen demokratiaan, kuten Hardt ja Negri spinozalaisittain verkostodemokratian nimeävät. Mikä on siis moninaisuuden ontologia?
Moninaisuus voidaan määritellä ensinnäkin negatiivisesti. Moninaisuus on proletaarinen luokkakäsite, joka nimeää pääoman riiston kohteen, mutta se ei ole työväenluokka tai kansa, sillä moninaisuutta ei voida palauttaa mihinkään sisäisesti eriytymättömään kokonaisuuteen tai samuutta merkitsevään identiteettiin. Moninaisuuden riiston konkreettiset muodot ovat aina erityisiä, eivätkä ne ole mitattavissa välttämättömän ja ylimääräisen työajan suhteena, kuten klassisessa marxismissa. On siirryttävä laadullisiin määritelmiin, joissa riiston erityisluonne on artikuloitava subjektiivisista lähtökohdista ja kysymys luokkasolidaarisuudesta on tunnusteltava ja luotava konkreettisissa tilanteissa subjektien välisesti.
Moninaisuudesta keskusteleminen tarkoittaa siirtymää käsiteparista identiteetti-ero käsitepariin singulariteetti-yhteinen (common). Siirtymä ei ole vain kielellistä kikkailua, vaan se sisältää väitteen siitä, että sosiaalinen on käsitteellistettävä verkostomuotoiseksi. Siinä missä identiteetti nojaa dualististiseen ontologiaan (me-he-erotteluun ja näiden väliseen dialektiseen peliin) nimeää singulariteetti-yhteinen ontologian, jossa ei ole määritelmällisesti välttämättömiä ulkopuolia. Verkostossa syntyy toki kollektiiveja, mutta siinä missä kollektiivinen identiteetti redusoi kollektiivin sisäiset erot samuuteen (kaikki me ollaan loppujen lopuksi suomalaisia/miehiä/naisia/ihmisiä/eläimiä) ja edellyttää ulkopuolelle karkotettuja toisia, säilyttävät moninaisuuden kollektiivit sisällään singulaaristen erojen, erityisyyksien ainutkertaisuuden, eivätkä ne edellytä välttämättä ensimmäistäkään toista.
Samaan hengenvetoon lienee syytä tarkentaa, että singulariteetti ei ole yhtä kuin yksilö eikä singulariteettien kollektiivi ole yksilöiden massamuotoinen kokoelma. Singulaarinen viittaa erityisyyteen, joka voi olla läsnä niin yksilöllisellä kuin kollektiivisellakin tasolla ja, ennen kaikkea, joka on ilmaistavissa vain yhteisen (common) pohjalta. Keskustelunavaus yhteisestä lieneekin Multituden tärkeintä antia. Selvennetään siis hieman yhteisen merkitystä moninaisuuden teoriassa.
Rikkaus tulee ennen varastamista. Moninaisuuden riiston voi ymmärtää vain moninaisuuden luovuuden haltuunottona. Teknisesti ilmaistuna moninaisuuden tuotannollisuus on singulariteettien vapaata itseilmausta yhteisen perustalta, yhteistyössä ja uutta yhteistä luoden. Tämä tuotannon kolminainen suhde yhteiseen (yhteisestä, yhteisesti, yhteiseksi) on kaiken työn potentiaali, mutta erityisen vahvasti, ironisesti sanottuna materiaalisesti, se tulee esiin jälkiteollisen tuotannon immaterialisaation tendenssissä eli symbolien, merkitysten, sosiaalisten suhteiden sekä tunteiden ja elämysten tuotannossa. Olennaista tuotannon immaterialisoitumisen tendenssissä on kommunikaation sisäistyminen osaksi tuotantoa. Voisi puhua tuotannon kielellisestä käänteestä.
Immateriaalisen tuotannon lähtökohtana on oltava jotain jaettua yhteistä, jonka varassa vuorovaikutus voi käynnistyä. Tämän lisäksi uusien merkitysten syntyminen edellyttää aivojen ja ruumiiden välistä yhteistyötä eikä lopputuote ole kenenkään yksityisomaisuutta siinä mielessä kuin me ymmärrämme (lockelaisittain) omaisuudeksi jotain, johon on kiinnitetty yksityistä työtä. Koska tuottava ruumis on yhteinen, ei lopputuotekaan ole kenenkään yksityisen omittavissa. Ja aina kun immateriaalinen työ tuottaa jotain, on tuo tuote uusi yhteinen, joka voi toimia uusien "työtapahtumien" lähtökohtana.
Otetaan esimerkki, tieteellinen tuotanto (koska Daniel Bell on todennut oivaltavasti, että jälkiteollisen yhteiskunnan eetos tulee tieteellisen toiminnan alueelta). Tieteellisen kysymyksenasettelun ja ongelmanratkaisun lähtökohtana ovat aina aiempien tiedeyhteisöjen jälkeensä jättämät teoriat ja metodit. Näiden soveltaminen uusiin tehtäviin on aina enemmän tai vähemmän luova tapahtuma, jossa tieteilijä ilmaisee erityisyytensä tiedemaailman kentällä. Vain huonolla tavalla hullu professori väittää tieteellisen työnsä perustuvan absoluuttisen itsenäiseen ajatteluun (mitä se edes tarkoittaisi!). Tiedettä tehdään verkostoituneena, yhteistyössä. Tieteellinen tuote on erityinen, mutta se on välittömästi myös uusien tieteellisten avausten yhteinen lähtökohta. Luovuus edellyttää yhteisiä resursseja, avointa sisäänpääsyä ja vapaata vuorovaikutusta. Jonkinlainen copy left ja open source ovat tieteellisen toiminnan välttämättömiä edellytyksiä. Lisäksi käy selväksi, ettei immateriaalinen tuotanto tapahdu vain muodollisen työajan ja -paikan sisällä, vaan sosiaalisen elämän verkostoissa kokonaisuudessaan. Työn käsite on laajennettava käsittämään koko elämän aika.
Hardtin ja Negrin mukaan yhteisen tullessa sekä tuotannon perustaksi että sen "tuotantomuodoksi" ja tuotteeksi myös riisto on määriteltävä yhteisen riistoksi. Immateriaalisen tuotannon vapaa suhde yhteiseen toteutuu vain siinä määrin kuin pääoma ei korruptoi eli yksityistä yhteistä. Luonnollisestikin yksityistämispaineet kohdistuvat yhteiseen tuotannon kaikissa vaiheissa. Imperiumi yksityistää yhteisiä resursseja, yhteistyön muotoja ja tietenkin yhteistyön tuotteita: elämän patentointi, informaation kaupallistaminen, julkisten tilojen katoaminen, kolmannen sektorin yhteisöjen muuttaminen "sosiaalisiksi yrityksiksi", marginaalikulttuurien tavaramuotoistetut innovaatiot... Viime kädessä yksityistäminen korruptoi ihmisten kaikki aistit. Koko todellisuus aistitaan tavaramuodossa, kuten Debordin spektaakkeliyhteiskunnan teoria tuo esiin.
Hardt ja Negri määrittelevät moninaisuuden työn tuloillaan olevaksi yhteiseksi viitaten paitsi siihen, että immateriaalinen tuotanto alkaa määrittää kaikkien tuotantomuotojen kehitystä, myös konkreettiseen tuotannon globalisoitumiseen. Niinpä moninaisuus on myös vastarinnan tuloillaan oleva yhteinen, yhteinen potentiaali pääoman hallintaa vastaan. Niin dna:n patentointia vastustavat intialaiset maanviljelijät kuin länsimaiset avoimen koodin ja vapaiden ohjelmistojen aktivistit voivat löytää toisensa yhteisestä taistelusta informaation yksityistämistä vastaan. Kamppailu alueellisesta hallinnosta voi löytää kamppailun vallatusta talosta kamppailuna yhteisesti hallituista tiloista. Yhteisten kamppailulinjojen artikuloiminen ei ole kuitenkaan jotain taattua tai annettua. Moninaisuus on ontologisesti rajaton, mutta yhteisten taistelujen punominen on käytännöllinen kysymys. Tässä tehtävässä millään proletariaatin joukolla ei Hardtin ja Negrin mukaan ole poliittista etuasemaa. Johtavan vallankumousluokan sijasta meillä on taistelujen moninaisuus.
Suvereeni ei ole koskaan autonominen tai absoluuttinen voima, vaan se koostuu hallitsijan ja hallittujen välisestä suhteesta. Suvereeni on siten väistämättä kaksipuoleinen valtasuhde, jossa hallitsija ei voi ainakaan kestävästi taata asemaansa brutaalilla alistuksella, vaan joutuu jatkuvasti neuvottelemaan suhteensa hallittujen kanssa. Esimerkiksi talouden piirissä työvoiman palkkatyöstä kieltäytymisen muodot uhkaavat jatkuvasti pääomaa, mutta pääoma ei voi toimia ilman työvoimaa. Pääoma riistää työvoimaa, mutta se ei voi täysin alistaa sitä. Toisin sanoen, Imperiumi on riippuvainen moninaisuuden tuotannollisesta kapasiteetista samalla kun moninaisuus muodostaa Imperiumia uhkaavan vastavallan.
Imperiaalinen suvereniteetti ei kuitenkaan vain ota haltuun moninaisuuden tuottavuutta, vaan pyrkii myös tuottamaan elämää biovallan keinoin. Imperiaalinen suvereniteetti ei ole riippuvainen vain hallittujen suostumuksesta, vaan heidän tuottamisestaan. Juuri tähän haasteeseen sotatalous vastaa. Se luo sosio-ekonomista ympäristöä, joka tuottaa moninaisuudesta poliittista ruumista globaalin pääoman kehityksen edistämiseksi. Eikä tämä tarkoita vain tuottajien tuottamista, vaan myös kuluttajien ja muiden globaalin pääoman virtauksiin osallistuvien tahojen tuottamista. Tätä vastaan moninaisuuden on asetettava oma tuottava lihansa. Hardt ja Negri flirttailevat Merleay-Pontyn kanssa kuvatakseen jotain mikä on yhteistä, mutta identiteetitöntä.
Moninaisuuden organisoituminen yhteisen haltuunottamiseksi tarkoittaa välittömästi myös yhteisen tuottamista ja moninaisuuden uusintamista omaehtoisena tapahtumana. Siten moninaisuuden potentiaalit ovat välittömästi absoluuttisen demokratian toteuttamisen potentiaaleja, jotka suuntautuvat suvereniteetin hajottamiseen. Imperiaalisessa tilanteessa yhteisyydelle perustuvien ja yhteistä tuottavien elämänmuotojen avaaminen on yhtä aikaa sekä poliittinen että tuotannollinen tapahtuma, siis biopolitiikkaa.
Hardtin ja Negrin absoluuttinen demokratia viittaa järjestykseen, jossa ''kaikki hallitsevat kaikkia''. Moninaisuuden vastaus sotatalouteen on yhteistoiminnan ja itsehallinnon kasvattaminen ilman vallan keskittämistä moninaisuuden ulkopuolelle asettuville voimille. On siis kyettävä poliittiseen organisaatioon ja päätöksentekoon, joka ei palaa suvereniteetille välttämättömään yhtenäisyyteen tai Yhden valtaan. Moninaisuus ei voi olla suvereeni. Hardtin ja Negrin ajatus on selkeä, mutta myös valitettavan ohut. Multituden loppuratkaisu uhkaa jäädä iskulausetasolle tyyliin ''demokratia voi kasvaa vain alhaalta päin'', ''meidän on luotava uusia institutionaalisia muotoja ja käytäntöjä''.
Erityisen ristiriitainen tunne jää osuudesta, jossa Hardt ja Negri pohtivat moninaisuuden päätöksentekomallia. Moninaisuuden päätös on verkoston yhteinen taipumus (dispositio), joka perustuu koko verkoston kokonpanolle ja sen suhteelle ympäristöönsä. Hardtin ja Negrin mukaan moninaisuus voi tuottaa päätöksiä yhtä hyvin ja samalla tavoin kuin mitä tahansa, itsensä mukaan lukien. Moninaisuus ei tuota vain tavaroita ja palveluja, vaan sosiaalisia suhteita ja elämänmuotoja sekä niiden mukaista poliittista organisaatiota. Moninaisuuden tuotantomalli on siten itsessään poliittista päätöksentekoa. Päätöksenteosta tulee itseilmausta, joka ''tuottuu'' moninaisuudesta kuin ilmaus kielestä. Hmmm? Entiselle hipillekin (ja ehkä nimenomaan entiselle hipille) herää epäilys, voidaanko päätöksenteko todella ''latistaa'' täysin horisontaaliseksi kommunikaatioksi. Moninaisuuden teoria näyttäisi kaipaavan tarkennusta koskien subjekteja, jotka toimivat moninaisuuden sisällä.
Lopputuleman muita näköaloja voi kiteyttää seuraavasti. Moninaisuuden politiikka on postsosialistista ja postliberaalia. Se tavoittelee yksilöllisyyttä, joka ei ole liberaalia yksityisyyttä, sekä yhteisöllisyyttä, joka ei ole sosialistista valtiojulkisuutta. Yhteinen etu tarkoittaa etua, jonka singulariteettien ilmaukset tuottavat osana yhteisen tuotantoa ja joka pysyy moninaisuuden demokraattisessa kontrollissa. Moninaisuuden projektiksi määrittyy demokratia, joka perustuu singulariteettien vapaalle ilmaisulle ja elämälle yhteisessä.
Yksi ilmaus demokratian uusista mahdollisuuksista oli globaaliliike. Sen suurin merkitys oli siinä, että se avasi tilan, jossa lukuisat Imperiumin vastaiset antagonismit saattoivat kohdata toisensa. Antagonismit eivät olleet enää satunnainen kokoelma kakofonisia ääniä siellä täällä, vaan kuoro, joka vastusti yhdessä globaalia järjestelmää. Globaalin suvereniteetin näkökulmasta globaaliliike oli hirviömäinen ilmiö, mutta moninaisuuden näkökulmasta sen hirviömäisyys ei ollut muuta kuin ilmaus moninaisuuden ylitsepursuavasta rikkaudesta. Hardtin ja Negrin mukaan rikkaus ennemminkin kuin puute on taistelun lähtökohta. Moninaisuus on luova ja siksi myös vaarallinen "luokka", jonka liikkuvuus ja kommunikaatiotaidot uhkaavat jatkuvasti syöstä Imperiumin suohon.
Hardt ja Negri käyvät läpi globaaliliikkeen vaatimusten ja maailmanjärjestyksen demokratisoimiseksi ehdotettujen ja jossain määrin tehtyjenkin reformien vastaavuutta todeten reformien jäävän auttamatta kalpeiksi yrityksiksi vastata liikkeen esiin nostamiin haasteisiin. Kirjoittajat kuitenkin painottavat, että reformit voivat olla täysin perusteltuja taktisia aseita, mikäli niitä kyetään käyttämään hyväksi uudenlaisen poliittisen konstituution prosessoimisessa. Mistään naiivista reformismi-radikalismi-vastakkainasettelusta moninaisuuden absoluuttisen demokratian teeseissä ei siis ole kyse.
Loppujen lopuksi biopolitiikan alueella on kuitenkin tuottavinta olla vaatimatta reformeja ja keskittyä kehittämään sosiaalisia kokeiluja, jotka kohtaavat suoraan globaalin tilanteen. Jos kirjan loppuratkaisua voikin siis arvostella ohueksi, ei kyse ole muusta kuin tilanteesta, jossa globaaliliike tällä hetkellä on. Liike kiersi maailman huippukokoukset jättäen parantumattoman arven Imperiumin legitimiteettiin. Liikkeen keskeisin poliittinen saavutus oli toisenlaisen maailman mahdollisuuden artikuloiminen. Hardtin ja Negrin teoria on ymmärrettävä osana tätä historiallista tilannetta. Jos Multitudelta kysyy, mitä on tehtävä, kuuluu vastaus: on avattava konstitutiivisia prosesseja näkyviksi tehtyjen potentiaalien toteuttamiseksi ja on teoretisoitava kokemuksia, joita avauksista saadaan. Siksi kamppailujen on oltava tutkimusta siinä missä teorian on oltava tutkimusta kamppailuista.
Perhaps some day in the future we will look back and see how
stupid we were in this period to let private property monopolize
so many forms of wealth, posing obstacles to innovation and
corrupting life, before we discovered how to entrust social life
entirely to the common. (s. 188)
We are capable of democracy. The challenge is to organize it politically. (s. 226)