2004-02-21
Halu - tuo vaarallinen pikku pirulainen. Sen arvaamattomuutta on kontrolloitava. Sitä on estettävä saamasta kohtuuttomia ilmaisuja. Tänä päivänä halujen kontrollointi ei tapahdu keskeisimmin kirkollisen auktoriteetin alaisuudessa tai missään erityisessä laitoksessa, mutta silti se ajoittain pukeutuu yhä moraalisaarnan asuun - kuten 4.2.2004 julkaistussa Elinkeinoelämän Valtuuskunnan raportissa akateemisesti koulutettujen nuorten jaksamisongelmista.
Siinä, että Elinkeinoelämän Valtuuskunnan Kestääkö pää? -raportti näkee aiheensa ensisijaisesti elinkeinoelämän ja työnantajajärjestöjen intressien näkökulmasta ja että sen tarkastelutavassa korostuvat "porvarillisen taloustieteen" lähtökohdat, ei ole toki mitään yllättävää kenellekään joka vähänkin tuntee kyseisen "tutkimuslaitoksen" toimintaa. (Tässäkin tapauksessa on tutkimuksen lähteistä helppo panna merkille vaikkapa se, kuinka yksipuolisia "asiantuntijatahoja" haastatteluaineistona on käytetty.) Yllätyksellisyyttä vähentää entisestään raportin laatijan henkilöllisyys - Kirsi Piha tunnetaan hyvin kokoomustaustastaan.
Näiden seikkojen vuoksi ei sinänsä ole mitään kiinnostavaa siinä, ovatko raportin väitteet "oikeita" tai "vääriä". Porvarillisen taloustieteen näkökulmasta ne ovat varmastikin "totta". "Asiallisia" vasta-argumentteja mm. opiskelijoiden asemasta taas on saatavilla jo itse raportin yhteydessä julkaistussa Tommi Laition puheenvuorossa. Kiinnostavampaa on pikemminkin se, millaisin menetelmin raportti ja sen edustama puhetapa osaltaan pyrkivät kontrolloimaan haluja ja millaisia ennakko-oletuksia (yksilöydestä, vallasta jne.) niihin liittyy.
Ensimmäisenä lukijan huomio kiinnittyy Pihan syytteeseen nuorten "ahneudesta":
"Arkiuupumuksen syy ei ole työ vaan ahneus: ahneus elämyksiin, saavutuksiin ja ihmissuhteisiin. Alle kolmevitosten sukupolvella ei ole malttia odottaa ja antaa elämän kehittyä. Se haluaa kaiken ja se haluaa sen nyt. Tämä sukupolvi tunkee jokaisen päivän täyteen aktiviteetteja, projekteja, säpinää. Tuloksena voi olla loppuun palaminen, jota virheellisesti työuupumukseksi kutsutaan, sillä yksilön saattaa olla hyvin vaikea tunnistaa uupumuksensa perimmäinen syy." (s. 7)
Tämä perimmäinen syy uupumukseen esitetään raportin päätösluvussa:
"Vaikuttaa siltä, että nykyajan nuori on ahne ihminen, jonka elämän pitää olla komeaa, nopeaa ja nousujohteista. Kun tämä tarve kohdistui aiempien ikäluokkien kohdalla työelämän kautta saatavaan statukseen, nykynuoren korkeiden odotusten kohteena ovat kaikki elämänalueet. Ahneus ei siis koske pelkkää materiaa, vaan merkitsee elämyksien ahnehtimista, juuri tietynlaisen elämäntyylin vaatimusta sekä kärsimättömyyttä. 'Osamaksusukupolvi' on tottunut siihen, että kaiken saa heti eikä vasta puurtamisen ja säästämisen tuloksena. Kun täällä ollaan vain kerran, on parempi vaikka palaa loppuun kuin haaskata elämänsä pelkkänä keskinkertaisuutena." (s. 50-51)
Piha ei varsinaisesti kiistä sitä, etteikö "medialla" olisi vaikutusta nuorten haluihin, pyrkimyksiin ja onnistumisen malleihin. Tämä on kuitenkin raportissa toissijaista: perimmäinen vastuu ja syyllisyys uupumisesta kuuluu "liikaa haluaville" nuorille itselleen. Vastuu kuuluu nuorille, joita hyvinvointivaltio on "holhonnut" ja siten pilannut heidän kasvattamisensa omista asioistaan vastuuta ottaviksi. Raportin mukaan köyhyydessä elävien opiskelijoiden pitäisi olla kiitollisia päättäjille siitä, ettei heidän opintorahaansa ole nostettu ja että heitä näin kannustetaan yritteliäisyyteen (s. 47).
Tässä syyllistämis- ja vastuullistamispuheessa kohtaamme heti "porvarillisen (talous)tieteen" ehkä tärkeimmän lemmikkimyytin: vapaan ja itsenäisen yksilön, joka muokkaa ja rakentaa "itse" oman elämänprojektinsa tai, tässä tapauksessa, lifestylensa (s. 52). Työvoimaansa myyvä yksilö on "vapaa". Hän on pohjimmiltaan "syyllinen" juuri yksilönä ja nimenomaan siinä ominaisuudessa hänen on otettava vastaan moraalisaarna ja vastuullistaminen. "Vapaan yksilön" myytin tehtävänä on peittää alleen työvoiman myymisen pakko, työvoiman esiintyminen tavaraominaisuudessa ja tuotantosuhteiden toiminta valtasuhteina.
Raportin puhetavassa "media" esiintyy naiivissa merkityksessä, mielipiteenvaihdon, mainonnan, uutisoinnin, viihteen jne. kenttänä, joka porvarillisessa taloustieteessä - ja liberaalissa poliittisessa ontologiassa - kuuluu kansalaisyhteiskunnan "vapaan" toiminnan piiriin. Toisin sanoen sitä siis ei nähdä olennaisena yhteiskunnallisten valtasuhteiden harjoittamisen ja uusintamisen välineenä - kapitalistisen spektaakkelin osana (siis ei yhtenä ja samana kuin spektaakkeli) - eli koneistona, jolla subjektit saadaan ottamaan asema katsojina ja jolla "elämä" saatetaan vastaamaan näyttäytymistä spektaakkelimaisten representaatioden kentällä.
Juuri tässä kontekstissa on merkillepantavaa ja oireellista, että Pihan analysoidessa ja kritisoidessa "televisioelämää", hän käsittää sen elämäksi, jossa joku katselee meitä ja arvioi olemmeko me tv-sarjan luusereita vai menestyjiä (s. 45), eikä elämäksi, jossa me katsomme muita, "osallistumme" katsojina ja sitä kautta arvioimme "itse" omaa menestystämme. Samalla juuri tämä katsojasuhde koskee suuremmassa mittakaavassa osallistumista yhteiskunnalliseen elämään.
"Televisioelämän" vika on Pihalle myös siinä, että sen vuoksi kyllästymme oman elämän arkisuuteen (s. 46), emmekä tajua, että "työpaikalla ei aina voi olla kivaa" (s. 53). Näin unohtuu raportin mukaan helposti se, että saavutuksiin tarvitaan puurtamista ja säästämistä (s. 50). Kärsimättömien halujen olemassaolon todistamiseksi Piha turvautuu jopa väitteeseen, että "yhteiskunnassamme tavoitellaan materiaa enemmän kuin koskaan" (46) - mikä on sinänsä aika kova väite esitettäväksi ilman minkäänlaisia todisteita tai analyyseja. (Väitteen heikkous ei toki ole raportin sisällössä harvinainen, siinä määrin monet Pihan argumenteista ovat mallia "joskus tuntuu siltä, että".)
Kuvio on selvä: jos yhteiskunnallisten valtasuhteiden piirissä tuotettu yksilöyden malli tuottaa yksilöissä ahdistuksen tunteita, jos he eivät sopeudu siihen, se on heidän omaa syytään. Ja jos he ovat kyynisiä, sekin on heidän omaa syytään, vaikka kyynisyys näyttää itse asiassa ainoalta rationaaliselta suhtautumistavalta maailmassa, jossa suurimmat rikkaudet tuotetaan virtuaalisilla spekuloinneilla eli ilman palkkiota siitä "rehellisestä työstä", johon Piha yrittää kannustaa.
Yksilön moralisoinnin perusta on erityisen heikko, kun otetaan huomioon, että massakulutus on tässä järjestelmässä välttämättömän tarpeellista. Se on järjestelmän toiminnan keskeinen edellytys: palkkatöissä oleville ei makseta palkkaa ainoastaan siitä, että he ovat "töissä", vaan myös siitä, että he kuluttavat. Ilman massakulutusta massatuotanto ei pyöri, ilman massakulutusta jäämme ilman työtä, ilman massakulutusta valtion talous ja verotulot kärsivät. Massakulutus on isänmaallista. Se, mikä pienellä aikavälillä pelastaa koko globaalin talouden (eikä ainoastaan isänmaan), saattaa tosin tuhota sen pitkällä aikavälillä. Siinä missä ensinmainittu on kuluttajalle velvollisuus, jälkimmäisestä häntä moralisoidaan. Näin kuluttajan nostaminen kuninkaaksi merkitsee pikemminkin kuluttajan käyttämistä kätevänä syntipukkina.
Ylipäätään porvaritieteissä ei koskaan puhuta siitä, mikä on välttämättömän tarpeellista tietyssä yhteiskunnallisessa suhteessa, koska juuri se suhde, vallitseva suhde, on ainoa mahdollinen, siis välttämätön. Porvaritieteiden tehtävä, porvarillisen yhteiskunnan oikeuttaminen, näyttää siis pysyneen muuttumattomana.
Pihan esittämälle "analyysille" on keskeistä myös se, että työelämän käytäntöjen, niiden kiireen, vaativuuden ja epävarmuuden, sijaan raportti korostaa ongelmien "arjesta" lähtevää alkuperää. "Muodikas puhe siitä, että aikaa ei ole on pelkkä myytti. Aikaa on saman verran kuin ennen, itse asiassa vapaa-aikahan on lisääntynyt", Piha esittää (s. 45).
Tältä osin raportti seuraa pääosin johdonmukaisesti linjaa, jonka mukaan "työ", tai tarkemmin sanoen se, mistä maksetaan vastike, on sitä, mitä tapahtuu muodollisten työtuntien sisäisesti - samalla, kun työntuntien ulkopuolinen tuottavuus, kommunikaatio, oppiminen ja aistiminen on sitä, mitä työelämä yrittää jäljitellä ja mikä on sille välttämättömän tarpeellista. Kuten usein on nykyisestä tuotannosta sanottu, elämän ja työn raja on tullut mahdottomaksi hahmottaa. Paradoksaalisesti raportissakin myönnetään tämä seikka: "Kun arjestakin on tullut työtä, on helpointa kohdistaa syyttävä sormi työpaikalle." (s. 51) Se, mikä tässäkin yhteydessä kätketään, on sekä "työn" että "vapaa-ajan" esiintyminen saman yhteiskunnallisen suhteen (kapitalistisen suhteen) osina ja toistensa edellytyksinä.
"Porvarilliselle (talous)tieteelle" on tyypillistä lähteä liikkeelle yhteiskunnallista "sopua" ja "työrauhaa" korostavista tavoitteista. Sama toistuu Pihan raportissa: "Nuoret valittavat väsymistä, uupumista, stressiä. Elinkeinoelämä valittaa globaalista kilpailusta aiheutuvia paineita ja vaihtoehdottomuutta. Poliitikot valittavat rahan puutetta. Yhteiskuntatieteilijät valittavat yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta. Jos kaikki tämä valittaminen saataisiin valjastettua toiminnaksi, olisi paljon jo korjattu. Voi olla, että siihen tarvitaan sukupolven vaihdos. Toivottavasti kuitenkin jo nyt vuorineuvokset ja nuoret työntekijät onnistuvat löytämään yhteisen sävelen. Sillä ongelma on yhteinen." (s. 44)
Yhteisen edun korostaminen on ideologisen argumentoinnin tyyppiesimerkki. Sen tehtävänä on peittää ristiriitoja, sillä näkyvien ristiriitojen poissaolo tarkoittaa kamppailujen poissaoloa. Toisin sanoen "työrauha" merkitsee valtasuhteiden pysyvyyttä. Näin ollen kuvioon sopii täysin raportin "sopeutumista" korostava esitystapa, sillä sopeutuva ei "vaadi liikaa": "Jotta sekä suomalainen työntekijä että yhteiskunta voisi hyvin, on sopeuduttava niihin muutoksiin, joita tässä raportissa on tuotu esiin. Kaikilla yhteiskunnan toimijoilla on tehtävässä oma roolinsa: valtiolla, elinkeinoelämällä, medialla. Viime kädessä ratkaisun avaimet ovat kuitenkin nuorilla itsellään." (s. 44-45)
Kuvioon sopii myös se, että raportin korostaessa lempeästi nuorten elämän itsehallinnan lisäämisen tärkeyttä, kyse on pikemminkin itsehallinnan tunteesta (s. 53). Toisin sanoen, olennaista on pikemminkin "itsehallinnan" ja "vapaan yksilön" illuusio tottelevaisen sopeutumisen vahvistajana kuin elämän perusteellisen itsehallinnan tavoite.
Kuinka tämä kaikki sitten liittyy halujen kontrolloimiseen? Kyse on siitä, että kapitalistisen talouden tarpeisiin on tuotettava sitoutuneita, motivoituneita ja tehokkaita työntekijöitä. Heidän on oltava valmiita kiinnostumaan rajattomasta määrästä asioita, heidät on pantava kommunikoimaan. "Liika" sitoutuneisuuskin on pahasta, sillä se ehkäisee kiinnostuksen laaja-alaisuutta ja joustavuutta.* Halu on tämä liika, ylimäärä. Se on sitä, mitä pyritään kontrolloimaan siinä kuitenkaan onnistumatta, minkä osoittaa juuri kontrollin ylikorostunut tarpeellisuus.
Haluja on kontrolloitava, jotta levottomuudesta kärsivä ei tekisi mitä tahansa ilman erityistä syytä ja jotta ikävystynyt tyytyisi ikävystyneisyyteensä. Juuri näistä levottomista ja ikävystyneistä kerrottiin helmikuun 2004 City-lehdessä, levottomista kuten Ossista, jonka innostus päivätyön tekemiseen laski entisestään tämän "kokeiltua eräitä sieniä". Jutussa Ossi kertoo, kuinka into päivätyöhön laski samalla kun kiinnostus muihin asioihin nousi. Kaikki, minkä perässä hän oli juossut, näytti menettävän merkityksensä. Viimeinen vuosi työpaikassa, hyvin palkattuna kolkossa ja vanhanaikaisessa IBM-firmassa, oli "kidutusta".**
Ossin kaltaiset arvaamattomat yksilöt eivät täytä paikkaansa ja siksi heidän halunsa ovat vaarallisia. Samalla heidän uravaihtelunsa, joissa it-työläisestä voi tulla kansalaisjärjestöaktivisti ja tieteilijä voi ryhtyä kukkakauppiaaksi, kertovat osaltaan perinteisen työnjaon lopusta - vai pitäisikö sanoa "parodisesta lopusta", sillä se tapahtuu ilman työvoiman hyväksikäytön päättymistä ja tarjoten pikemminkin yksittäisiä paon reittejä.
EVA:n Kestääkö pää? -raportti:
http://www.eva.fi/files/407_kestaako_paa.pdf
Viitteet
* Ks. Vähämäki, Jussi: Kuhnurien kerho. Tutkijaliitto, Helsinki 2003.
** Pauliina Seppälä: Hatkat! Kun työttömyys on ilomme. City 2/2004.