2004-02-21
Halu - tuo vaarallinen pikku pirulainen. Sen arvaamattomuutta on kontrolloitava. Sitä on estettävä saamasta kohtuuttomia ilmaisuja. Tänä päivänä halujen kontrollointi ei tapahdu keskeisimmin kirkollisen auktoriteetin alaisuudessa tai missään erityisessä laitoksessa, mutta silti se ajoittain pukeutuu yhä moraalisaarnan asuun - kuten 4.2.2004 julkaistussa Elinkeinoelämän Valtuuskunnan raportissa akateemisesti koulutettujen nuorten jaksamisongelmista.
Siinä, että Elinkeinoelämän Valtuuskunnan Kestääkö pää? -raportti näkee aiheensa ensisijaisesti elinkeinoelämän ja työnantajajärjestöjen intressien näkökulmasta ja että sen tarkastelutavassa korostuvat "porvarillisen taloustieteen" lähtökohdat, ei ole toki mitään yllättävää kenellekään joka vähänkin tuntee kyseisen "tutkimuslaitoksen" toimintaa. (Tässäkin tapauksessa on tutkimuksen lähteistä helppo panna merkille vaikkapa se, kuinka yksipuolisia "asiantuntijatahoja" haastatteluaineistona on käytetty.) Yllätyksellisyyttä vähentää entisestään raportin laatijan henkilöllisyys - Kirsi Piha tunnetaan hyvin kokoomustaustastaan.
Näiden seikkojen vuoksi ei sinänsä ole mitään kiinnostavaa siinä, ovatko raportin väitteet "oikeita" tai "vääriä". Porvarillisen taloustieteen näkökulmasta ne ovat varmastikin "totta". "Asiallisia" vasta-argumentteja mm. opiskelijoiden asemasta taas on saatavilla jo itse raportin yhteydessä julkaistussa Tommi Laition puheenvuorossa. Kiinnostavampaa on pikemminkin se, millaisin menetelmin raportti ja sen edustama puhetapa osaltaan pyrkivät kontrolloimaan haluja ja millaisia ennakko-oletuksia (yksilöydestä, vallasta jne.) niihin liittyy.
Ensimmäisenä lukijan huomio kiinnittyy Pihan syytteeseen nuorten "ahneudesta":
"Arkiuupumuksen syy ei ole työ vaan ahneus: ahneus elämyksiin, saavutuksiin ja ihmissuhteisiin. Alle kolmevitosten sukupolvella ei ole malttia odottaa ja antaa elämän kehittyä. Se haluaa kaiken ja se haluaa sen nyt. Tämä sukupolvi tunkee jokaisen päivän täyteen aktiviteetteja, projekteja, säpinää. Tuloksena voi olla loppuun palaminen, jota virheellisesti työuupumukseksi kutsutaan, sillä yksilön saattaa olla hyvin vaikea tunnistaa uupumuksensa perimmäinen syy." (s. 7)
Tämä perimmäinen syy uupumukseen esitetään raportin päätösluvussa:
"Vaikuttaa siltä, että nykyajan nuori on ahne ihminen, jonka elämän pitää olla komeaa, nopeaa ja nousujohteista. Kun tämä tarve kohdistui aiempien ikäluokkien kohdalla työelämän kautta saatavaan statukseen, nykynuoren korkeiden odotusten kohteena ovat kaikki elämänalueet. Ahneus ei siis koske pelkkää materiaa, vaan merkitsee elämyksien ahnehtimista, juuri tietynlaisen elämäntyylin vaatimusta sekä kärsimättömyyttä. 'Osamaksusukupolvi' on tottunut siihen, että kaiken saa heti eikä vasta puurtamisen ja säästämisen tuloksena. Kun täällä ollaan vain kerran, on parempi vaikka palaa loppuun kuin haaskata elämänsä pelkkänä keskinkertaisuutena." (s. 50-51)
Piha ei varsinaisesti kiistä sitä, etteikö "medialla" olisi vaikutusta nuorten haluihin, pyrkimyksiin ja onnistumisen malleihin. Tämä on kuitenkin raportissa toissijaista: perimmäinen vastuu ja syyllisyys uupumisesta kuuluu "liikaa haluaville" nuorille itselleen. Vastuu kuuluu nuorille, joita hyvinvointivaltio on "holhonnut" ja siten pilannut heidän kasvattamisensa omista asioistaan vastuuta ottaviksi. Raportin mukaan köyhyydessä elävien opiskelijoiden pitäisi olla kiitollisia päättäjille siitä, ettei heidän opintorahaansa ole nostettu ja että heitä näin kannustetaan yritteliäisyyteen (s. 47).
Tässä syyllistämis- ja vastuullistamispuheessa kohtaamme heti "porvarillisen (talous)tieteen" ehkä tärkeimmän lemmikkimyytin: vapaan ja itsenäisen yksilön, joka muokkaa ja rakentaa "itse" oman elämänprojektinsa tai, tässä tapauksessa, lifestylensa (s. 52). Työvoimaansa myyvä yksilö on "vapaa". Hän on pohjimmiltaan "syyllinen" juuri yksilönä ja nimenomaan siinä ominaisuudessa hänen on otettava vastaan moraalisaarna ja vastuullistaminen. "Vapaan yksilön" myytin tehtävänä on peittää alleen työvoiman myymisen pakko, työvoiman esiintyminen tavaraominaisuudessa ja tuotantosuhteiden toiminta valtasuhteina.
Raportin puhetavassa "media" esiintyy naiivissa merkityksessä, mielipiteenvaihdon, mainonnan, uutisoinnin, viihteen jne. kenttänä, joka porvarillisessa taloustieteessä - ja liberaalissa poliittisessa ontologiassa - kuuluu kansalaisyhteiskunnan "vapaan" toiminnan piiriin. Toisin sanoen sitä siis ei nähdä olennaisena yhteiskunnallisten valtasuhteiden harjoittamisen ja uusintamisen välineenä - kapitalistisen spektaakkelin osana (siis ei yhtenä ja samana kuin spektaakkeli) - eli koneistona, jolla subjektit saadaan ottamaan asema katsojina ja jolla "elämä" saatetaan vastaamaan näyttäytymistä spektaakkelimaisten representaatioden kentällä.
Juuri tässä kontekstissa on merkillepantavaa ja oireellista, että Pihan analysoidessa ja kritisoidessa "televisioelämää", hän käsittää sen elämäksi, jossa joku katselee meitä ja arvioi olemmeko me tv-sarjan luusereita vai menestyjiä (s. 45), eikä elämäksi, jossa me katsomme muita, "osallistumme" katsojina ja sitä kautta arvioimme "itse" omaa menestystämme. Samalla juuri tämä katsojasuhde koskee suuremmassa mittakaavassa osallistumista yhteiskunnalliseen elämään.
"Televisioelämän" vika on Pihalle myös siinä, että sen vuoksi kyllästymme oman elämän arkisuuteen (s. 46), emmekä tajua, että "työpaikalla ei aina voi olla kivaa" (s. 53). Näin unohtuu raportin mukaan helposti se, että saavutuksiin tarvitaan puurtamista ja säästämistä (s. 50). Kärsimättömien halujen olemassaolon todistamiseksi Piha turvautuu jopa väitteeseen, että "yhteiskunnassamme tavoitellaan materiaa enemmän kuin koskaan" (46) - mikä on sinänsä aika kova väite esitettäväksi ilman minkäänlaisia todisteita tai analyyseja. (Väitteen heikkous ei toki ole raportin sisällössä harvinainen, siinä määrin monet Pihan argumenteista ovat mallia "joskus tuntuu siltä, että".)
Sivu 1 .. Sivu 2