"Mitä on tehtävä": Mitä sille on tehtävä?

Leninismin biopoliittiset kasvot

"Puhua Leninistä tarkoittaa samaa kuin puhua vallan haltuunotosta. Hänen ajatteluaan ja toimintaansa ei kannata sijoittaa millekään muulle tasolle. Häntä voidaan ihannoida tai kritisoida, mutta vallan haltuunotto on ainoa leninistinen teema." Näin länsimainen poliittinen tiede kunnioittaa Leniniä. Kehumalla paradoksaalisella tavalla hänen "hämärää suuruuttaan". Myös Hitler ja Mussolini unelmoivat Lenininä olemisesta. Kahdennenkymmenennen vuosisadan sisällissodan jälkeen Leninille, lokakuun 1917 voittajalle, epäajankohtaisen päätöksen ja horjumattoman itsepintaisuuden miehelle, myönnetään porvarillisen poliittisen tieteen tunnustus.

Tämä on kuvottava tunnustus.

Mitä "vallan haltuunotto" oikein tarkoittaa vallankumouksellisessa marxismissa? 1800- ja 1900-luvun työväen kommunistisessa liikkeessä ei tunneta "vallan haltuunottoa", joka ei olisi sidoksissa "valtion kuolemaan". Lenin ei ole poikkeus. Hänen uskomaton seikkailunsa on sidoksissa tähän projektiin ja tämä riittää sijoittamaan Leninin teot kauas siitä ihannoinnista, jota porvarillinen poliittinen tiede niille omistaa. Tietysti Leninin työ jäi puolitiehen. Hän otti vallan haltuun, mutta hän ei lopettanut valtiota. Valtiosta, jonka piti kuolla, tuli niin vahva ja verinen, että se tuhosi useissa kommunististen militanttien sukupolvissa kaiken toivon vallan haltuunoton ja valtion lopettamisen yhdistämisestä. Silti ongelma pysyy. Leninistä puhumisen uudelleen aloittaminen tarkoittaa että kysymme itseltämme, onko mahdollista käynnistää uudestaan prosessi, joka samanaikaisesti kumoaa valtiollisen olemassa olevan järjestyksen ja luo vapauden ja tasa-arvon maailman tuhoamalla länsimaisen maailman metafyysisen perustan, auktoriteetin lähteenä, yhteiskunnallisen riiston välineenä, poliittisena hierarkiana ja tuotannollisena komentona.

Kun ongelma on asetettu, on välittömästi lisättävä eräs huomautus. Jos me tunnistamme, että kapitalistinen valta on erottamattomasti valtiollista komentoa ja yhteiskunnallista rakennetta sekä riistoa varten, jos kommunistinen vallankumous hyökkää molempia vastaan ja tuhoaa niitä, silloin voimme sanoa että Leninille, kuten vallankumoukselliselle marxilaisuudelle yleensä, kommunistinen taistelu on biopoliittinen. Se on biopoliittinen, koska se koskee kaikkia elämänaloja ja erityisesti koska kommunistien vallankumouksellinen poliittinen tahto tarrautuu biokseen, kritisoi, rakentaa ja muuttaa sitä. Lenin vie poliittisen tieteen kaikkien idealististen yksinkertaisuuksien ulkopuolelle, pois "raison d'état"-ajatuksesta ja kaikista illuusioista, että politiikka olisi mahdollista määritellä byrokraattisesti tai hallinnan näkökulmasta. Samalla ja vielä radikaalimmalla tavalla hän kuljettaa poliittisen tieteen pois erottelusta politiikan, yhteiskunnallisen ja inhimillisen kesken. Poliittisen ajattelun tasolla Lenin käynnistää valtioanalyysin vapauttamalla sen hallitusmuotojen teoriasta. Tämän jälkeen hän vapauttaa politiikan analyysin kaikista sellaisista teorioista, jotka yksinkertaistavat taloudellisten aspektien heijastumisen politiikkaan, ja tekee tämän vapauttamalla teorian millenaristisista teleologioista ja pakanallisista utopioista, jotka hämäävät vallankumouksemme hypoteesia. Lenin sekoittaa, hybridisoi ja kumoaa yhdet ja toiset teoriat. Se, jolle voitto kuuluu aina, on proletaarinen poliittinen tahto, jossa kehot, järki, elämä, intohimo, kumous ja projekti voivat muodostua biopoliittiseksi subjektiksi - "työväenluokka" ja sen "etujoukko" - proletariaatin sielu, joka on sijoitettu kehoon.

Rosa Luxemburg, joka on monissa kysymyksissä hyvin kaukana Leninistä, on kommunistisen projektin biopoliittiseen luonteeseen liittyvissä asioissa hyvin lähellä häntä. Luxemburgin mutkikas ja Leninin suora tie kohtaavat, kun he näkevät massojen elämän ja tarpeiden koko artikulaation fyysisenä, kehollisena, potentiaalina, joka yksin perustaa ja täyttää sisällöllä vallankumouksellisen intellektuellisuuden abstraktion ja väkivallan. Tämä kommunistisen poliittisen ontologian eteneminen on mystinen. Silti se on todellinen ja osoittaa biopoliittisesti kommunistisen ajattelun uskomattoman modernisuuden vapauden kehollisessa täydellisyydessä, jota se samalla ilmentää ja haluaa. Leninin merkitys on tässä avautuvien kehojen materialismissa, elämän materiaalisuudessa, joka vallankumouksen välityksellä (ja ainoastaan sen välityksellä) voi uudistua. Lenin on kehon vallankumouksellista keksimistä, eikä politiikan autonomian apologiaa.